»Toivoisinpa, että meillä olisi jotakin lukemista», sanoi Margaret
eräänä päivänä, kun he istuivat kallionrinteen puolivälissä olevalla
kielekkeellä. Se oli luonnon muovaama, druidipappien alttarin tapainen,
holvinmuotoinen komero, aurinkoinen, lämmin, suojassa tuulelta
— eipä silti, että tuuli olisi ollut vinha. He istuivat siellä
paistattaen päivää ja katsellen alati liikkuvalle, välkkyvälle merelle.
»Muistatteko, herra Mount, suosittua puheenaihetta: '_Jos joutuisitte
asumattomalle saarelle ja saisitte ottaa mukaanne_' —»
»— 'kaksi kirjaa, niin mitkä kaksi valitsisitte?'» jatkoi nuori Mount
hymyillen. »Kyllä; tunnen sen hyvin. Ja jotkut ihmiset vastaavat heti:
'Shakespearen ja raamatun.' Ja kieli-intoilija väittää: 'Raamattu ei
ole mikään kirja, vaan kirjakokoelma.' Jotkut valitsevat 'Wisdenin ja
Oxfordilaisen runokokoelman'. Toiset taas tahtoisivat rouva Beetonin
keittokirjan ja Paul Morandin viime teoksen suurkaupunki-humusta —»
»Mutta meillä ei ole mitään», lisäsi Margaret suruttomasti. »Ei edes
ainoatakaan ravintolalaskua, ei ainoatakaan taskuun unohtunutta
konserttiohjelmaa, ei edes kirjettä, joka muistuttaisi, miltä kirjoitus
näyttää —»
»Ahaa! Siitä johtuu mieleeni», huudahti Mount naurahtaen.
»Olin tyyten unohtanut. Minulla on, neiti Verity.»
»Oi, mitä?»
»Kirjeitä. Koko joukko kirjeitä.»
»Täälläkö?» Hämmästyneenä loi tyttö suurista silmistään katseen nuoreen
mieheen, joka paitahihasillaan nojasi selkäänsä kallioseinämään, ja
kääntyi sitten silmäilemään autiota lahdelmaa ja herttaisen kaunista
maisemaa.
»Miten olisitte voinut saada kirjeitä —»
»Oh!» Harmissaan Mount tunsi tehneensä virheen... olleensa tomppeli.
Koska hän kerran oli päättänyt horjumatta näytellä valheellista osaansa
siihen saakka, kunnes vahtia vaihdettaisiin, pitäisi hänen menetellä
niin, ettei hänen tarvitsisi nolostua joka kerta, kun tämä lapsi-parka
tuskailisi luuloteltua asemaansa. Hän selitti lyhyesti: »Tarkoitan vain
sellaisia kirjeitä, jotka olivat taskussani.»
»Silloinko, kun kärsimme haaksirikon?»
»Hm — niin. Olin pannut ne erilleen aikaisemmin. Pistin ne tänne
taskuuni.» Taaskin hän vei kätensä verrattomaan kangasvyöhönsä, jonka
hän, kuten hän oli tytölle kertonut, oli ostanut eräältä merimieheltä
Monte Videossa. »Nippu kirjeitä, 'menneisyyden ääni', ymmärrättehän?»
»Morsiameltanneko?» tiedusti Margaret.
»Hyvä Jumala, eihän toki.» Mount naurahti. »Mutta nuorelta naiselta ne
ovat. Eivät kuitenkaan minulle. Ne oli kirjoitettu Charles-poloiselle,
veljelleni, ja ne luovutettiin minulle äitimme tavaroiden seassa.
Haluaisitteko silmäillä niitä?»
»Näyttäkää ne minulle, olkaa hyvä!»
Maidonlämpöisenä iltapäivänä, auringon valaessa ruusuista kultahohdetta
kallion laella kasvavaan öljypuulehtoon, nämä saarelaiskumppanukset
tarkastivat yhdessä ohutta nippua värillisiä kirjeitä, jotka Archie
Mount otti vyönsä taskusta. Paperiin oli painettu kultainen soikio,
jonka sisässä oli kirjain »M». Käsiala oli lapsellisen pyöreätä,
sillä ne olivat samat kuusi kirjettä, jotka _»olivat suuresti
sulostuttaneet»_ nuoren soturin elämän viimeisiä viikkoja. Viisi niistä
alkoi: »Rakas Herra Mount.» Lopussa oli: »Teidän harras ystävänne
Margaret Verity.»