Tulenvirittäjän ääni vastasi: »Niin; kaikeksi onneksi sitä on tuolla.»
Hänellä oli kädessään meriruohoa hillitäkseen sillä liekkejä, ja hän
heilautti kättään kalliolle päin. Kristallikäyränä ryöppysi vettä
kallion laelta. Viimeisessä hilpeässä putouksessaan pieni vuoristopuro
välkkyi auringonpaisteessa kolmisen metrin korkeudella miehen pään
yläpuolella, putosi räiskyen kovertamaansa kalliosyvennykseen ja
huppelehti sieltä lahdelman rantaan. Tämän putouksen juurella
Margaret vimmoissaan huuhtoi forellit. Sitten hän pesi veren ja
suomut käsistään. Senjälkeen hän ammensi vettä käsillään ja joi.
Kuinka taivaallinen siemaus! Hän, joka oli, maistellut Euroopan
kaikkia viinejä, ei ollut löytänyt mitään niin maukasta kuin tämä
kirpeän puhdas purovesi oli. Taaskin hän täytti kätensä ja virutti
kasvojaan vedellä. Jääkylmää... virkistävää... se teki hänet entistäkin
nälkäisemmäksi. Margaret hapuili nenäliinaansa kuivatakseen kasvonsa.
Sitä ei löytynyt. Se oli unohtunut hänen vuoteensa patjan alle.
»Nyt onkin jo hiiliä siksi paljon, että nuo kalat voidaan panna
paistumaan, neiti Verity.
Pudistaen kasvoiltaan ensimmäiset kylmät vesipisarat, jotka olivat
koskettaneet niitä vuosikausiin, neiti Verity hankasi niitä hätäisesti
villaisella hihallaan, otti sitten kalat tarttuen niihin pyrstöstä ja
kiidätti ne nuotiolle.
Tuli räiski ja loimusi, saaden lieden takaseinänä olevan kivilohkareen
ääriviivat häilymään ikäänkuin kyynelten läpi nähtyinä. Jo alkoi
savukiehkuroita kantautua koukerrellen merelle. Kauan, hyvin kauan
sitten oli Jack Verity kertonut lapselleen, että rannalle ajautuneen
haaksirikkoisen kaksi ensimmäistä, tärkeintä tehtävää oli veden ja
tulen hankkiminen. Nyt se johtui hänen mieleensä.
Mountin ohjaamana hän pani forellit kyyhkysenharmaiden ja
lohenpunaisina hehkuvien hiilien sekaan (eikä se käynytkään kovin
kömpelösti).
Margaretiin nähden olisivat kalat hyvinkin saattaneet olla tipahtaneet
kuulakalta taivaalta kuten israelilaisten manna tai kävelleet rannalle
kuten osterit ballaadissa »Mursu ja kirvesmies»; se ei olisi häntä
ällistyttänyt. Hän ei kysellyt herra Mountilta mitään...
Kauan senjälkeen Mount kertoi, miten hän sinä ensimmäisenä aamuna
oli pyydystänyt forellit käsineen, salaa onkivan mustalaisen tapaan.
»Se on näppärä temppu», kehui hän hilpeästi (perin mielissään tästä
taidostaan). »Charles-parka, veljeni, osasi sen myöskin. Poikana
ollessamme käytimme sitä usein yhdessä... En usko, että te voisitte
sitä _oppia_. On vaistomaisesti tiedettävä, millaisessa kohdassa virtaa
niitä on, millaisten kivien alle ne piiloutuvat. Aluksi liikutetaan
kättä laajassa puoliympyrässä, tällä tavoin. Sitten supistetaan kaarta
yhtenään, kunnes ne veitikat ovat ihan sormissa, _näin_... Sitten niitä
ahdistetaan ja ahdistetaan, tähän tapaan, kunnes saadaan tartutuksi
niiden kiduksiin; noin... Sitten on kala pyytäjän»... Sinä aamuna ei se
olisi huvittanut Margaretia; hän ei kyennyt tuntemaan mitään muuta kuin
pelkkää nälkää.
Hän kävi käsiksi kaloihin ahnaasti kuin susi.