Herättyään hän ei luonnollisestikaan kyennyt liikkumaan. Hänen
jäsenensä ja kaikki lihaksensa olivat jäykät ja hellät, ja niitä
pakotti ankarasti eilisten, äkillisten, vaativien ponnistusten jälkeen.
Ajatelkaahan, miltä teistä tuntuu juostuanne ensimmäisen päivän
metsässä ajokoirien jälessä, oltuanne mukana ensimmäisessä
hockeyottelussanne maattuanne sitä ennen influensassa, uituanne
ensimmäisen kerran kesällä, kun ette ole olleet vedessä koko talvena,
kokeiltuanne ensimmäisen kerran outoja, erikoisen pontevia liikkeitä!
Kun ajattelette kaikkea sitä kymmenkertaisena, saatte perin hämärän
aavistuksen siitä, miltä tuntui Margaretista — lapsi-poloisesta.
Juuri kun hän oivalsi, kuinka tuskallisen vaikea hänen tilansa oli,
kuuli hän ääniä viereiseltä lahdekkeelta, askelten narskahtelua
simpukankuoria vasten, hiljaista vihellystä ja Mountin äänen, kun hän
hyräili kappaletta vanhasta »Botany Bay» -laulusta:
»Ja kapteeni ja laivaväki
ja luokkamatkustajat näki,
kuinka me vangit kärsittiin.»
»_Raiskis_!» Oksa lennähti läjään. Sitten kuului;
»Oletteko valveilla, neiti Verity?»
»Kyllä», huusi tyttö vastaan.
»Saanko tuoda teille aamiaista?»
»Olkaa hyvä!» Sen sanottuaan Margaret säpsähti kivusta.
»Sepä hyvä. Tulen nyt.»
Hän tuli; hän tuntui taivaan lähettämältä.
Sanoinkuvaamattoman lohduttavana ja ystävällisenä hän auttoi Margaretia
— tuota hyvin helläjäsenistä, sairasta lapsosta, kun hän reutoutui
kallioisesta suojastaan täyteen auringonpaisteeseen.
Sillä sen enempiä lääkkeitä ei lapsi-poloiselle ollut tarjolla tällä
asumattomalla rannalla. Täällä ei ollut voiteita ei haude- eikä
puhdistusnesteitä, ei Pondin ekstraktia eikä parantavaa noitapähkinää.
Vain uudistavaa unta, rauhaa, päivänpaistetta ja ilmaa, jotka
virkistävät ja elähyttävät ja ovat ravintoa — parempaakin kuin ravinto.
Ruokaa Mount hänelle kuitenkin toi. Tarjottimen tapaisella, litteällä
kivellä, jolla oli lisäksi puisia vehkeitä, vieläkin pikemmin
polttopuun kuin haarukan näköisiä, hän tarjosi tytölle aamiaista
esihistoriallisten tapaan. Ja ojensipa hän vielä pari appelsiiniakin.
»Appelsiinejä!» huudahti Margaret ylen riemastuneena nähdessään
kullankellertäviä antimia, joiden arvon sivistysolot ovat tehneet
mitättömäksi. »Kasvaako appelsiinejä tällä saarella?»
»Hm — nähtävästi vähän. Löysin nämä kaksi. Älkää liikkuko. Pysykää
hiljaa!» (Sillä taaskin tyttö oli vavahtanut yrittäessään nousta
istumaan.) »Minä kuorin ne teille.»
Hän palveli Margaretia ikäänkuin tämä olisi tosiaankin ollut pikku
lapsi ja hän synnynnäinen eikä koulutettu, äidillinen hoitaja. Hänen
huolenpitonsa, liikkeensä, ison koiran tapainen lempeytensä ja
huomaavaisuutensa vaikuttivat tähän tyttöön ikäänkuin hän ei olisi sitä
ennen aavistanutkaan, miltä tuntuu palveltuna oleminen.
Vilpittömästi Margaret ajatteli: »Jos minulla olisi ollut veli niin
juuri tällainen hän olisi ollut.»