Karkeasti hänet herätettiin siitä haaveilusta, ja koko hänen
herpaantunut ruumiinsa tärähti narskuvasta jysähdyksestä.
Kuten yöjunassa nukkuva matkustaja junan pysähtyessä (ja herättäessä
hänet rajusti) tuskin tietää, onko tapahtunut yhteentörmäys vai onko
vain saavuttu asemalle, niin ei Margaretkaan veneen joutuessa matalalle
tiennyt, uhkasiko heitä kuolema karilla vai olivatko he laskeneet
rantaan. Hän tunsi veneen emäpuun hankautuvan pohjaa vasten. Tuulen
humun ja aaltojen pauhun seasta hän sitten erotti oman pelästyneen
äänensä. »Mitä on tapahtunut?» Sitten kuului ystävällinen vastaus:
»Kaikki hyvin, neiti; olemme nyt saaren rannassa.»
Taaskin kohosi taivasta vasten tummia vuoria, mutta nepä eivät enää
painuneetkaan. Veneen viereen ilmestyi kookas hahmo.
Nyt... taaskin hän tunsi, että hänet nostettiin ilmaan ja häntä
kannettiin, ikäänkuin hän olisi ollut veltto, heiluva nukke. Sitten
tuli siunattu levähdys, hänet laskettiin vankalle maaperälle.
Pimeätä... tyyntä... turvallista. Vielä huokui kostea tuuli hänen
kasvoihinsa, ja tuuli pudisteli hänen hiuksiaan, mutta hän oli suojassa
myrskyn raivolta, turvassa möyryävien hyökyaaltojen ulottuvilta. Nämä
äänet muuttuivat rytmilliseksi tuutilauluksi, ja vihdoinkin Margaret
vaipui syvään, häiriytymättömään normaaliseen uneen.