»Kuka hoitaisi nuotiota?»
»Se ei ole vielä kertaakaan sammunut —»
»Sitä ei ole jätetty valvomatta niin kauaksi.»
»Emmekö voisi peittää sitä? Se kytee peitettynä tuntikausia. Muistan,
miten kerrankin kotona lehväkokkomme pysyi sammumatta kaksi kokonaista
päivää, vaikka emme lainkaan kohentaneet sitä, herra Mount. Me vain
jätimme sen —»
»Silloin te ette otaksuttavasti olleet riippuvaisia siitä saadaksenne
lämmintä ja valmistaaksenne ruokanne.»
»No niin! Jos tuli sammuu, niin voimmehan virittää sen uudelleen.
Meillä on tulitikkuja. Teillähän on niitä kokonainen rasia.»
»Kuvitelkaahan, että tuhlaisimme tulitikun!... Mistä arvelette meidän
saavan toisen rasian?»
»En tiedä», vastasi Margaret kylmästi — tosiaankin hyvin kylmästi. Tänä
aamuna hänen ottoveljensä tuntui ilkeältä, ärtyiseltä, pahantuuliselta,
jopa riidanhaluiselta. Herttaisuus oli tyyten kadonnut hänen sävystään
ja hän katsoikin Margaretiin ikäänkuin olisi sydämensä pohjasta
toivonut olevansa ainoa haaksirikkoinen tällä rannalla.
Heidän ympärillään oli hymyilevä maisema, hietikko, lahti, taivas.
Tuntui siltä, että he loittonivat yhä kauemmaksi toisistaan. Ja se
kävi niin äkkiä sitten; eikä Margaret jaksanut käsittää sen syytä.
Oli samanlaista kuin olisi jotakin tapahtunut heidän toivotettuaan
toisilleen hyvää yötä —
»Tulen sytyttäminen uudelleen», huomautti Mount kylmäkiskoisesti,
»saattaisi käydä aika vaivaloiseksi. Olettakaahan, että sattuisi
satamaan, kun nuotiomme on sammuksissa! Kun on näin kauan kestänyt
kaunista säätä, ette ole tullut ajatelleeksi — troopillista
ukkosmyrskyä, jollainen saattaisi puhjeta.»
Margaretin pienien kasvojen ilme muuttui nopeasti äreästä hurjan
pelokkaaksi.
»Ettehän poistu luotani, ettehän, jos ukkonen on tulossa? Mistään
muusta en välitä... Merelläkään en pelkää myrskyä, kunhan vain ei
samalla jyrise... Mieluummin, paljoa mieluummin näkisin villipetoja —
tai villejä ihmisiä —»
»No, luultavasti teidän ei tarvitse pelätä kohtaavanne täällä petoja
tai villejä. Tällaisessa paikassa ei juuri ole kettuja isompia otuksia;
enkä minä — hm — en ole nähnyt muita jälkiä kuin omiamme, neiti Verity.»
»Tiedän sen. Vakuutinhan teille, etten pelkää. Mutta kun puhuitte —
ettehän tosissanne usko, että tänään tulee ukkosilma?»
»Ei siltä näytä», toisti Mount kuivasti, vilkaisten pilvettömälle
taivaalle, jossa valkeita lokkeja leijaili mutkikkaissa kaarissa.
»Ihana sää. Ei merkkiäkään sateen pikaisesta tulosta. Ettehän
todenteolla ole huolissanne siitä, että jäätte yksin?»
»En ole huolissani mistään _muusta_», selitti Margaret. »Olen
mielelläni yksin. Pidän siitä.»
Tätä mielitekoaan hän sai tyydyttää sen siniseltä ja kullalta hohtavan
päivän loppupuolella.