Sillä aikaa Mount oli odottamassa — vimmoissaan odottamassa
pienen kylän postitoimistossa saaren lumirajan yläpuolella. Lumi
peitti maantietä ja reunusti puroa, jonka vesi oli läpinäkyvän
kristallikirkasta, kirkkaampaa, puhtaampaa kuin rantakallioiden
putouksessa. Huikaisevan sinivalkoinen lumi verhosi kaukaisia,
huippulatvaisia vuoria; lähempänä se päällysti metsäomenapuista
kasvatettua aitaa, saniaisia ja vaaleanvihreitä, villejä
orjantappuroita, joita kasvoi niin runsaasti kaikkialla tässä kolkossa
kyläpahasessa, niin syrjäisessä niin kylmässä...
Pienen toimiston tukahduttavan ummehtunut ilma pani Mountin
yskimään, kun hän odotteli vastausta puhelinsoittoonsa, kiihkeihin
sähkösanomiinsa, kaikkiin ponnistuksiinsa, joilla hän oli koettanut
saada tietoja kaupungista.
»Kestää kauan!» huomautti ristikon takana istuva, madonnankasvoinen
postinhoitajatar, jolla oli musta shaali ja sininen esiliina. »Kestää
kovin kauan!»
Kaukana rannikolla, lumirajan alapuolella, lämpöisellä aurinkoisella
vyöhykkeellä puuhaili Margaret, myöskin odottaen, ja hänestäkin »kesti
kauan», joten se päivä tuntui hänen saarella viettämistään pisimmällä.