Aaltojen kosketus tuntui hänestä aika purevalta; tyyni vesi ei ollut
läheskään niin lämmintä kuin hän oli odottanut tuoksuavan ilman ja
auringonpaisteen nojalla. Hän ui ulospäin vain vähän matkaa, peläten
tuntemattomia merivirtoja ja myöskin sellaista, mikä aina esiintyy
kaikissa saarikirjoissa — _sinisen veden pinnalle ilmestyvää,
pahaenteistä, mustaa kolmiota._
Mutta eihän Mount ollut puhunut mitään haikaloista. Hän oli
huomauttanut ainoastaan: »Jos alatte hukkua, niin huutakaa!» Sitten hän
oli poistunut, veistellen keskentekoisia puuhaarukoitaan selkä lahdelle
päin.
Noustessaan ripeästi vedestä Margaret tunsi itsensä reippaammaksi kuin
muisti milloinkaan tunteneensa. Hän ei kaivannut kylpijän jaloille
varattua, kuumalla vedellä täytettyä puista allasta, jota Deauville
ja Dinard pitävät elinehtona. Taaskin hän noudatti lapsuusaikaista
tapaansa, jonka hän oli oppinut uidessaan valmistautumattomana
yksinäisillä paikoilla. Hän otti kourallisen kuivaa, hienoa hiekkaa ja
hankasi sillä itsensä kuivaksi.
Rannikon ja lammikon pitäisi sopia kauniille tytölle vieläkin paremmin
kuin hänen sievimmätkään leninkinsä sopivat. Sellaisen nuoren
Venuksen olisi pitänyt nousta sen viehättävän, yksinäisen poukaman
vaahdosta! Sellainen olento kuin Margaret silloin oli näyttää hauskalta
Hemjicin mustekynäpiirroksena jossakin vastaisessa muotilehdessä.
Mutta kuoropoika- ja ruumiskirstuvaikutelmia ei pitäisi tuoda tälle
keltaiselle hietikolle. »Olenpa totisesti hirveän laiha», mietti
Margaret, silmäillen vartaloaan. »Jalkani ovat pelkkää luuta. Entä
kylkiluuni! Eivät suinkaan sievät...»
Hänen ensimmäinen itsearvostelunsa! Ensimmäisen kerran hän ajatteli
vartaloaan muutoin kuin telineenä vaatteiden näyttelemistä varten.
Vaatteet ja kasvot — vain niitä hän oli ulkonäöstään palvonut.
Vaatteet! Milloinkaan ne eivät ole askarruttaneet ihmisiä niin
paljon kuin nyt. Niiden viivoilla, liikkeillä, hienoilla kudoksilla,
troopillisia lintuja muistuttavilla värivivahduksilla ja merkityksellä
on oma kirjallisuutensa ja taiteensa. Hyvä kyllä, kunhan vain
asiantuntijat eivät unohda, mikä on enemmän kuin puku.
Margaret katsahti ketjussaan riippuvaan peiliin, josta kuvastuivat
hänen kasvonsa — viehkeät, vaikkakin niiden norsunluuta muistuttava
jalusta oli saanut näivettyä muodikkaiden verhojen puristamana.
»Mutta miksi minun oikeastaan pitäisi olla huolissani? Olenhan täällä
asumattomassa saaressa, kunnes joku laiva tulee —» Oikaisten selkäänsä
hän keikautti päänsä pystyyn. Huomaamattaan hän teki muutamia kauan
laiminlyötyjä harjoitusliikkeitä. »Miksi välittäisin rahtuakaan siitä,
miltä näytän täällä?»
Kallion takaa hän kuuli Mountin puuhaillessaan hiljaa hyräilevän:
»Oh, Mauricot, Mauricot —»
(»Miksi maammoltasi
sait niin sorjan muodon,
ellei sulojasi armas
nähdä saisi?»)
»Kun hän jälleen menee kalliolle, pesen vaatteeni vesiputouksessa. Ne
kuivavat nopeasti auringonpaisteessa. Tuntui niin raikkaalta — en voi
pukea niitä uudelleen ylleni sellaisinaan.» Niinpä hän veti kumiset
saappaat sukattomiin jalkoihinsa — sujautti ylleen tweedhameen ja
sinisen villatakin —, ja ne vaatteet tulivat olemaan hänen saariasunaan
monia päiviä — viikkoja! Likaisemmat vaatekappaleet hän kääri mytyksi
ja työnsi sen kallion rakoon.
Sitten hän lähti — pyytämään ensimmäistä palvelusta siltä mieheltä.