Hän ajatteli Hill-katua.
Omaa asuntoaan — sen kimmoisia vuoteita! Sen pehmeitä, nauhareunaisia
peitehuopia, paksuja, haahkanuntuvilla täytettyjä patjoja! Sen
kaksinkertaisia ikkunoita ja niiden paksuja verhoja, jotka estivät
Lontoon talven henkäykset tuntumasta.
Kaukana Lontoossa vallitsi kaduilla kostea ja sumuinen kylmyys,
muuttaen ihmiset väriseviksi, märiksi vaatemytyiksi. Tälläkin hetkellä
tarjoili kadunkulmassa värjöttävä, mustahattuinen kukkienmyyjätär
kaupaksi orjantappuroita ja misteleitä sekä Etelä-Ranskasta
karkoitettuja kukkia — neilikoita ja ensimmäisiä mimosia. Raskaasti
liikkuvien moottoriomnibussien seinät olivat täynnä myymälöiden komeita
joulumyynti-ilmoituksia.
Kaikki se oli hirveän kaukana! Tuntui samanlaiselta kuin jonkun
toisen taivaankappaleen ajatteleminen... täällä, tässä lämpöisessä
päivänpaisteessa, näissä virkistävissä, mutta leudoissa tuulahduksissa.
V
Mutta Lontoon ajatteleminen johti jälleen hänen mieleensä, kuka hän oli.
Hän rypisti hieman otsaansa totuttuun ylimielisen tyytymättömään
tapaansa ja loi ikävystyneen, raukean katseen haaksirikkotoveriinsa.
Vastahakoisesti hän myönsi: »No niin, jos se on mukavin paikka, niin
minun kaiketi lienee paras olla siellä —»
»Hyvä», virkkoi Mount, pakottaen kasvonsa pysymään vakavina. Sillä
vaikka hän olikin vimmaisen harmistunut herra Lloydiin, tunkeutui
tilanteen julma leikillisyys kuitenkin hänen huumorintajuntaansa. Koska
hänen ilmeisesti oli oltava leikin ohjaajana tunti tai pari, saattoi
hän yhtä hyvin näytellä osaansa kunnollisesti.
»Juuri niin, neiti Verity, sen luolan on niin sanoaksemme oltava
teidän huoneenne. Tämän poukaman, jossa on nuotio ja vettä, tulee olla
yhteinen arkihuoneemme. Minun lienee hoidettava tulta niin, että se
pysyy vireillä yölläkin. Se on nykyhetken tärkein tehtävä; tuli on
säilytettävä kytemässä.»
»Tietysti. Sen minäkin tiesin. Ja kohdakkoin te tietenkin laitatte ison
keon sytyttääksemme loimuavan merkkivalkean —»
»Mitä —»
»Loimuavan merkkivalkean, luonnollisesti. Kiinnittääksemme itseemme ohi
menevien alusten huomion.»
»Niin — tietysti», vastasi Mount veisteltyään sekunnin ajan uutterasti
puupalastaan. Mitä hyvänsä, kunhan vain ei olisi pakko pohtia asioita —
ennen kuin vanhus saapuisi ja selittäisi, mitä alettaisiin pohtia.
»Oikeastaan voisimme nyt jo alkaa yhdessä koota lisää polttopuita.»
Margaret nousi pystyyn, silmäili ympärilleen ja näytti tosiaankin
olevan valmis keräämään risuja.
Mount huomautti: »Tässä poukamassa on vain hyvin vähän poltettavaa.
Pienillä oksilla ja sirpaleilla ei voida pitää vireillä kovinkaan
komeata roihua. Täällä oli ainoastaan kaksi isoa kapulaa, ja ne
paloivat aamiaisen aikana. Nyt arvelen, että minun olisi paras lähteä
luotanne.»
»Lähteä luotani.»
»Ei pitkäksi aikaa, enkä loittone etäälle, sen lupaan. En voi mennä
kauas», sanoi nuori mies, taaskin salaa kiristellen hampaitaan. »Minun
olisi parasta kavuta tuonne kalliolle — hm — tarkastamaan, onko siellä
polttopuita, ja yleensä silmäilemään ympärillemme.»
Mielessään hän päätti mennä Lloydia vastaan, kun tämä vanha vintiö
saapuisi, ja puhua hänelle suunsa puhtaaksi, ennen kuin ukko menisi
lemmon kiusallisen, mutta harhaanjohdetun tyttösukulaisensa luokse.
»Minä tulen mukaanne, herra Mount.»
»Ette saa tulla. Emme saa molemmat lähteä —»
»Miksi emme?»'
»Koska» (kirkas ajatus) »jonkun on jäätävä nuotiota valvomaan. Jollette
pahastu, neiti Verity, on teidän pysyttävä täällä. Ja», lisäsi hän
hyvin huolissaan, »älkää poistuko tästä poukamasta muualle kuin
tuonne oikeanpuoliseen!» Sillä vanha ilkimys oli joku aika sitten
määrännyt tytölle tämän liikkuma-alan. »Luvatkaa, ettette poistu näiltä
rantakaistaleilta, ennen kuin tulen takaisin! Lupaattehan sen?»
»Lupaan», vakuutti Margaret, ja hänen äänensä oli samanlainen kuin
lapsen, joka kunniasanallaan sitoutuu pysymään puutarhaportin
sisäpuolella.
»Hän on ihan lapsi», mietti nuori mies vimmoissaan astellessaan kaihon
juurella olevien kivilohkareiden sekaan rinteen loivimmalle kohdalle.
»Mutta hitto soikoon, jos minut on tehty lapsenhoitajaksi...»
Katseleva Margaret näki paitaan ja housuihin puetun kookkaan miehen
keveästi kiipeävän kivi järkäleiden ja matalien pensaiden välitse ja
kallion laella tummana kuvastuvan sinistä taivasta vasten.
Sitten mies katosi näkyvistä.
»Hän ei edes heiluttanut kättään», ajatteli Margaret. »Vähätpä siitä!
On varsin mukavaa olla taaskin yksin... Mitäs nyt teen?»