Mutta Margaret ei vielä ollut häntä nähnyt. Hän näki ainoastaan
oman yksinäisen varjonsa, omien kumipohjaisten kenkiensä yksinäisen
jälkijonon.
Kuohuksissaan hän ajatteli: »Mutta minullehan on levitetty peitteeksi
turkisvuorinen vaippa — täällä on varmasti ollut joku. Jonkun tai
joidenkuiden on täytynyt joutua haaksirikkoisina tänne samalla kuin
minäkin. Missä he siis ovat? Ovatko he kaikki poistuneet? Jättäneet
minut?»
Ei vastausta. Ei mitään muuta elonmerkkiä kuin ilmassa, korkealla
ilmassa, kallioiden yläpuolella leijaileva parvi valkeita lintuja,
jotka silloin tällöin syöksähtelivät alaspäin. Aava, alukseton ulappa,
asumaton ranta. Kaunis, kimalteleva lahdelma, jonka pinta väreili
hiljaa. Mutta ei ainoatakaan purjetta. Ei ainoatakaan ihmistä.
»Ja minun on nälkä. Olen hirveän nälkäinen.»
Oli kulunut vuosia siitä, kun Margaret oli viimeksi sitä tuntenut.
Ei niiden aikojen jälkeen, jolloin hän Englannin kurjimpien säiden
vallitessa oli tarponut Sussexin nummien poikki johonkin etäiseen
maalaistaloon noutamaan äidilleen haudottavia munia ja tuoksahdettuaan
sisälle punakkana sateesta ja ponnistuksesta käynyt tee-illallisen
kimppuun nälkäisenä kuin susi.
Ritzissä oleilijat eivät tunne tätä alkeellista, pakottavaa tarvetta.
»Armias taivas, olen nääntymäisilläni nälkään. Vatsani on yhtä tyhjä
kuin tämä paikka. Olen menehtymäisilläni.»
Hän oli nälkiintynyt eikä löytänyt muuta syötävää kuin meriruohoa,
ja hänestä tuntui, että hän oli paastonnut viikkokausia...
(Todenperäisesti hän oli vasta viisi minuuttia sitten avannut silmänsä
tässä ihanassa paikassa.)
Avuttomin silmin hän katseli merilokkeja, jotka piirtelivät
näkymättömiä kiehkuroita sinertävään ilmaan. Lokeilla ei ollut hätää;
ne tiesivät, miten, milloin ja missä syöksyä ruokansa kimppuun. Vain
hän, valmistumaton, harjaantumaton, aseeton, heikosti kehittynyt,
liioitellun sivistyksen pilaama ihmisolento, oli ymmällä ja avuton.
Mitä hän saattoi tehdä? _Mitä?_
V
Kuinka rauhoittavan inhimillinen olikaan se ääni, joka rikkoi poukaman
pahaenteisen hiljaisuuden! Henkeään pidättäen Margaret kuunteli, kun
— _joku vihelsi!_ Tuntematon vihelsi hiljaa hilpeätä, ranskalaista
foxtrotin säveltä:
»Oh Mauricot, Mauricot —
pourquoi ta mère t'a-t-elle fait si beau?»
Viheltäminen merkitsi ihmisiä. Ihmiset merkitsivät ravintoa —
Margaretin ainoa ajatus, joka sillä hetkellä himmensi hänen kaikki muut
huolensa. Hänen _täytyi_ saada jotakin syödäkseen... Hengittämättä
hän tähyili kallioita, jotka olivat kuin näyttämön laidoille
sijoitettuja kulisseja. Oikealla puolella ne piilottivat häneltä
näkymättömän henkilön, joka vihelteli, kuten miehet aina tekevät
ruokotessaan hevosta tai itseään, puhdistaessaan autoa, veistellessään
puukappaletta, yleensä ollessaan jossakin koneellisessa puuhassa, joka
askarruttaa käsiä, mutta jättää ajatukset vapaiksi.
Vihellys taukosi. Margaretin korviin kantautui tulitikun raapaisu.
Sitten hiljaisuus. Senjälkeen pääsi Margaretin huulilta huojennuksen
äännähdys »Ah!», kun hän havaitsi tien. Hän huomasi kallioiden
välitse vievän kapean solan ja lähti astelemaan sen hiekkaista pohjaa
pitkin polkien alavalle rantakaistaleille tavallisesti kasaantuvaa
peitettä, simpukankuoria, meriruohoa, oksia, korsia ja pieniä
äyriäisensirpaleita. Pian hän oli toisen poukaman laidalla.
Tätäkin poukamaa reunustivat punertavat kalliot, mutta — mikä lohtu! —
se ei ollut tyhjä.
Mies, joka oli vihellellyt, oli melkein pitkänään hietikolla kasvot
alaspäin.
Ensinnä Margaret näki hänestä pitkät jalat ja polviin saakka käärityt
housut, sitten hänen valkopaitaisen vartalonsa ja tumman päänsä
takaraivon. Hän tähysti innokkaana kiviä, joista hän juuri äsken
oli kyhännyt alkeellisen lieden. Siihen hän oli koonnut kourallisen
ajopuita ja oksia ristikolle ja sytyttänyt ne palamaan.
Vaikkapa tuli lepatti kuinkakin heikosti, vihjasi se keittämiseen
tai paistamiseen. Ruokaa! Nälkiintynyt Margaret alkoi juosta. Hänen
kumipohjansa särkivät simpukankuoria, niin että ne rasahtelivat. Mies
nousi polvilleen ja kääntyi katsomaan häntä, mutta kului sekunti, ennen
kuin Margaret tunsi hänet.
Tytön viimeksi nähdessä hänet hän oli ollut sileäksi ajeltu ja puettu
muodikkaaseen tummaan pukuun, jossa oli ollut hyvin ohuita vaaleita
viiruja. Lisäksi oli hänen yllään ollut viimeisen muodin mukaiset
harmaat housut, liivit, silkkipaita, kaulus, somasti solmittu, musta
kaulanauha ja helmineula. Tumman sinipunainen neilikka oli silloin
ollut purrella pidettyjen kutsujen isännän napinlävessä.
Nyt hän oli täällä autiolla rannalla haaksirikkoisena kuten
Margaretkin, sekavatukkaisena paitahihasillaan, ilman housunkannattimia
(vain leveä, kankainen, taskuilla varustettu vyö oli tiukattu hänen
selväpiirteisille uumenilleen), ilman kaulusta, ja hänen paitansa
avoimesta rinnasta näkyi vaaleanruskea juova, joka erotti hänen
kaulansa sen alapuolella olevasta vaaleasta V:n muotoisesta iholäikästä.
Näihin yksityiskohtiin ei nälän vaivaaman tytön huomioi kiintynyt.
Hän näki vain nuotion ja ajatteli ainoastaan ruokaa, jota® tulentekijä
hänelle hankkisi.
»Herra Mount —»
»Kas, hyvää huomenta, neiti Verity.»
Tuon nuoren miehen hauskan huoleton tervehdys oli omiaan lisäämään
aamun painajaismaista tuntua.
Hän puhui ikäänkuin he olisivat olleet Nizzan väkeä vilisevällä
Promenade des Anglaisilla ja kohtaisivat toisensa aamulla vietettyään
edellisen illan kasinolla — eivätkä olisikaan olleet haaksirikossa,
josta he kaksi olivat selviytyneet hengissä Sen enempää virkkamatta
Mount kumartui jälleen virittämään tulta.
»Te olette täällä!» huohotti Margaret. »Missä kaikki muut ovat? ...
Missä olemme? Mitä on tapahtunut?»
Nuori Mount vastasi herttaisesti kuten äskenkin, mutta ei enää
kääntynyt katsomaan häneen päin, vaan tarkkaili lepattavaa tulta, joka
parhaillaan tarttui risuihin.
»Pian saamme aamiaista, toivottavasti.»
»Ah!» pääsi nälkäisen Margaretin huulilta. Hän ei paljoakaan välittänyt
siitä, kelle puhui, oliko mies herra Mount, joka aina oli ollut hänestä
kovin vastenmielinen, vaiko joku merimiehistä. Vielä hän ei kyennyt
ajattelemaan muuta kuin omaa nälkäänsä. »Aamiaista! _Mitä_ —»
»Kalaa», selitti nuori mies kursailematta. Yhä hoidellen tulta oikealla
kädellään hän osoitti vasemmalla parin metrin päässä kauempana rannasta
olevaa laakeata kiveä. Sillä oli metallihohteinen rivi kaloja. Puoli
tuntia sitten ne forellit olivat leikitellen sujahdelleet purossaan.
»Ettekö olisi hyvä ja perkaisi ja huuhtelisi noita, neiti Verity?»
»Minäkö?» huudahti Margaret typertyneenä. »Perata nuo kalat?»
»Niinpä niin, minun on viritettävä valkea, kuten näette. Jätin veitseni
niiden viereen.»
»Tarkoitatteko, että minun on halkaistava ne?» kysyi Margaret rajusti.
_»Minun?»_
»Kas niin, sepä hyvä!» riemuitsi Mount; hän ei puhellut lainkaan
tytölle, vaan syttyville oksille.
Nälkä repi Margaretia kuin suljettua ovea vasten hyppivä koira.
Oikein ja kohtuullista olisi tietysti ollut, että tuo nuori mies olisi
perannut, valmistanut ja paistanut nuo kalat häntä varten niin pian
kuin ihminen suinkin saattoi. Mutta, kuten hän oli sanonut, hänen oli
huolehdittava nuotiosta, eikä Margaret jaksanut odottaa, että kaikki
kävisi sopivaan tapaan. Nuo kalat (niitä oli vain kuusi) oli saatava
kypsiksi. Ja jollei mies voinut suorittaa sitä heti —