Margaret heräsi hätkähtäen.
Koneiden tykytys oli äkkiä lakannut. Tätä alituista tärinää oli
jatkunut, — kunnes meritautinen tyttö-paha ei enää kuullut sitä, ja
nyt se oli tyyten tauonnut. Mutta huojuen entistä rajummin heittelehti
pursi vuorenkorkuisilla aalloilla. Ja äkkiä hyttiin tunkeutui käreitä,
outoja ääniä, ja huumaantunut, heikontunut matkustaja sai jollakin
tavoin tiedon, että hänen oli laittauduttava kannelle.
Erottiko hän sanan »vuoto»? Oliko mielikuvitusta, että hänelle
ilmoitettiin _Sweetheart II:n_ nopeasti vajoavan? Hän ajatteli (jos
voidaan käyttää sanaa »ajatteleminen» sekavasta miellesarjasta, joka
nyt pyöri hänen mielessään): »Jumalan kiitos, viidessä minuutissa olen
hukkunut. Se ei kestä kauempaa.»
Hänen ympärilleen kietaistiin karkeita vaippoja... hänen
kyynärvarteensa tartuttiin ja häntä kiidätettiin portaita myöten
kannelle.
Kannella vallitsi hirveä mylläkkä: vihuri ulvoi, indigonvärinen taivas
näytti kiitävän vinhasti, oli sysipimeä rämysää, myrskyn tuntu oli
valtava — ja äkkiä hänen olemuksensa kauan unohduksissa olleista
kammioista tunkeutui esille ajatus.
»Olen merimiehen tytär!... Käyttäydy hyvin vaarassa!... Tulkoon mitä
tahansa, pysy kylmäverisenä!... Olethan merimiehen tytär.»
Myrsky, joka pieksi vaahtoa hänen silmiinsä ja kasvoilleen, tuntui
puhaltavan pois kaikki ajatukset. Ikäänkuin hyvin kaukaa hän kuuli
komennushuutoja. Sitten lausui sedän ääni hänen korvaansa: »Kierrä
kätesi kaulaani!» Totellen hän ojensi kätensä, tunsi, että hänen
vartalonsa ympäri tartuttiin, hänet nostettiin kannelta ja häntä
kannettiin — minne?
V
Nyt hän virui hieman sekavana jotakin kallionlujaa niskansa tukena ja
ympärillään jotakin karheata ja lämmintä. Loppumattomasti hän vuoroin
kohosi myllertävien, nyt tavattoman jyrkkien aaltojen harjalle, vuoroin
painui niiden pohjalle. Kerran hän vain sai silmänsä auki ja tuijotti
suoraan ylöspäin.
Näkyvissä ei ollut mitään muuta kuin mustat, nousevat ja laskevat
aallot, jotka piirtyivät indigonsinisiä, vyöryviä pilviä vasten,
siellä täällä kaistale hyisen tummaa taivasta ja tuikkivia, tanssivia
tähtiä. Margaret sulki silmänsä. Vuoroin kohottuaan ja painuttuaan
jonkun aikaa hän taaskin vaipui tiedottomuuden tilaan. Ollen puolittain
valveilla hän sitten säpsähti, kun hänen mieleensä tuli ajatus: »Olemme
haaksirikkoisia. Veneitä... soutavia miehiä... hukkumaisillaan. Uimaan
henki-kullan edestä.»
Vaistomaisesti, koneellisesti hän koetti hapuilla hameensa
kiinnitysvehkeitä, mutta ei jaksanut irroittaa käsiään karkeasta
peitteestä, joka oli kiedottu hänen ympärilleen niin, että koko hänen
ruumiinsa paitsi pieniä, märkiä kasvoja pysyi hyvin lämpimänä.
Hän liikutteli käsiään kuten emäänsä etsivä kissanpoika. Ihan äkkiä
pujottautui sitten toinen käsi hänen käteensä ja puristi sitä — ei
kovasti, vaan lujasti, lämpimästi, ja se tuotti hänelle tavatonta
lohdutusta.
Hän arveli näkevänsä unta; nyt hän luuli tietävänsä, missä oli.
»Omassa arkihuoneessamme Hill-kadun varrella. Sohva — kuinka joutavaa!
Influ... tänään ensi kertaa alakerrassa. Liian rasittavaa avata silmiä.
Torkun edelleen.»
Hän oli unenpöpperössä ja turta, mutta hänen oli lämmin, ja hänen
aivoissaan pyöri uneliaasti ajatus:
»Kuinka toisenlaisilta Clauden kädet tuntuvat — mieleenikään ei ole
johtunut, että häntä olisi niin hauska pitää kädestä. Se ei ole
hervoton. Niin magneettinen, kuten Cynthia sanoo.»
Hänen sormensa lepäsivät ihan ponnettomina (kuten hän luuli) Claude
Oddleyn kädessä...