Rouva Verityn yksityisessä arkihuoneessa tapasimme kolmannenkin nuoren
vieraan.
Paitsi Cynthia Oddleyta (joka oli aistikas kuin harakka musta- ja
valkoviiruisessa puvussaan ja teki kolkon yksisilmäisen vaikutuksen,
koska hän käytti leveään mustan ja valkean kirjavaan nauhaan
kiinnitettyä mustaa monokkelia!) ja hänen veljeään Claudea (jonka
empiriliivinen puku sopi hänelle kuten harmaa suèdekäsine) oli siellä
vankempirakenteinen, punatukkainen Eric (jonka sukunimeä en koskaan
kuullut) yllään Roudin ja Giddyn liikkeestä tilattu golfasu ja lisäksi
nilkkoihin saakka pullottavat housut.
Mahdollisimman lyhyen tervehdyksen jälkeen kääntyivät kaikki kolme
rouva Verityn puoleen, tiedustaen: »Mitä oikeastaan tarkoittaa kaikki
tämä häly Peggystä?... Nuo alakerran verrattomat tomppelit väittivät
puhelimessa hänen lähteneen täältä!»
»Hän _on_ lähtenyt», myönsi Margaretin äiti.
Väitetään, etteivät nykyajan nuoret hämmästy mistään. Mutta ainakin
kolme heistä ällistyi sanattomiksi useiden sekuntien ajaksi.
»Lähtenyt? Ilman _meitä?»_ puhkesi Cynthia kummeksimaan. »Minne? Kenen
seurassa?»
»Hänen setänsä», vastasi Violet Verity (pystyssä päin ja purren
huultaan, joka pyrki vapisemaan), »vaati sitä. Hän — hän — hän
vei Margaretin pois luotamme... Lääkärin määräys... Senvuoksi hän
luonnollisesti vei hänet —»
_»Vei_ hänet?» Cynthiaa vieläkin epäilytti. »Miten on kukaan saattanut?»
»Vei hänet? Minne? Ja kuinka pitkäksi ajaksi?» sai suu auki
töllistelevä Claude sanotuksi.
»En tiedä. Tarkoitan, etten tarkalleen tiedä, kuinka kauas he —
heidän seurueensa matkustaa», vastasi Violet Verity levottomana,
mutta arvokkaana. Entinen koulutoverini piti puolensa. Sellainen
luonteenvastainen esiintyminen vaati varmaankin häneltä väkivaltaista
ponnistusta. Hän oli tämän Cynthian edessä menneen ajan herttaisinten
ja terveinten piirteiden hentona, hopeankirkkaana näytteenä. »Voin
ilmoittaa teille ainoastaan sen, että hän, kuten hän niin hartaasti
halusi tehdä, vei Margaretin pitkälle merimatkalle.»
Tyrmistyminen, pitkä äänettömyys.
Ensimmäisen äänen siinä huoneessa päästi henkivartija Eric.
»No niin! Samahan se meistä on, eikö olekin?» Ja hän naurahti.
Pidin punatukkaisesta pojasta niiden sanojen tähden. Oddleyt — en
voinut olla ajattelematta niin — suorastaan alensivat aikalaisiaan.
Ericit edustivat polvensa keskitasoa arvokkaasti.
Tarttuen pudonneeseen monokkeliinsa Cynthia puhkesi uudelleen
huudahtelemaan: _»Peggy?_ Peggy, joka vannoi mieluummin kuolevansa
kuin astuvansa jalallaan laivankannelle? Peggy ei olisi ikinä
alistunut vietäväksi sillä tavoin matkalle. Hän olisi ehdottomasti
_kieltäytynyt._ Onko tarkoituksenne — onko tarkoituksenne väittää, että
_Peggy lähti_?
(Lähti tosiaankin. Muistelin, millaisena olin viimeksi nähnyt
Margaretin; avuttomana ja tajuttomana, nujertuneena kajutan
pieluksille! Minun oli käännyttävä ikkunaan päin... Parveke oli
Promenadelle päin; siellä oli hilpeä näky: joulukuinen aurinko paistoi
herttaisesti, ja matkailijoita liikkui edestakaisin. Katselin autoja,
jotka kiitivät ohitse pitkinä ja välkkyvinä kuin kalat, vinhasti
sujahtelevia moottoripyöriä, joiden ohjaajien asu muistutti syvän meren
sukeltajia. Englantilaiset, amerikkalaiset, mannermaalaiset saattoi
erottaa toisistaan, vaikka heidän liikkuvat vartalonsa näyttävätkin
vain mehiläisen kokoisilta appelsiinipuiden reunustamilla kaduilla,
Euroopan taidokkaimmin järjestetyn rannikon palmujen, kupolien ja
lelumaisten rakennusten keskellä. Silmäilin ulos salatakseni nauruani.)
»Hän on joka tapauksessa poissa», jupisi Margaretin äiti.
»Jättikö hän kirjettä?... Eikö? Vai ei? Eikö hän jättänyt riviäkään
minulle?... Eikä Claudelle?... Miten se on mahdollista?»
»Luultavasti hän ei ehtinyt, Cynthia, lähtiessään —»
»_ No niin!_... Hän siis todella lähti? Tuon vanhan... herra Lloydin
seurassa?»
Katsahdin taakseni. Cynthian terävistä, poikamaisista, harkitsevista
kasvoista kuvastui monenlaisia mietteitä sen ällistyksen aallon
jälkeen, joka aluksi oli pyyhkäissyt ne ihan ilmeettömiksi. »Miksi»,
hän kummasteli, »piti Peggyn noudattaa _hänen_ tahtoaan? Peggyllähän on
omat varansa.»
Käsitin täydelleen, kuinka paljon neiti Oddley oli rakentanut
suunnitelmiaan sen pohjalle.
Veljeä kalvoi vilpitön tuska, eivätkä sen syyt olleet niin arvottomat.
Alakuloisena hän sopersi: »Olen laskenut päiviä. Laskenut päiviä,
milloin tapaan Peggyn taaskin. Aika tuntui niin kovin pitkältä. Minusta
on tuntunut —» Hän räpytteli silmiään, ravistaen kirkkaat pisarat
vaaleista silmäripsistään; ne tipahtivat hänen suipolle, nuorekkaalle
leualleen ja sitten hänen liiviensä V-muotoiselle, helmenharmaalle
aukeamalle korkeavyötäröisen takin käänteiden väliin. Hänen äänensä
vavahteli, kun hän lopetti: »Tuntunut kuin olisin kuollut!»
Hänen sisarensa ärähti: »Älä Jumalan tähden, Odds, esiinny noin
naurettavan narrimaisesti. Sinä tomppeli, eihän Peggy ole poistunut
mennäkseen naimisiin eikä eronnut meistä ikiajoiksi —»
»Milloin hän palaa?» tiedusti loordi Oddley, selvittäen kurkkuaan ja
niistäen nenäänsä pieneen, purppuran sinipunervaan batistiliinaan,
josta lehahti »le jaden» tuoksu.
»Milloin odotatte hänen palaavan, rouva Verity?»
Helläsydäminen rouva Verity aukaisi suunsa — sulkien sen jälleen. Herra
Lloyd oli ehdottanut, että Oddleyn perheen jäsenille ilmaistaisiin
Margaretin kuulumisista vain hyvin epätäydellinen hahmoittelu. »Hänen
suunnitelmansa ovat niin... niin epävarmat.»
»Minuun nähden on nyt kaikki varmaa... nimittäin mitä tulee
Kairon-matkaan», valitti Claude surkeasti. »En halua jatkaa matkaa
Egyptiin ilman Peggyä. Entä sinä, Cyn?»
»En minäkään», vastasi neiti Oddley lyhyesti (ja minä luulin arvaavani
syyn). »Olin miettinyt valmiiksi kaikenlaista... kenen kaikkien
hupaisten ihmisten kanssa seurustelisimme Semiramis-hotellissa; sanoin
Margaretille, että menisimme sinne emmekä Shepheardiin.» (Luulin
tietäväni, kuka olisi suorittanut laskut Semiramiissa.) »Nyt meidän
on kaiketi vain maleksittava tällä ikävällä rannikolla, kunnes saamme
tietää, mitä hän haluaa meidän tekevän —»
»Niin», virkkoi Eric, »aika ikävä teko, että Peggy jätti uskolliset
kumppaninsa hiiskumatta mitään! No niin, taidanpa vuokrata auton ja
pujahtaa Sardiniaan tai Korsikaan tai jonnekin muualle. Mitä sinä siitä
arvelet, Claude?»
»Minua ei haluta lähteä minnekään.»
»Claude — enkö saa tilata teille jotakin juotavaa?»
»Suuri kiitos, rouva Verity, minulle ei taida —»
»Mutta kyllä minulle», keskeytti Eric sama hymy huulillaan. »Paljoa
terveempi ajatus on juoda malja tytön matkan hauskuudeksi ja muuksi
hyväksi. Luultavasti meistä kaikista maistaisi 'sivuvaunun'-cocktail,
jos suvaitsette.»
»Soita kelloa, Eric!» komensi neiti Oddley mutkattomasti. Hänen
silmänsä, jota nyt ei enää peittänyt musta monokkeli, tähysti
edelleenkin Margaretin äitiä. Toistamiseen hän kysyi: »Kuinka pian
saamme tietoja Peggyltä?»
»En voi sitäkään sanoa. En tosiaankaan tiedä.»
»Mutta, rouva Verity — no, mihin hänelle sitten kirjoitetaan?»
Nyt alkoi Violet näyttää olevan pulassa. Tähän saakka olin saanut olla
pelkkänä kuuntelijana. Nyt vastasin hänen puolestaan.
»Miksi ei kirjoittaa Thomas Cookille? Teidän sijassanne minä
lähettäisin kirjeen Thomas Cookin osoitteella.»