Kuten kaikki muut lapset oli myöskin sussexilaisessa huvilassa kasvanut
pieni Margaret Verity vaalinut omaa haavettaan, armasta, salaista
saartaan. Oi, kuinka ihastuttava se oli hänestä ollut! (Meidän kaikkien
saaret ovat ihastuttavia meistä itsestämme; ne on ahdettu täyteen
aarteita, niissä on eloisia seikkailuja, salaperäisiä unelmia, ne
ovat armaan herttaisia, sillä siellä on kumppaninamme _hän_, aina sen
mukaan, mitä sydämemme halaa.) Margaretin haaveksivien silmien eteen
avautui tämä kuva nyt todellisena.
Niin, siellä oli sineä, kultaa ja vihreätä lehvistöä, kuten hän oli
nähnyt tuhansissa unelmissaan ja haaveissaan. Huikaistuneena, sekavana
ja unohtaen itsensä hän katseli kirkasta maisemaa. Hänestä tuntui
samanlaiselta kuin saattaisi kuvitella sieluista tuntuneen Kharonin
laskettua heidät maihin Lethe-virran toiselle rannalle. Mutta kun
Margaret liikahti, puristi kätensä nyrkkiin ja ojensi raajojaan,
huomasi hän olevansa elävä ja virkeä, vaikkakin hiukan jäykkä. Hänen
ympärilleen oli kierretty miehen päällystakki, tummansininen, paksu ja
varustettu lämpimällä turkisvuorilla. Se oli vedetty hänen kaulaansa
saakka. Työnnettyään sen syrjään hän näki, kuinka tavaton hänen pukunsa
oli.
Hänen valkeata, nelistävistä apinoista sommitetulla reunuksella
varustettua leninkiään peitti merimiesten käyttämä, paksu, sininen,
karheakudoksinen villanuttu, joka oli kovin väljä hänelle ja jonka
rinnassa oli joitakuita tulipunaisia juovia. Sen alla kilisi hänen
helynippunsa. Hän nosti kättään; helmet olivat vielä hänen kaulassaan
ja pieni platinakello hänen ranteessaan. Kello oli seisahtunut
kahdentoista kohdalle — minä yönä tai minä päivänä, kukapa sen tiesi?
Villanutun lisäksi Margaretin yllä oli lyhyt, karkea, ruskea,
tweedkankainen hame. Sitä hän ei ollut nähnyt koskaan ennen. Tweedisen
helman ja sen alta pilkottavan valkean trikookudoksen alapuolella oli
pari paksuja, villaisia golfsukkia (hänen äitinsäkö?). Ne päättyivät
kummallisimpiin jalkineihin, jotka milloinkaan olivat verhonneet tytön
kohtalaisen isoja, mutta siromuotoisia jalkoja — kumisiin saappaisiin,
jollaisia merimiehet käyttävät.
Katsellen asuaan hämmästyneenä Margaret nousi pystyyn.
Taaskin hän silmäili ympärilleen; veteen saakka ulottuvat kalliot
olivat ruusuisen punaisia kuin devoninen maaperä. Niiden seinämät
rajoittivat pientä poukamaa. Kävellen vieläkin jäykästi hän katseli
vankkaa, viettävää, vaaleata hiekkatannerta, jossa kimalteli
auringonpaisteessa välkkyviä, pieniä näkinkengänsirpaleita. Nousuveden
raja oli samanlainen kuin kaikilla rannoilla, missä se vain näkyy;
siinä oli tavanmukainen reunus simpukankuorista, joiden seassa oli
tummaa aaltojen työntämää meriruohoa, ajopuita, merisiilinkappaleita,
vaaleita korsia ja tietystikin jonkun merilinnun hento, vaalennut
luuranko, jossa eli vielä kiinni joitakuita märkiä höyheniä. Vain
puolen askeleen päässä keinui rannalla valkeata vaahtoa. Margaretin
takana kohosi toinen ruusunhohteinen kallioseinämä riemuisen
kirkasta taivasta kohti, jossa leijaili kirkuvia lokkeja. Hän
huomasi nukkuneensa tässä seinämässä olevassa onkalossa, joka oli
varjostanut hänen päätään silloinkin, kun aurinko, hiipien lämmittämään
hänen kasvojaan, oli luonut puolikuunmuotoisen sinertävän varjon
kullankellertävän vaalealle hiekalle.
»Minun saareni! Vai joku muu saariko?» jupisi Margaret ymmällä.
»_Hyvä Jumala, millaista täällä on_!» kuten Miranda oli lausunut
eräälle toiselle saarelle joutuneesta haaksirikkoisesta.
Vasta myöhemmin hän huomasi matkatavarat, jotka olivat pelastuneet
samalle rannalle — minun pahvilaatikkoni, jota hän oli potkinut
purren kajutassa ja joka sisälsi mitä alkeellisimpia, välttämättömiä
tarve-esineitä. Hän liikkui sinne tänne. Kuten tavallisesti
matkustajista, jotka ovat äskettäin nousseet maihin merellä olleesta
laivasta, tuntui hänestäkin maa hiukan huojuvan ja keinuvan. Mutta
se oli maata, siunatun vankkaa. Autuaallisen lämpöisenä tunkeutui
päivänpaiste Margaretin villanutun ja leningin lävitse suoraan hänen
virkistyneihin ytimiinsä.
Hänessä alkoi nyt herätä kaksi tunnetta — hänen oli hyvin nälkä ja hän
oli yksin.
Hän mietti: »Missä ovat — missä ovat kaikki muut? Missä muut ihmiset
ovat?