I
Kun hän oltuaan tuntikausia unen helmassa taaskin liikahti, huomasi
hän, että hänen kasvoillaan ja kaulallaan oli kylmä, mutta että hänen
jalkojaan aina polviin saakka lämmitti jokin voimakas lämmön lähde.
Pienen lapsen tavoin hän puolittain tiedottomasti siirtyi lämpöön
päin. Lämmintä! ... Hyvää! ... Ah, suloista! ... Hän vaipui uudelleen
horroksiin...
Sitten hän vähitellen alkoi herätä todenteolla, ihmetellen:
»Minkälainen lienee vuoteeni? Miltähän ympäristöni näyttänee?»
Ummessa silmin Margaret tunsi lepäävänsä lämpöisellä, vaikka kovalla
alustalla. »Missä olen?»
Heti hän oivalsi, missä hän ei ollut. Ei kotona eikä hotellissakaan
Nizzassa eikä Pariisista lähteneen junan makuuvaunussa. Eikä, taivaan
kiitos, kauheassa purressakaan. Toisella kädellään hän tunnusteli, mitä
hänen allaan oli.
Se oli omituisen pehmeätä, karkeajauheista, lämpöistä. _Hiekkaa_?
Nyt hän aukaisi silmänsä, ja puhtaan riemun värähdyttämänä hän näki
sinisen taivaan, kullanvalkean rantahietikon, jota reunustivat
punertavat kalliot ja palmupuut, sinisen, hymyilevän, aluksettoman
lahdelman... Kummallista, että hänen mieleensä heti välähti ajatus:
»Taivaan Luoja, onko tämä, saattaako tämä olla... _minun autio
saareni_?»
Sillä löytämättä on vielä sellainen lapsi, joka ei olisi salassa
haaveksinut pääsevänsä arkioloistaan kauniille merensaarelleen.
Kaukana se on, hyvin kaukana, etäällä aterioista, maatapano-ajoista,
»kuivista sukista», vielä kuivemmista läksykirjoista ja
tuskastuttavista täysikasvuisista sukulaisista, jotka (nähtävästi
muistamatta omaa lapsuuttaan) panevat omat kahleensa lasten
kannettaviksi.
»Mielellään raastaen
toisten haavehen
osaansa omaan eivät tyydy —»
Sellaisilta me näytämme näistä haaveilijoista, joiden ikä vaihtelee
viidestä viiteentoista vuoteen. Toisilla sitä jatkuu kauemmin, toisilta
se loppuu jo aikaisemmin. Kaikilla heillä on kaipaus. Ja koska he eivät
voi suunnata todellista laivaa vaarallisille merilleen ja etäisille
tarumailleen, keksivät he pian sukkelamman keinon.
Sinisenä, sinisempänä kuin mikään tunnettu ulappa hohtaa heidän
paratiisiansa ympäröivä laguuni; se on uskomattoman kaukana
Brighton-lahdelta, Llandudnosta, Scarboroughista ja kaikista
rantaseuduista, joissa heidän täysi-ikäiset omaisensa ovat heitä
käyttäneet. Siellä on metsä sankempi kuin puistossa, johon heidät on
raahattu »kävelylle» — helakamman vihreä kuin biljardipöydän verka
iso-isän luona — voimakkaammin tuoksuva kuin rohdoskauppa, jossa
heidän on käytävä ostoksilla olevan Nannyn seurassa. Kuinka paljoa
ihanampaa siellä onkaan kuin tässä havainnollisessa tosielämässä,
jonka yksityiskohdista se kuitenkin on sommiteltu! Sellainen on se
keskinkertaisen lapsen mielikuvitussaari.