Mutta jos kohta hänen ei tarvinnut tulla onnettomaksi, sai hän pian
tuntea olonsa koko laiha epämukavaksi.
Vain aamun alkuhetkinä innostutti häntä uutuuden viehätys, ja hän hyöri
yksinäisellä rantakaistaleella, uurastaen kuin mehiläiset ensimmäisenä
aurinkoisena päivänä. Hän oli aina liikkeessä, kyyristeli, keräsi
risuja, aaltojen ajamia oksia, kaikenlaisia puupalasia. Hän kasasi ne
sen punertavan kivilohkareen viereen, jolle nuori Mount oli laskenut
keskeneräisen haarukantekeleensä, kooten niitä kokonaisen läjän.
Ylpeänä tämä tyttö, joka yhdeksään vuoteen ei ohut pannut rikkaa
ristiin, katseli nyt kättensä työtä! Kohdakkoin hän keräisi myöskin
kasan meriruohoa liekkien vaimentamista varten. Välillä hän lisäsi
puita litteiden, savuttaneiden liesikivien välissä palavaan tuleen
ja kyykötteli, lämmitellen käsiään sen hivelevässä hehkussa. Hyvillä
mielin ja huvitettuna hän ajatteli, kuinka nuori mies palatessaan
hämmästyisi!
Vihdoin Mount palasi; siitä oli merkkinä se, että kallion rinnettä
alaspäin liukui nykäyksittäin kaksi oksaa, jotka näyttivät liikkuvan
»itsestään». Niitä raahaava mies oli melkein kokonaan lehvien peitossa.
Kahisevan, huojuvan taakkansa alla hän ponnisteli eteenpäin kivien
välitse kuumassa auringonpaisteessa. Päästyään tasaiselle maalle hän
kiskoi oksia pitkin hietikkoa.
Puolenkymmenen askeleen päässä nuotiosta hän pudotti taakkansa maahan,
oikaisihe, murahti ja pyyhkäisi kyynärvarrellaan hiestä kimaltelevaa
otsaansa.
Margaret, josta ruumiillinen työ oli niin kovin outoa, ei kyennyt
ajattelemaan muuta kuin omia saavutuksiaan. Ylpeänä hän kutsui toista
katsomaan ja osoitti vähäisiä risukasojaan. Häntä kummastutti, että
hiestynyt ja hengästynyt Mount loi niihin vain nopean vilkaisun. »Sepä
hyvä! Olettepa koonnut aikamoisen läjän!»
(Tuo nuori mies esiintyisi kohteliaasti ankaran maanjäristyksenkin
aikana.)
»Mutta pelkäänpä, ymmärrättehän, ettei noilla päästäisi kovin pitkälle
yöllä —»
_»Eikö?»_
(Vaikka Margaret oli raatanut tuntikausia!). »Niin luulen... Minun on
noudettava lisää tällaisia oksia», sanoi Mount. »Kiskoin niitä irti
niin paljon kuin jaksoin.»
»Mistä?»
»Tuolla on jonkunlainen lehto noin parinsadan metrin päässä kallion
laella.»
»Sitten minä tietysti tulen avuksenne», ehdotti tyttö aloittelijain
innokkaaseen tapaan, »kiskomaan niitä tänne alas».
Se olisi tietenkin hyvä, tuumi Mount; siihen kuluisi aika, eikä hänen
tarvitsisi lörpötellä tytölle... Pyyhkäisten uudelleen otsaansa hän
silmäili epäillen tytön hentoa, liian nopeasti kasvanutta vartaloa. »En
tiedä, jaksatteko te, neiti Verity.»
»Jaksanko? Miksi ihmeessä en jaksaisi?»
Miksi tosiaan piti tämän miehen pitää häntä houkkiona — heikkona,
velttona, taakkana? Kuvitteliko Mount, ettei hän pystynyt _mihinkään_
autiolla saarella? Margaretin sydämen sisimmässä kuiski kauan uinunut
vaisto: »_Sinun on noustava tilanteen tasalle... käyttäydyttävä hyvin
sekä vaikeuksissa että vaaroissa. Olet merimiehen tytär_.»
Hän katsahti nuoren miehen kasvoihin. Ne olivat hieman punehtuneet, ja
pisamat näkyivät nyt selvästi.
Nyt Margaret pani merkille, että hän oli huolestuneempi kuin ennen.