I
Margaretin päässä pyöri muistoja kaikesta siitä, mitä hän oli kuullut
tai lukenut »autioille saarille joutuneista ihmisistä».
Nämä ihmiset tuntuivat yhtä mittaa _puuhaavan_ jotakin. He rakensivat.
Muokkasivat viljelyksiä. Valmistivat jousia ja nuolia. Kalastivat.
Kokosivat syötäviä hedelmiä. Pyydystivät lintuja ja pieniä kauriita.
Muokkasivat taljoja auringon paisteessa. Heti he alkoivat. Heti he
alkoivat kehittää omaa kulttuuriaan villissä ympäristössään.
Liikakulttuurin turmelema, ultrauudenaikainen Margaret alkoi vasta nyt
tajuta, kuinka ihailtavan työteliäitä, keinokkaita, kuinka eteviä ne
haaksirikkoiset olivat olleet.
»_Minunkin_ pitäisi tehdä jotakin —»
Lapsuusaikanaan hänet oli varsin usein jätetty yksin rannalle. Nyt hän
kävi jälleen käsiksi senaikaisiin lapsenhommiinsa.
Ensin oli etsittävä litteä kivi — sitten kaivettava hiekkaan kuoppa
aamiaisen ainoiden tähteiden, vähäisten kalanruotojen hautaamista
varten. Sekin oli kauan sitten menneiltä ajoilta jäänyt muisto; hänen
äitinsä oli opettanut hänelle, kuinka tavattoman ajattelematonta
oli viskellä voileipien käärepapereita maahan rumentamaan kaunista
ympäristöä.
Nyt hän hautasi jätteet yhtä huolellisesti kuin olisi ollut
kahdentoista ikäinen; hän taputti hiekan tasaiseksi kuopan kohdalle...
perin vähäpätöinen yksityiskohta — mutta sekin tuntui kuuluvan
siihen vakavaan tilanteeseen, johon hän nyt (kuten hän luuli) oli
joutunut. Otettu laivaan kuin vastoin tahtoaan pestattu merimies!
Haaksirikkoutunut! Jätetty autiolle rannalle! Ilman muita vaatteita
kuin nämä oudot tamineet hänen yllään olleen hataran leningin verhona!
Yksin, seuranaan vain yksi ainoa henkilö! Ilman pienintäkään vihiä,
miten muiden oli käynyt! Tietämättä, mistä saisi seuraavan aterian!
Melkein ilman suojaa, johon päänsä kallistaisi! — Mutta eniten
kummastutti häntä se tavaton seikka, että vaikka hänen _olisi pitänyt_
olla huumautunut surkean tilansa aiheuttamasta sielunhädästä — vaikka
hänen olisi pitänyt tuntea kuolemantuskaa, hän — mikä ihme! — ei sitä
tuntenut.
Aurinko paahtoi yhä lämpimämmin. Hänen hiuksiaan liehuttava tuuli valoi
häneen uutta elämänhalua.
Se oli uskomatonta, mutta hänet valtasi voimakkaana tunne: _»En koskaan
ole onneton tällä saarella!»_