I
Ensimmäiset neljäkymmentäkahdeksan tuntia (niin sanotun) haaksirikon
jälkeen tuntuivat kahdelta viikolta. Oudoissa paikoissa ovat
ensimmäiset päivät aina pitkiä. Niinpä tuntuu lukukauden samoin kuin
loman ensimmäinen viikko loppumattomalta; myöhemmin viikot ihan
vilahtavat ohitse.
Täällä, saarella (joka Margaretin mielestä yhä oli asumaton saari
Tyynessä meressä — sillä sanansa sitoma nuori Mount ei särkenyt hänen
harhaluuloaan) — täällä päivät karttuivat viikoiksi, ja aika kului
nopeasti. Purppuran sinipunervan ja hopeisen hohtavat illat seurasivat
siniselle ja kullalle välkkyviä päiviä nopeasti ikäänkuin taikuri olisi
siirrellyt niitä loitsusauvallaan.
Heti kun aamiainen oli pyydystetty (turhaan oli Margaret koettanut
oppia sitä temppua synnynnäiseltä salakalastajalta, joka osasi narrata
forellin käteensä; kyyröttäen Mountin selän takana puron partaalla hän
sai vain katsella toisen taitonäytteitä), simpukat koottu, villien
tapainen, ihastuttava ateria, valmistettu ja syöty, oli alettava
huolehtia tulesta. Ja kas sitten oli aurinko korkealla sinitaivaalla,
ja hänen oli aika uida (hän ui keskipäivällä; Mount varhain aamulla).
Senjälkeen otti Margaret aurinkokylpyä omassa poukamassaan ja
voimisteli, kuten hän nyt teki joka päivä, niinkuin hänen oli ollut
tehtävä pikku tyttönä ollessaan.
Vielä hän ei oivaltanut nauttivansa olemassaolosta, josta oli
riistetty kaikki muu paitsi kipeimmin välttämättömiä tarpeita —
tulta, vettä, ravintoa, surkeata suojaa ja ihmisen seuraa. Samoin
kuin hänen ruokahalunsa (joka oli kauan ollut riidanalaisena) nyt
oli valtava uutuus, samoin hän nautti muistakin yksinkertaisista
huveista. Ilo ulko-ilmasta ja seikkailunhalu alkoivat herätä tässä
tytössä, jossa oli... kaksi Margaretia. Toinen oli Hill-kadun,
Ritzin, Berkeleyn, Rolls Roycen, Revillen, Embassyn, Bond-kadun ja
Oddleyn Margaret... mutta toinen Margaret, sussexilaisen huvilan ja
puutarhan tanakka tyttönen, josta nuori Verity oli ollut niin ylpeä,
joustava kaksitoistavuotias, josta eläintieteellinen tarha oli ollut
huvituspaikka ja joka käytti ensimmäiset rahansa ostaakseen lahjoja
äidilleen — se lapsi ei sittenkään ollut kuollut.
Hän kohosi haaksirikosta.
Jos kourantäyteisen, neuroottisen, väsähtäneen tytön muuttuminen
terveeksi, nuoreksi olennoksi, joka taaskin tunsi jokaisen jäsenensä
pursuavan elämää, tuntuu liian nopealta, niin muistettakoon eräs
seikka —
Meidän ruumiinrakenteemme, mielenlaatumme ja taipumuksemme muodostuvat
kymmenen ensimmäisen elinvuotemme aikana.
Ne tärkeät vuodet olivat kehittäneet Margaretista huiman rasavillin,
joka uhkui riehakkaa elinvoimaa. Seuraavien yhdeksän vuoden aikana oli
terveiden juurien päälle kasaantunut kerrostuma, mutta ne eivät olleet
tukehtuneet eivätkä turmeltuneet. Versovia vesoja tunkeutui niistä
raikkaaseen ilmaan ja auringonpaisteeseen, jota Margaret piti niin
troopillisena.
Onneksi pysyi sää kauniina koko sen ajan, jota Margaret, kumma kyllä,
alkoi nimittää »loma-ajaksi».
Muistelkaahan alkeellisimmissa oloissa, saarimaamme romanttisimmassa,
jylhimmässä, kauimpana sivistyskeskuksista olevassa piilonurkassa
viettämäänne loma-aikaa! Aina on sivistys jättänyt jälkensä (ja
kuorensa) kaikkeen. Joihinkin paikkoihin sivistys on painanut
vaakunamerkkinsä: tyhjän säilykerasian. Mitä viehättävimmän pensasaidan
alta olette löytänyt vanhan saapasrisan. Syrjäisimmässäkin majassa
olette tavannut kahvikupin, jonka pohjassa on Irlannin kultainen
valkoapila; siellä on ollut pesua, lamppu (johon on aina pitänyt kaataa
öljyä), on ollut huolehdittava puhtaista pyyhkeistä, on kyselty,
milloin posti saapuu, onko tuo keskiviikkoinen _Daily Mail_ ja muuta
sensuuntaista.
Mutta niin ei täällä. Ei Margaretin saarella!
Ei kirjeitä, ei vuoteiden tekoa, ei astiain pesua, ei emäntää, jonka
puolisoa aina vaivaavat niin kauheat ruuansulatushäiriöt, ei ostoksia,
ei unohtuvia ajomiehiä, ei tilattujen, uusien uimapukujen odottamista,
ei mitään sellaista, mistä tavallisesti on mahdoton irtautua
vietettäessä lomaa _»pienellä tärveltymättömällä rannikkopaikalla»_.
Lisäksi, ei minkäänlaista lomakiusaa. Sillä muistelkaahan hilpeintä,
yksimielisintä seuruetta, jossa milloinkaan olette ollut mukana! Aina
— tai ainakin melkein aina — ovat toiset olleet sotkemassa. He ovat
tahtoneet pelata golfia tai lähteä kiipeilemään tahi jäädä kotiin
pelaamaan bridgeä tai lähteneet jonnekin yhdessä tai yksin; he eivät
ole sopeutuneet, ovat noudattaneet omaa päätään... He ovat olleet
harvasanaisia tai puhelleet liian paljon, olleet aina saapuvilla tai
eivät ole milloinkaan näyttäytyneet — tehneet kaikki sopimattomaan
aikaan tai sopimattomalla tavalla... Aina toiset, vaivaloiset,
kiusalliset toiset.
Parhaassa, moitteettomassa lomaseurueessa on kaksi henkilöä — te itse
ja se mies (tai tyttö), jonka kanssa silloin satutte sopusointuisesti
viihtymään.
Onko sellaisen järjestäminen helppoa sivistyksemme nykyisessä
vaiheessa? Onko?
Mutta hyvin siihen suuntaan oli Margaretille järjestetty. Muut
ihmiset, aina vaikeasti ohjattavat, olivat jääneet loitolle hänen
havaintopiiristään, lakanneet olemasta olemassa. Täällä hän oli
alituisesti yhden ainoan, pettämättömän hyvän kumppanin seurassa.
(Vielä hänelle ei ollut lainkaan selvinnyt, että hän piti Mountia
sellaisena.)
Hän ei ajatellut sitä; hän ei ajatellut mitään, ei edes omaa äitiään.
Hänen ystävänsä taas, ne kuuluivat jonkun toisen ihmisen elämään.
Joskus ollessaan yksin aurinkoisella rannalla lokkien kirkuessa hän
lausuili ääneen nimiä: »Claude, Claude Oddley... Cynthia.»
Ne olivat merkityksettömiä, tuntuivat jonkun aikoja sitten luetun,
melkein unohtuneen kirjan henkilöiden nimiltä.