On olemassa sellainen teoria, etteivät ne, joilla on jotakin
salattavaa, voi katsoa kysyjää suoraan silmiin. Tämän teorian
kannattajat eivät ole milloinkaan nähneet sitä Archie Mountin sinisten
_silmien_ poikamaista, avointa, vilpitöntä katsetta, joka valaisi hänen
vaatimattomia, miellyttäviä kasvojaan.
Sillä hetkellä hän _aprikoi: »Mitähän_ nyt? Mitähän minun nyt pitää
sano tuolle lemmon tytölle?»
Tytön ajatukset pulppusivat esille huiskin haiskin; monista
kysymyksistä ei tärkein aina ensimmäisenä pääse kuuluville.
»Mikä on tämän maan nimi? Kuka puki ylleni nämä kummalliset vaatteet?
Kenen ihmeen on tämä vanha, tweedkankainen hame? Entä miten olen saanut
_jalkaani_ Violetin sukat? Olemmeko troopillisessa vyöhykkeessä? Miten
on käynyt kelvottomalle purrellenne? Vajosiko se meren pohjaan? Entä
miten on kaikkien aluksessa olleiden laita? Missä on setä Tom? Varmasti
hän oli purressa. Ei kai hän ole hukkunut? Hän puhutteli minua, kun
tulimme maihin, eikö totta? Minne hän siis on mennyt? Ja kuinka
kauan oikeastaan olimme merellä ennen haaksirikkoa? Onko tämä joku
Etelämeren saari kuten _Paratiisin lapsissa_ tai _Vinoon menneessä_ tai
_Epävirallisessa kuherruskuukaudessa_ ja Rupert Brookin runoelmissa?
Se näyttää ihan sellaiselta, mutta kuinka kauan kesti, ennen kuin
saavuimme tänne? Miten Wallacen on käynyt? Kuinka paljon kello on, mikä
viikon päivä nyt on, onko nyt vielä joulukuu ja kuka minut viime yönä
kantoi luolaan? —» Hänen mielessään pyöri tällaisia kysymyksiä, mutta
ääneen hän lausui ensiksi:
»Niin, se miehentakki, joka oli pantu ylleni — jätin sen luolaan —»
»Se kyllä järjestyy», sanoi Mount ikäänkuin olisi puhunut jostakin
Rolls-autoon unohtuneesta vaipasta.