Ruokahalu oli ollut ainoa ylellisyys, jonka raha oli vienyt pois
tämän tytön ulottuvilta. Hyvin nuorena perijättärenä hän oli ahminut
tuhlaavasti tilattuja aterioita ja niiden väliajoilla mässännyt, syöden
makeisia. Sitten oli seurannut aika, jolloin hän ei ollut syönyt, vaan
pureksinut suolaisia manteleja liköörillä täytettyjen suklaakaramellien
asemasta ja nauttinut ryyppyjä. Sittemmin oli tullut aika, jolloin
puolinen ja päivällinen olivat vain tekosyinä, jotta hän sai esiintyä
suurellisesti päätarjoilijoille.
»Kuinka kurjaa, että tällaisellakin paikalla on mainion keittiön
maine!» (Näin Margaret Verity istuessaan kahdelle hengelle
erinomaisesti katetun pöydän ääressä jossakin sillä hetkellä muodissa
olleessa ravintolassa.) »Osataan valmistaa ruokaa? Ja kaikki kerrassaan
kelvotonta syötäväksi! Odds, käske viedä kaikki tuo pois! Ja muistuta
heitä mainitsemaan johtajalle tuosta kastikkeesta! Otaksuttavasti
häntä nimitetään johtajaksi. Toimita hänelle tieto, ettei neiti Verity
ole saanut mitään syötäväksi kelpaavaa kolmella viime kerralla täällä
käydessään! Mitä muuta on tarjolla? Ruokalistalla ei mitään, mitä
voisin maistaa. Eikö _truite meunièreä?_ Tahtoisinpa tietää, _minkä
tähden_ sitä ei ole. Ei, ei kannata odottaa, että valmistettaisiin
jotakin erikoisesti meitä varten. Varmasti se olisi mautonta.
Lähdetään, Odds! Puhumme kaikille lontoolaisille tästä paikasta:
varoitamme kaikkia ystäviämme pysymään poissa täältä, jolleivät halua
saada myrkkyä. Ja, Odds, lähetä noutamaan pientä laukkuani, jossa
on kukkaroni ja ne sisäänpääsyliput! Minulta jäi kaikki pöydälle
kiirehtiessäni pääsemään pois moisesta paikasta, jota julkeasti
nimitetään 'ravintolaksi' —»
Tämä näytös oli tapahtunut vain muutamia päiviä ennen _Sweetheart
II:lla_ pidettyjä teekutsuja. Silloin oli _chou à la crèmellään_
leikkivä neiti Verity esiintynyt suurentelevan vaativasti viimeisen
kerran.
Sitten seurasi taikajuoma, hornamainen, tietämättömästi sekoitettu
cocktail...
Senjälkeen tuli merimatka...
Tulivat meritaudissa vietetyt yöt ja päivät, jotka olivat (lausuaksemme
häikäilemättömän suoraan) perinpohjin puhdistaneet tytön turmellun
elimistön. Ne olivat poistaneet siitä rasittavan liikakuorman,
sopimattomat ruuat ja juomat, jotka eivät olleet antaneet nuorelle
ruumiille ravintoa eivätkä nautintoa. Sitten seurasi pakollinen paasto.
Tässä oli nyt Margaret niin sanoaksemme puhdistettuna ja silattuna.
Omaa aamiaistaan nauttiessaan oli Mount (jolla myöskin oli huikea
nälkä) varmastikin silmäillyt neiti Margaret Verityä, hemmoteltua
herkkusuuta, joka istua kyyrötti kivellä lähellä nuotiota kädet täynnä
forelleja, jotka hän itse oli juuri äsken paistanut hiilloksella.
Ensimmäinen forelli oli niin kuuma, että Margaret pudotti sen
kirkaisten. Ahnaan huolekkaasti hän otti sen jälleen hietikolta.
Nylettyään pois hiekkaisen, mustuneen nahan hän odotti maltittomana,
että maukas kala jäähtyisi. On hyvin mahdollista, ettei hän itse
huomannutkaan puhaltavansa siihen kuin raakalainen! Sitten hän söi.
Hänen suuret silmänsä loistivat hurmaannuksesta. Viehättyneenä,
äänettömänä hän nautti tästä villi-ihmisen ateriasta, jonka hän söi
villin tavoin, villin kauniissa ja yksinäisessä ympäristössä. Hän
söi malttamatta pyyhkäistä forellia kallion rakoon kertyneeseen
suolakerrokseen, kuten hänen kumppaninsa teki. Hän tuskin muisti koko
kumppaniaan eikä oivaltanut tämän luovuttaneen pienistä forelleista
hänelle neljä, pitäen itse vain kaksi. Virkkamatta sanaakaan Mountille
hän ahmi herkkunsa viimeisetkin rippeet.
Sitten hän veti syvälle keuhkoihinsa elähyttävää ilmaa. Siihen oli
sekaantunut (kuten kukkakiehkuran kukissa) meren ja palaneen puun
hajua sekä sitä läpitunkevan terävää, aromaattista tuoksua, jonka hän
myöhemmin oppi tuntemaan tämän salaperäisen saaren erikoistuoksuksi
— viehättävän maan erikoinen haju, kuten kaunis nainen aina käyttää
mielituoksuaan.
»Taivaallista!» äänsi Margaret.
Sitten hänen älyllinen puolensa vihdoin virkosi. Aluksi oli ollut
huumautuneena nälästä, sitten nälän tyydyttämisestä. Nyt hän halusi
kysellä kymmeniä asioita.
Kumartuen eteenpäin istuessaan kivijärkäleellään hän alkoi
huolestuneena: »Herra Mount —»
»Neiti Verity.»
Mount katsoi häntä suoraan silmiin.