»Nyt hän on minun muonamestarini. Ennen hän oli Charles-veljeni
palvelija, hoitaja, hänen oikea kätensä.»
»Ahaa! Hän oli junassa sinä aamuna. Taidan muistaa hänet», virkkoi
Margaret veltosti. Hän laski haarukan kädestään, jättäen kolme
neljäsosaa _Choux à la crème_-pilvestä lautaselleen. Ikävystyneenä
teehen ja seuraan hän nojautui pielusta vasten, hylkäsi Mountin
tarjoaman ja otti omasta kotelostaan ruusuisen, tuoksuavan savukkeen.
Paljastamatta tarkastavan häntä painoin mieleeni, millaiselta hän
näytti sinä iltapäivänä, _hyvin tietäen (minkä nyt tunnustan), etten
näkisi Margaret Verityä uudelleen pitkään, hyvin pitkään aikaan
ja etten enää hyvin mahdollisesti milloinkaan näkisi häntä ihan
samanlaisena._
Tuossa hän venyi lähinnä Tom-setäänsä, tanakkaa, päivettynyttä,
sammaltukkaista, valpasta merirosvoa. Hänen vastassaan istuvan
Mountin älykkäillä, miellyttävillä kasvoilla oli tavallinen, perin
kiihkoton ilme ikäänkuin hän olisi katsellut lasikaappiin sijoitettuja,
löydettyjä ja nimilipuilla varustettuja troopillisia lintuja.
Margaretin yhä oli kokonaan valkea, perin mannermaan kuosin mukainen
puku. Hänellä oli vyöllä varustettu, valkea, silkkikudoksinen puku
ja siinä sidoin muodissa ohut taskuläppä sillä kohdalla, jossa hänen
vasen rintansa otaksuttavasti oli. Siihen oli kirjailtu koukeroiset
nimikirjaimet (M. V). Hameen liepeessä oli myöskin käsin ommelluista,
juoksevista marakateista sommiteltu reunus. Tämän yllä oli paksumpi,
väljä, valkeasta jersey kankaasta valmistettu vaippa, jossa oli
ultradekoratiivinen Poiret-vuori, tavattoman laaja kaulus ja röyhelöt
valkeasta apinannahasta. Valkeana kukkaskruununa reunusti hattu hänen
pieniä, sairaloisia kasvojaan, joiden kalpeutta ja — mainitkaamme
ne viimeisen kerran — pisamia verhosi ihomaali. Siro hattu oli
vedetty suurille, harmaille, etäällä toisistaan oleville silmille,
joista paksulti maalatut kulmakarvat riistivät kaiken pehmeyden ja
paljon nuoruudentuntua. Mutta kaikesta siitä huolimatta hän näytti
hyvin nuorelta, hyvin somalta, hyvin kaihoiselta ja riutuneelta,
kuihtuvalta, valkoiselta ruusulta, himmenevältä helmeltä. Tämän kuvan
yksityiskohdista ei pidä unohtaa tytön helminauhaa, timanttineulaa,
platinaista rannekelloa ja välttämätöntä kultaketjua, jossa heiluivat
hänen helynsä, savuke-imuke, nefriittinen epäjumalankuva, onnenpossu,
hevosenkenkä, peili, huulipuikko, jauherasia, kulmakarvasivellin ja
pienoinen hajuvesipullonen.
Luonnollinen piirre Margaretissa oli se, että hänen hajuvetensä
vaihtuivat niin usein. Täydellinen maailmannainen (jollainen hän
kuvitteli olevansa) etsii oman seoksensa ja on uskollinen sen
ominaiselle tuoksulle. Mutta Margaret saattoi yhdellä viikolla vieroa
kaikkea muuta paitsi Royal Ferniä, toisella taas olla ihastunut
Cynthian hajuveteen »Le moment aprèsiin», seuraavalla kostuttaa
itseään »Toute la Forêtilla» ja sitten käyttää niitä kaikkia yhdessä
ja lisäksi »Nuit de Chinétä». Aina hän pani tuoksua liian paljon,
liian harkitsemattomasti. Se muuttui tukahduttavaksi. Nytkin se täytti
suljetun kajutan, jossa istuimme.
»Eikö teistä ole täällä hieman liian ahdasta?» huomautti Mount vihdoin
kärsivällisesti. »Haluaisitteko, että avaan —»
»Oi, älkää avatko mitään!» pani Margaret vastaan, nostaen pystyyn
turkiskauluksensa. »Mistä johtunee, että kun ihminen vain alkaa tuntea
olonsa kodikkaaksi ja lämpöiseksi, niin joku ehdottomasti tahtoo
esiintyä ankaran sparttalaisena, kiskoa ikkunat auki ja päästää sisälle
vanhaa kylmää viimaa? Ja juuri auringon laskiessa, kun täällä alkaa
tuntuu niin hyytävän kolealta. Tavallisesti alkaa siitä puhua äitini.
Nyt teette sen te.»
Hän lausui sanan »te» sillä tavoin, että se korosti hänen nuorta
Mountia kohtaan tuntemaansa vastenmielisyyttä.
Mount vastasi hyväntuulisen alistuvasti: »Olkoon toki menneeksi, neiti
Verity! Kuten haluatte; emme ota raitista ilmaa. Saanko kaataa teille
lisää teetä?»
»Ette, kiitos!» Kymmenen sentimetrin korkuisella korollaan Margaret
potki jalkojeni juuressa matolla viruvaa laajaa, neliskulmaista,
oranssinvärisestä, mustilla perhoskuvilla koristetusta pahvista
valmistettua pukulipasta.
»Lisää vaatteita neiti Margaretillemme», lausui Tom-setä, silmäillen
laatikkoa, jolla muuten oli merkityksensä. »Niinpä niin, sellaisiahan
te naiset olette. Tuotte muassanne kuusi tavattoman isoa vaatearkkua,
jotka on sullottu niin täyteen hepeniä, että niitä siirtämään tarvitaan
kokonainen lauma kantajia. Sitten teillä ei ole mitään, mitä voisitte
pukea yllenne, ja teidän on ostettava kaikki uudet.»
»Nuo eivät ole minun, setä Tom», selitti Margaret. »Ne ovat hänen.»
(Nyökkäys minuun päin. Olin ollut ostoksilla hänen kanssaan.)
»Luonnollisestikin on hankittava kasoittain uusia pukuja Kairoon
lähdettäessä», lisäsi hän, »mutta odotan Cynthiaa, ennen kuin ryhdyn
siihen vakavasti. Lupasin Cynthialle, etten valitse riepuakaan ilman
häntä.»
»Milloin odotat kumppaniasi?»
»Huomenna.»
»Niinkö?»
»Niin; hän saapuu huomenna sinisessä junassa. Hotellissamme ei
ollutkaan tilaa hänelle ja Oddsille, mutta tilasin heille huoneet
'Negrescosta'. On hupaisaa, kun he saapuvat», puheli Margaret äänessään
vilkkauden häive. »Eric sanoi ehkä pääsevänsä heidän mukaansa, ja
yhdessä voimme tehdä mitä hyvänsä, ja silloin on paljon hauskempaa —»
»No niin, mitä arvelette, naiset? Emmekö lähde pian liikkeelle?» pisti
setä Tom väliin, luoden minuun vaivihkaa nopean silmäyksen. »Aiotko
mennä tänä iltana kasinolle kuten tavallisesti, Margaret?»
»En. Käskin pitää auton valmiina ja aiomme ajaa Monteen päivällisen
jälkeen. (Tahdon taaskin koetella Cynthian uutta pelimenetelmää
nähdäkseni vain, mihin se kelpaa, ennen kuin kohtaan hänet. Nyt olen
häviöllä ainoastaan seitsemäntuhatta frangia.) Ennen kuin pukeudun
päivälliselle, haluan sitäpaitsi pistäytyä pienen hattumyyjättäreni
luona; hänen on säilytettävä paria hattua, jotka tahdon Cynthian
näkevän —»
»Herra Lloyd, te sallinette minun tarjota teille pikku ryypyn, ennen
kuin poistutte?» pyysi nuori Mount, nousten keveästi pystyyni.
Kajutan suppeassa tilassa pisti hänen kookkaan vartalonsa ja hänen
liikkeittensä hienon sulavuuden välinen vastakohta vieläkin paremmin
silmään kuin muulloin. Hän ohjasi rotevaa ruumistaan tavattoman hyvin.
Myöskin oli hänessä piirre, josta naisia niin paljon ylistetään ja
jota he ylistävät; hänellä oli huomattavan siromuotoiset ja hoikat
nilkat. _Des attachés fines_, sanovat ranskalaiset. Kun hän ojensi
kättään soittaakseen kelloa, panin merkille, että hänen ranteensa oli
hauskannäköinen samoin kuin hänen kaulansa.
Sisälle astui Wallace puettuna valkoiseen tarjoilunuttuun, jalassaan
paksut saappaat ja koko olennossaan lähtemätön sotilaallinen tuntu,
kantaen laajaa hopeatarjotinta, jolle oli lastattu kaikki cocktailin
— se oli yhä Margaretin heikko kohta — sekoittamiseen tarvittavat
ainekset.