»Halloo, neiti Verity! Oliko hauska uida?»
»Oikein hauska!»
Tytön ääni oli muuttunut. Lontoossa hänen väsynyt, iloton
ääntämistapansa (tavut olivat laahautuneet hänen jälessään
kuin riippuvat rönsyt) oli ollut omiaan osaltaan loitontamaan
Mountia kauemmaksi tuosta lemmon tytöstä. Haaksirikon jälkeen oli
lapsi-poloinen luopunut venyttelevästä puhetavastaan — hänen sävystään
uhkui todella reipasta intoa, kun hän nyt vakuutti nauttineensa
uinnista.
»Sepä hyvä! Ja katsokaahan!» Mount ojensi karkeatekoista,
kolmipiikkistä haarukkaa, jonka pään hän oli vuollut suunnilleen
pyöreäksi, hangaten sen sileäksi hiekalla. Mount katseli sitä
kiihkoisen kunnioittavasti, kuten jokainen amatööripuuseppä silmäilee
omin käsin valmistamaansa, vaikkapa kuinka alkeellista tekelettä.
»Kuinka komea!» ihasteli Margaret vilpittömästi. »Herra Mount,
haluaisin pyytää teiltä erästä seikkaa — Luulisitteko osaavanne tehdä
minulle erään kappaleen? Puisen kamman.»
Mies rypisti otsaansa epäilevänä.
»Osaisitteko? Tukkani on kauhea. Kaikki hiusneulani ovat pudonneet
paitsi kahta. Ja se on ihan takkuinen. Se tuntuu tosiaan hirveältä.
Mitä voisin sille tehdä?»
»Hm —»
»Kaikissa asumattomia saaria kuvaavissa kirjoissa kerrotaan ihmisten
aina kampaavan hiuksiaan juuri syömänsä kalan selkäruodolla. Joko
ovat heidän tukkansa olleet tyyten erilaisia kuin minun tai sitten
eivät heidän kalojensa selkäruodot ole olleet samanlaisia kuin noiden
forellien. Osaisittekohan te senvuoksi vuolla minulle kamman? Tai — ei
kai teillä satu olemaan taskukampaa?»
»Olisinko tällaisen naurettavan pelättimen näköinen», kysyi Mount
happamesti, pyyhkäisten päätään, »jos minulla olisi? Mutta koetanpa
miettiä, miten saisin näperretyksi teille kamman. Perin karkeatekoinen
koenäyte siitä tulee, pelkään. Muuten löysin juuri äsken tämän
laudanpätkän —»
»Sen kai aallot ovat ajaneet maihin _Sweetheart II:n_ hylystä?»
»Hm — tämän.»
Hän otti jalkojensa juuresta hietikolta lähes metrin pituisen
laudankappaleen. »Siitä saattaisin tehdä jotakin. Mutta pelkään, että
kampa pikemminkin muistuttaa haravaa.»
»Mutta minähän näytän heinäniityltä!» Margaret pudisteli hartioilleen
riippuvaa ruskeata takkua. »Mikä tahansa on parempi kuin tämä.
Tahdotteko ensin lainata minulle veistänne muutamiksi minuuteiksi?»
»Mitä varten?»
»Leikkaisin hiuksiani.»
»Te ette voi sitä tehdä, neiti Verity. Sitä ei sovi tehdä?»
»Kyllä minä voin —»
»Mutta ette saa.»
»Minun on se tehtävä. Tukkani on nyt jo otsalta lyhyt. Minun on
leikattava pois kaikki nuo takana olevat, haitalliset tupsut.
Ajatelkaahan vain! Niitä ei ole kammattu viikkokausiin — ei koko sinä
aikana, jonka olin purressa. Kuinka kauan sitä kesti?»
Tämän kysymyksen mies vältti. »Teidän ei sovi typistää tukkaanne,
ymmärrättehän. Ajatelkaa, minkälaisen hälyn se nostaisi —»
»Kuka hälyttäisi?»
»Nähkääs —»
»Täällä ei ole ketään muita kuin te ja nuo lokit näkemässä, miten
tukkani on laitettu.»
»Miksi ette anna sen olla ennallaan?»
»Se tuntuu niin ilkeältä.»
»Mutta kuulkaahan! Kun pääsemme pois tästä kir— tarkoitan, jos meidät
joskus pelastetaan johonkin laivaan —»
»Se olisi joka tapauksessa heti leikattava lyhyeksi, ennen kuin voisin
tehdä sille mitään», väitti tyttö, hypistellen tahmean makuisia
hiuksiaan, jotka jo nyt näyttivät samanlaisilta kuin kissanpojan
sotkema silkkinen lankavyyhti. »Jo ammoin sitten olisin lyhentänyt
sitä, jollei se Cynthian mielestä olisi pitkänä ollut omintakeisemman
ja vanhanaikaisemman näköinen. Nyt se on kamalan epämukava. En saa edes
sidotuksi sitä taakse. Minusta te todella voisitte lainata —»
»Miten aiotte menetellä, jos lainaan teille veitseni? Otatte kai
kiehkuran kerrallaan ja kihnutatte sen poikki? Niin arvelinkin. No
niin, jos se kerran on tehtävä, voinette sallia minun tehdä sen
kunnollisesti.»
»Sepä hyvä! Tahdotteko tehdä sen?» Tämä Margaretin vastaus ei ollut
erikoisen nöyrä, mutta hän lausui sen säyseämmin kuin oli koskaan ennen
puhunut ainoallekaan nuorelle miehelle.
Hän istui lähinnä lepattavaa tulta olevalla, matalalla punertavalla
kivellä. Paitahihasillaan ja tukka kampaamattomana Mount seisoi
kumarassa hänen vierellään kasvoillaan tuikean huolekas ilme.
Katkaistuaan laudanpalan polveaan vasten hän sovitti Margaretin pitkät,
ruskeat hiustupsut sievästi kappaleiden tasaisten reunojen väliin.
Margaretin mieleen muistui, miten hän oli tottunut »laitattamaan»
tukkansa. Hienosti kalustettu makuuhuone, jonka ilman pihkalle
lemuava hieromisaine, ihomaali, kuumat käherryspihdit ja jasmiinille
tuoksuva hiusvesi olivat tehneet tukahduttavan raskaaksi. Kähertäjän
nöyristeleviä kysymyksiä: »_Onko teidän täysin mukava olla näin,
madam? ... Saanko pyytää teitä kallistumaan hiukkasen eteenpäin? ...
Pidättekö erikoisesta shamponeerausaineesta? ... Onko liian kuuma,
madam? ... Viileä suihku lopuksi? ... Tuntuuko jo aivan kuivalta
nyt?... Tällä kohdallako tavallisesti pidätte jakauksen? ...
Suvaitsetteko kiilloittaa kynsiä, sillä aikaa kun minä järjestän
hiukset? ... Vain hyvin lievä aalto._»
Hän olisi totisesti voinut nauraa tälle vastakohdalle.
Aine alla työaseellaan, jota oli käytetty kaloja perattaessa ja puuta
näperreltäessä, leikkasi mies tytön paksun, sekavan tukan poikki pitkin
laudan reunaa. Kerran hän nykäisi hiuksia pahasti. »Suokaa anteeksi,
neiti Verity; olen siitä hyvin pahoillani.» Vihdoin hän siirsi syrjään
sekä laudankappaleet että hiustakun. »Kas niin!»
»Kiitos!» Margaret pudisti päätään kuten vuoristopony. Hänen niskassaan
heiluivat lyhyeksi leikatut hiukset hujan hajan. »Somaa!»
»Nyt hän näyttää kaksitoistavuotiaalta», mietti Mount. »Kuinka kirotun
hävytöntä! Ja kaikki sen vanhan vintiön syytä. Uhrata tukka! Onko nyt
mukavampi, neiti Verity?»
»Paljoa mukavampi», vastasi Margaret, nauraen ja ottaen esille
erottamattoman peilinsä. »Sitä ei olisi osattu tehdä paremmin Hillin
liikkeessä», kehui hän lapsellisesti, kooten katkaistut kiharat, jotka
nyt muistuttivat meriruohoa. »Mieleeni juolahti, Mount —»
»Mikä niin?»
»Kuinkahan usein minun vielä on pyydettävä teitä järjestämään
hiuksiani, ennen kuin meidät pelastetaan.»
»Niin, kuinkahan usein?»
»Minusta pitäisi tosiaan tapahtua jotakin. Kirjoissa sattuu aina
jotakin. Tavaralaatikoita hylystä — toivoihinpa, että rannalle
ajautuisi joku sellainen, jossa olisi harja ja kampa; toivotteko te?»
»Kyllä, ja partaveitsi ja saippuapala —» Nuori mies-rukka! Se oli hänen
suurin koettelemuksensa sitä seuraavina päivinä.
Ulko-ilmassa nukkuminen oli hänestä nautintoa. Rantatyöläisen lailla
raataminen tuotti vaihtelua. Se, että hänet oli tuomittu syömään
ruokaa, joka oli yhtä yksitoikkoista kuin häkkiin teljetyn tiikerin
ravinto, ei merkinnyt hänestä niin paljoa kuin se olisi merkinnyt
monista muista. Ikävystyminen suppeaan liikunta-alaan, mutta eikö
Mount ollut saanut kasvatustaan englantilaisessa koulussa, jossa
cricket-peli oli pakollinen? Ja jollei tämän kuivan pelin tarkoitus ole
totuttaa kansamme nuorisoa nurkumatta kestämään minkälaista pitkällistä
ikävää tahansa, niin mikä (kysyy nainen) se saattaa olla? Englannin
leikkikentillä harjoitetaan brittiläisistä maailman uudisraivaajia.
Mitkä valtakunnan rajaseudut saattavat niihin verrattuina tuntua
tympäiseviltä? Kuukausia jatkuvan yksitoikkoisuuden olisi Mount
saattanut sietää — mutta ilman partaveistä...!
Ja siihen hän oli tuomittu.
* * * * *
Päivien vieriessä hämäsi hänen lujan, hauskanmuotoisen, pyöreän
leukansa ulkopiirteitä yhä pahemmin Newgaten vankilan kaularöyhelö,
kuten isämme olisivat sanoneet. Kuinka se vaivasi häntä — ainoa puute,
joka häntä kalvoi — sitä ei tyttö tajunnut. Mutta hän oppi perin hyvin
tuntemaan Mountin käden liikkeen, kun hän nosti sen nuorelle parralleen.
Eräänä päivänä Margaret ajatteli: »Huomautanko siitä jotakin? Kysynkö
häneltä, huvittaisiko häntä katsoa sitä peilistäni?»
Hän ei kysynyt.
Tämä sattui monta päivää myöhemmin.
Sillä päivät vierivät, ja vapaaehtoisen vartijan oli yhäti
huolehdittava haaksirikkoiseksi luulotellusta tytöstä, eikä vieläkään,
ei vieläkään näkynyt merkkiäkään ihmisistä saaren siinä osassa.
»Varmastikin», huoahti tyttö, »täytyy tapahtua jotakin. 'Oivallisessa
Crichtonissa' ajautui maihin tykkivene. Varmaankin on tulossa jotakin
sentapaista.»
»Niin, varmasti, neiti Verity», vahvisti ankarasti koeteltu Mount.
He odottivat...
Päivät kuluivat heidän odottaessaan, että laiva tulisi näkyviin.