Alkaessaan uudelleen puhua hän tuijotti toisaalle vilkaisemattakaan
tytön sekava-ilmeisiin raitistuneihin kasvoihin.
»Neiti Verity, jos — jos olisin teidän sijassanne, en olisi kovin
hädissäni — Niin, ymmärrän kyllä, että sellaiset sanat kuulostavat
kummallisilta, kun otetaan huomioon, mitä on tapahtunut — tarkoitan,
kun otetaan huomioon ne olosuhteet, joissa olette. Mutta minulla on
aavistus — olisin valmis lyömään vetoa siitä, että herra Lloyd palaa
pian — ja näkee, että olemme syöneet koko aamiaisen.»
»Entä toiset? Merimiehet? Wallace?»
»En ole nähnyt pienintäkään jälkeä myöskään heistä. En merkkiäkään.
Mutta älkää olko liiaksi tuskissanne heidän tähtensä, neiti Verity —»
»En ole tuskissani, mutta minun täytyy saada kysyä teiltä, mitä
tiedätte. Se ei ole niin tuskastuttavaa kuin se, että kohtelisitte
minua, ikäänkuin olisin pikku lapsi», huomautti Margaret varsin
järkevästi — järkevämmin kuin Mount oli koskaan kuullut tuon lemmon
tytön sitä ennen puhuvan. »Pääsivätkö merimiehet purresta muihin
veneisiin? Silloinhan olisi toiveita heidän pelastumisestaan.»
»Kyllä, niin kyllä. On hyvät toiveet. _Sweetheart II:n_ veneet olivat —
ovat — mainiot.»
»Arveletteko, että heidän on varsin mahdollista pelastua jonnekin — tai
että heidät otetaan johonkin laivaan —»
»Niin, se on varsin mahdollista», vakuutti Mount. »Ikävä, että lainkaan
jouduimme eroon heistä.» Eikä Margaret aavistanut, että hän kiristeli
hampaitaan vastatessaan niin.
»Kuinkahan kauan meidän on oltava täällä? Mitä arvelette?» »Oltava?
Täällä?»
»Niin.» Margaretin heikossa äänessä oli järjetön, epäloogillinen,
odottamaton, todellista riemua uhkuva soinnahdus (oliko se
mahdollista), kun hän lausui sanat: »Täällä, täällä autiolla saarella.»
Salaisesti nuori Mount oli vimmoissaan. »Hän on niellyt sen. Hän on
kaivannut sitä. Siksipä hän on sen saanut. Kymmenentuhatta kirousta,
että minut on raahattu tänne yksin kestämään alkuvaivat!»
Tytölle hän virkkoi: »Jospa Jumala soisi minun arvata, kuinka kauaksi
meidän on — meidän on jäätävä tänne! Mutta mistäpä sen tietäisin?»
»Niin, ette kaiketikaan. Ette tietysti tiedä, missä olemme. Eikö
purrestakaan näkynyt mitään merkkiä?»
»Ei vähääkään, neiti Verity» (kolkosti).
»No niin. Sellaista sattuu», sanoi äkkiarvaamatta merimiehen tytär.
»Otaksuttavasti», lisäsi hän pian, tähyillen merelle, »otaksuttavasti
on nyt ainoana toivonamme, että meidät huomataan jostakin laivasta
ja meidät noudetaan sinne. Melkein ainahan niin käy, eikö totta?
Verrattain pian. Laivoja kai kulkee tämän saaren ohitse, jos se
kerran on siksi lähellä laivaväylää, että sen rannalla on kärsitty
haaksirikko? Muita laivoja menee ohitsemme, vai mitä?»
»Hyvä Jumala, niin! Ja —» Parahiksi hän malttoi mielensä eikä sanonut
erään tunnetun lentoaseman nimeä. »Varmastikin saapuu läheisyyteemme
piakkoin joku vene tai — tai joku sellainen», koetti hän lohduttaa
tyttöä. Margaret oli niin tyyni, ettei hän olisi uskonut sitä
mahdollisesti tuonnottain »Berkeleyssä» vietetyn illan jälkeen.
»Siihen saakka», virkkoi tyttö, »siihen saakka olemme täällä».
»Nähtävästi», myönsi Mount hienosti.
»Entä mitä meidän on teidän mielestänne paras tehdä?»
»Tehdä?»
Mount kumartui ottamaan raskaan puukappaleen, joka oli vierähtänyt
hänen nuotiostaan. Hän teki sen saadakseen miettimisaikaa ja
piilottaakseen kasvonsa, mutta se antoikin hänelle ajatuksen.
»Voisin alkaa vuoleksia paria haarukkaa, joilla syömme kalojamme
ensi kerralla», lausui hän — hyvillään siitä, että oli keksinyt
jotakin askartelua käsilleen. Toinen niistä sujahti ensin hänen
housuntaskuunsa, sitten hänen vyönsä lokeroihin.
»Veitseni —»
»Oi! Minulta», selitti Margaret, joka oli sen unohtanut, »se jäi
putouksen partaalle —»
Mount ponnahti pystyyn kävellen kalliolle hyvin ison koiran liikkumista
muistuttavaan, säyseän sievään tapaansa.
Harmissaan Margaret ajatteli, että mies olisi voinut kuunnella häntä
loppuun saakka ja vasta sitten mennä noutamaan kallisarvoista veistään.
Mutta samalla hän toivoi, ettei se olisi häneltä unohtunut.
Mount toi veitsen, otti puupalasen ja istuutui jälleen kävelleen
veistelemään. Hänen katseensa oli kiintynyt työhön, mutta hänen
äänessään oli Margaretista hieman luonnottomalta tuntuva soinnahdus,
kun hän sanoi: »Olipa onni, ettei veitsi jäänyt minulta purteen ja
että muistin ottaa tulitikkuja ja muutamia muita esineitä. Teidän
hytissänne oli joku tavaralipas tai jotakin sellaista, ja se sysättiin
veneeseenne. Vein sen pieneen luolaanne. Oliko teillä auttavan mukavaa
viime yönä?»
»Mukavaa? oli kaiketi. Nukuin nimittäin liian sikeästi tietääkseni
siitä mitään. Minulla on täytynyt olla mukavaa, eikö olekin? Saanko
jäädä sinne?»
»Jäädä sinne, neiti Verity?»
»Tarkoitin kysyä, saanko pitää sitä luolaa omanani, makuuhuoneenani?»
Hän oli niellyt sen. Hän oli niellyt koko ilveilyn, ihan kuten vanha
Lloyd-vekkuli oli arvellut. Ja hän, Mount, joka oli vanhukselle
väittänyt, ettei hän uskonut kykenevänsä suoriutumaan siitä, oli nyt
mukana siinä auttamassa ilveilyn jatkuvaa kehittämistä.
»Tietysti. Olkaa te suojaisimmassa paikassa, neiti Verity — kunnes
tapahtuu jotakin.»
»Niin.»
Haaksirikkoisen tytön valtasi tuskallinen tunne. »Suojaisessa» paikassa
oli nyt vain kallioholvi hänen päänsä päällä, hiekkaa hänen allaan ja
ympärillä tutkimatonta seutua!