I
Tyttö piti päänsä uljaasti pystyssä vastatessaan, ettei häntä mikään
vaivannut ja että hän hieman levähdettyään jaksaisi alkaa uudelleen.
Mutta sitten hänen päänsä nuokahti. Koko hänen nuorekas vartalonsa
vaipui hietikkoon kuin Mountin äsken katkaisemat oksat. Hän tuskin
tiesi, mitä tapahtui, vain tuntien vankan, lämpöisen, paidanhihan
peittämän käsivarren kiertyvän ympärilleen. Oli niin viihtyisän
turvallista, kun hän tunsi ihmisruumiin lämpimän kosketuksen
matalasointuisen äänen rauhallisesti lausuessa: »Ei mitään hätää.
Teidän työnne on lopussa, neiti Verity. Nyt vien teidät luolaanne.
Lähdetään —»
Hän vei tytön kalliosolan läpi poukamalle, jossa hän oli avannut
silmänsä ikuisuudelta tuntuvaa kokemusjaksoa aikaisemmin. Taaskin
oli Margaret menettänyt koko ajantajuntansa. Hän olisi heti paikalla
voinut vaipua uneen kävellessään niitä muutamia askelia. Hänen silmänsä
painuivat umpeen; hänen oli väkisin aukaistava ne jälleen, suunnattava
ne Mountih kasvoihin...
Hän oli juuri parhaiksi hereillä nähdäkseen miehen hymyilevän
(rohkaisevasti, hellästi) heidän saapuessaan luolaan.
»Istukaa hetkinen!» Mount polvistui ja kaivoi hiekkaan pienen kuopan.
Margaret ei vielä silloin käsittänyt, että se oli leirielämään
tottuneiden käyttämä lonkansija. Silmäluomiensa pyrkiessä ummistumaan
hän tarkkaili Mountia. Persikan- ja ambrankirjava auringonlasku loi
hiekkaan loistavan hohteen ja muutti nuoren miehen hartioita ja
selkää peittävän paidan tavallisesti valkean värin mitä pehmeimmän
ruusunkarvaiseksi.
»Teillä sietäisi olla takki yllänne», mutisi Margaret. »_Teidän_
pitäisi vetää yllenne se autovaippa —»
Se kuulosti tavalliselta huomautukselta. Mahdollisesti se tuntui
sellaiselta Mountistakin. Mutta se oli käänteen merkki, koska tyttö
nyt ensi kerran Sussexista lähdettyään ajatteli ensiksi jonkun toisen
mukavuutta.
»Minulla ei ole hätääkään. Minulla on lämmin takki. Niin, ihan totta.
Minulla on. Nukun se ylläni. Eikä täällä ole missään nimessä kylmä,
ei yölläkään. On ikäänkuin kaitselmuksen huolenpitoa, eikö olekin,
tällainen sää? Ja nyt käärin teidät kuin pikku lapsen —»
Hän puhui kuten mies haastellessaan sairaalle pienokaiselle. Jotkut
miehet ovat yhtä helliä pienoisille lapsille ja kivuloisille naisille
kuin toiset mielieläimilleen.
»— Kuin pikku lapsen tähän. Muuten, neiti Verity, ettekö sattumalta
viime yönä tunnustellut vaippani taskuja?»
»Oliko se siis teidän vaippanne?»
»Ettekö tunnustellut sen taskuja? Vai ette? No niin, katsokaa tätä!»
Kädessään (joka oli viheriänä puiden homeesta ja mustana savusta) hän
ojensi siniseen paperiin kiedottua kääröä.
»Suklaata?» Oli luonnollista, että lapsi-poloinen (Mountin ajatuksista
oli sillä hetkellä häipynyt »lemmon tyttö») oli taaskin nälissään.
»Suklaata!»
»Ja joitakuita vesikorppuja.»
»Armias taivas, niinkö?» huudahti Margaret ahneen kiihkeästi.
»Minä luulin — luulin meidän, kuten monien ihmisten, saavan tyytyä
säännöstelyyn, syömään vain yhden aterian päivässä.»
»Sitä ajattelemme myöhemmin. Mutta tänä iltana saamme pienen
illallisen.»
Nauttien yhdessä illallisekseen kumpikin sata grammaa makeata
suklaata, vesikorppuja ja lähdevettä, jota Mount toi Margaretille
osterinkuoressa, nämä uurastajat saivat huutavan nälkänsä ainakin
osittain tyydytetyksi. Sitten Mount kiersi tytön ympäri turkisvuorisen
autovaipan, joka oli paksumpi kuin peitehuopa.
»Älkää nousko liikkeelle ennen kuin huomenaamulla! Niin, pelkäänpä,
ettette kykenekään. Minä valmistan forellit aamiaiseksi. (Ensin
tietenkin pyydystän ne.) Te nukutte. Pysytte pitkänänne, kunnes jäykät
jäsenenne vertyvät. Pelkään lihastenne tulevan pahasti helliksi»,
varoitti mies äänessään äskeinen, uusi, hellä sointu.
Mutta mielessään hän oli kiukkuinen. »_Jos_ tämä säälittävä lapsi
olisi poika, niin voisin hoitaa häntä — hangata ja hieroa häntä
aika tavalla... Kirotun ilkeätä!... Hornamaista. Tämän enempää en
otaksuttavasti voi hänen hyväkseen tehdä... mutta, laupias Luoja!»
»En taida enää voida auttaa teitä millään tavoin?»
»Kiitoksia hyvin paljon, herra Mount —»
»Hyvää yötä!»
»Hyvää yötä!»
Ennen kuin simpukankuoria murskaavien askelten ääni oli häipynyt, oli
Margaret taaskin unohtanut väsymyksen.
Mitäpä siitä, että hän viimeöisen haaksirikon jälkeen oli nukkunut niin
monta tuntia sikeästi kuin tukki. Taaskin hän nukkui samalla tavoin.
Hänen nukkuessaan häipyi auringonlaskun viimeinen rusko, saaren verhosi
pimeys, ja sametinpehmeä, tähtikirkas yö teki tarumaan entistäkin
taikamaisemmaksi. Tunnin toisensa jälkeen Margaret uinui tähtien alla
vaipuneena tiedottomuuden tilaan, jota vain kerran häiritsi epäselvä
uni. Hämärästi kohosivat jostakin syvyydestä hänen näkyviinsä nuoren
Oddleyn suipot, murheelliset kasvot. Margaret pani merkille, että
hänellä oli tumma tukka albinohiustensa asemasta, ja että hän yritti
suudella Margaretia, jolloin hän oli sanovinaan: »Ei, älä tee _sitä,_
Odds. Pidä sensijaan minua kädestä! Kuten venheessä... En pahastu, jos
pitelet kättäni...» Taas laskeutui tiedottomuuden musta vaippa hänen
ympärilleen... Hän nukkui.