I
Ensimmäisen kerran sairaan lapsukaisen tapauksen jälkeen Mount sinä
aamuna puhutteli Margaretia melkein muodollisesti. Ei jäykästi; siitä
ei tytön olisi sopinut häntä syyttää. Mutta jotakin hänen käytöksestään
puuttui. Jotakin, mikä oli ohut hyvin tärkeätä, oli poissa hänen
äänestään. Syy ei ollut ainoastaan siinä, mitä hän sanoi...
Hänen sanansa kuuluivat: »Kuulkaahan — mitä arvelette siitä, että
söisimme noista forelleista aamiaiseksi vain puolet ja säästäisimme
toiset puolet illaksi? Ja sopisiko teille, että söisimme tänään
illallisen tavallista myöhemmin? Ja jollette pahastu, on minun
pyydettävä teitä pysymään tällä rantakaistaleella, kunnes kohtaamme
uudelleen, neiti Verity. Minun on ikäänkuin otettava teiltä kunniasana,
ettette karkaa minun ohessani poissa koko päivän.»
Margaret, joka oli perkaamassa kaloja, katsahti ällistyneenä häneen.
(Kuinka kauheasti häntä nyt alkoikaan väsyttää, vaikka hän ei tehnyt
mitään!)
»Poissako?»
»Niin.»
»Minun pitäisi tosiaankin käydä silmäilemässä tämän — tämän paikan
sisäosia. Ajatelkaahan, että kaikkina näinä päivinä olen pistäytynyt
tuskin kolmen kilometrin päässä rannasta! Ehkä saisin sieltä —
jotakin», virkkoi Mount.
Siinä seisoessaan hän näytti esikuvalliselta, kammottavalta
ja partaveitsettömältä haaksirikkoiselta. Heidän ainoat
pukeutumisvehkeensä (kunnes hän olisi saanut näperretyksi kamman
valmiiksi) olivat eukalyptyspuiset puikot, joiden päät oli hakattu
tupsuiksi ja joita he partiolaisten tapaan käyttivät hammasharjoinaan.
Nämä kaksi ihmistä olivat puhtaita kuin merituuli (ilman, meren,
ruumiinliikkeiden raikastuttamina puhtaampia kuin perin turhantarkka
kaupunkilainen, joka usein käy turkkilaisessa kylvyssä ja kuluttaa
varoja kristalleihin ja ihovoiteihin.) Mutta he olivat myöskin
takkuisia kuin vuoristokanervikko. Mountin viikset ja parta olivat
vaaleat ja sopivat hänen sinisiin silmiinsä eivätkä olleet hänen
tummien hiustensa, kulmakarvojensa ja silmäripsiensä mukaiset.
Näillä »kaksivärisillä» miehillä on kummallisen pakottava vaikutus.
Sellaisena väriltään Mount komeine vartaloineen, pörröisine tukkineen
ja hiekkaisine, sekavine pukuineen näytti Adonikselta — Augustus
Johnin sanojen mukaan. Margaret (joka ei ollut edes niin siisti
kuin tämä miellyttävä villi, mutta risaisessa asussaan viehkeämpi
kuin oli koskaan ollut ranskalaisissa leningeissään) katsahti
häneen. Niin tehdessään hänen muistiinsa välähti vähäinen kohtaus
hänen aikaisemmasta elämästään, kun tämä sama nuori mies, ollen
täysin samannäköinen kuin Denis Bradleyn miesten seurustelupukujen
ilmoituskuva, viimeistellyn kuosin mukainen ja moitteettoman siloinen,
oli puhutellut häntä huulillaan tanssisalihymy.
_»Valitettavasti, neiti Verity, en ole saanut tilaisuutta tanssia
kanssanne; ja nyt meidän on poistuttava_.»
Neiti Verity oli vastannut: »_No niin, se on teidän vahinkonne, eikö
niin_?» Varjokuva »Berkeleystä»! Oliko sellaista ikinä sattunut?
Taaskin muuttui häntä ympäröivä saari synkäksi... Taaskin olivat
tämän miehen teot kaikki kaikessa. Hän aikoi lähteä pois kokonaiseksi
päiväksi.