Ihmiset!
Ajatelkaa vain hetkinen, kuinka paljon ihmisiä oli ollut Margaretin
ympärillä viimeisten kahdeksan tai yhdeksän vuoden aikana! Silloin
saatte aavistuksen hämmästyttävästä muutoksesta, joka oli muovaava
hänet toisenlaiseksi.
Tytön ympärillä oli aina ja yhtenään hyörinyt joukoittain väkeä.
Häärijöitä kaduilla, teatterissa, ravintoloissa, kerhossa.
Hänen Hill-kadun varrella olevan asuntonsa palveluskunta; hänen
henkivartiostonsa. Nimetön »piiri», joka avaa ovet, etsii
nurkka-istuimet rautatievaunuissa, käyttää hissejä, tilaa paikkaliput,
ajaa autoja, hoitaa matkatavaroita Margaretin oloissa elävän tytön
puolesta. Milloin hyvänsä hän oli luonut ympärilleen ikävystyneen,
näkemättömän silmäyksensä, oli aina ollut »ihmisiä» täyttämässä hänen
kaikkia toiveitaan, olipa sitten kysymyksessä valojen sytyttäminen
tai kylvyn; valmistaminen mademoisellelle. Tuntui siltä kuin olisi
intialainen jumalatar ollut monine käsineen aina valmiina häntä
auttamaan. Ja aina ihmisten tarkkaavia kasvoja, kaikkialla innokkaiden
äänten hyminä:
_Onko huolehdittu kaikesta, mitä tarvitsette, Madam? ... Autoko?
Autoko, neiti? ... Käskenkö autonne odottaa vai pitääkö sen tulla
uudelleen kymmenen minuutin kuluttua? ... Saanko vaivata teitä
siirtymään seuraavaan osastoon? ... Oletteko antanut määräyksenne? ...
Hissi on jälleen alhaalla heti paikalla, neiti... Ohjaajanne meni juuri
äsken noutamaan autoanne... Teitä palvellaan heti... Onko kysytty, mitä
haluatte? ..._
_Lähetän kamaripalvelijattaren..._
_Onko teillä kaikki, mitä tahdotte? ... Vous desirez, mademoiselle?...
Varmasti, madame... Toimitan sen heti paikalla, madam. Oi, madam,
olen kovin pahoillani siitä, että olette saanut odottaa tällä tavoin...
Voisitteko mainita, kuka herrasmies suoritti tilauksenne, madam? ...
Hänet lähetetään luoksenne heti... Menen tiedustamaan, madam... Tämä
nuorukainen palvelee teitä... Jos hyväntahtoisesti suvaitsisitte
soittaa, kun olette valmis... Si, mademoiselle..._
Alituisesti oli hänen ympärillään tällainen kuoro säestänyt
elämänleikkiä.
Silloinkin, kun ei ollut ketään muita, oli aina ollut Cynthia. (_Peggy,
rakas, mihin nyt_?). Tai Claude Oddley (_Sanothan, Peggy, mihin
aikaan saan tulla sinua noutamaan_?). Tahi hänen äitinsä (_Margaret,
lapsoseni, osaanko tehdä jotakin_?).
Nyt, ensimmäisen kerran, ei ollut saapuvilla ketään. Ei ääniä, ei
käsiä. Ei ketään, jonka puoleen kääntyä. Ei Violetin. Ei Cynthiaa. Ei
henkivartijoita. Ei Oddsia. Sillä hetkellä hän ei edes muistanut niitä
nimiä, ne olivat kokonaan unohtuneet. Hän vain oivalsi, että saapuvilla
ei ollut ketään.
Ja hyvin pitkään aikaan ei tullutkaan ketään — paitsi yhtä ainoata
henkilöä.