Sinä iltapäivänä loordi Oddley kosi Margaretia kuudennen kerran.
Minä olin silloin saapuvilla. Samoin oli tytön äiti.
En usko, että tyttö olisi välittänyt sen enempää, jos myöskin Cynthia,
hovimestari Benson, Tom-setä ja koko henkivartiosto olisivat olleet
samassa huoneessa.
Pehmeäseinämäistä lipasta muistuttava huone oli (jos mahdollista)
vieläkin sekavamman tuntuinen kuin sinä iltapäivänä, jolloin kävin
siellä ensi kerran.
Se oli täpötäynnä nauhoilla koristetuissa koreissa olevia
kuihtuvia kukkasia (henkivartioston lahjoja), sinne tänne
heiteltyjä kuvalukemistoja, keltaisia ranskalaisia kirjoja,
sokerileivos-röykkiöitä, rasioittain varhain kypsytettyjä mansikoita,
osittain syötyjä päärynöitä, lautasia, jotka olivat tummina
rypäleiden jätteistä ja joita peitti tavanmukainen tupakanporo- ja
savukkeenpätkä-kerros, ja lisäksi oli puolilleen juotu lasi bovrilia ja
soodaa. Armias taivas, kuinka ummehtunut ilma siellä oli! Lasiverhon
takana loimusi takkavalkea savupiipun puoliväliin saakka. Margaretin
ollessa yläkerrassa oli paksuverhoisten ikkunoiden sallittu olla auki,
mutta nyt ne oli taaskin visusti suljettu. Sohvan hyllyvien pielusten
seasta ei Margaretista näkynyt paljoakaan muuta kuin pehmeä, sekava,
tummanruskea tukka, pienet, kalpeat kasvot ja toisen käden valkea ranne.
Claude Oddley, joka aina sisään astuessaan suuteli Margaretin kättä,
tehden ranskalaiselta opettajaltaan oppimansa liikkeen, piti yhä
kädessään tytön hervottomia sormia.
Jos rouva Verityn nuoruusvuosina tyttö olisi sallinut nuoren
miehen pitää kättään, olisi se ollut kiehtovan sopimatonta. Mutta
antaessaan kätensä ihailijoilleen ei Margaret tehnyt sen kummempaa
kuin ojentaessaan jollekulle henkivartijoistaan soopelivaippansa
pideltäväksi tai kilisevän, kultaisen helynippunsa katseltavaksi.
Sen enempää ei hänestä ollut sekään, että hän äitinsä ja äitinsä
ystävättären näkyvissä loikoi sohvalla sormet sellaisen nuoren miehen
kädessä, joka oli jo kaksi vuotta vakuuttanut rakastavansa häntä ja
joka ilmeisesti aikoi pitkittää kosiskeluaan.
Loordi Oddley istui hänen jalkojensa juuressa lempipaikallaan,
mustilla, kullanvärisillä ja kellanpunaisilla kirjailuilla koristetulla
lattiapieluksella. Hänen allaan ristissä olevat jalat olivat yhtä
veltot kuin Claude-nukella, joka nyt oli viskattu hyljättyyn asemaan
sohvan päähän; hänen kultatukkainen päänsä oli painunut heikolle
rinnalle. Hän ei ollut epämiellyttävä, tämä nuorukainen, vaikka hänen
asentonsa oli niin ryhditön, että minusta hänellä näytti olevan
lämmin makaroonipuikko siinä kohdassa, missä useimmat ihmiset pitävät
selkärankaa.
»Odds», äänsi hänen sydämensä valtiatar venytellen. »Sinun tullessasi
olin alkamaisillani keskustella pyhästä aviosäädystä (en ymmärrä
kuitenkaan, miksi se on pyhä) nuorekkaan äitini kanssa —»
Heti alkoi rouva Verity näyttää hermostuneelta. Eikä kummakaan,
jos ajatellaan ensiksikin, että hänen kaltaisensa naisten mielestä
rakkauden ja avioliiton lumivuoria ympäröi ruusuinen, pyhä utu, jota
ei saa häiritä ja jota lähestyttäessä he kuiskaavat: »St — rakas,
st!», ja otetaan huomioon nykyajan nuorten tutkiva esiintyminen, kun
he (kuvaannollisesti puhuen vuoristosaappaat jalassaan, alppisauva
kädessään ja kiirivät luikkaukset huulillaan) tunkeutuvat tuolle
pyhälle, koskemattomalle alueelle.
»Vain niin! Älkää salliko minun keskeyttää syvämielistä
puheenaihettanne! Jatkakaa toki!» vastasi nuori Oddley. Panin (kuten
jo aikaisemminkin olin tehnyt) merkille, että hänen äänensä oli
miellyttävä. Hiljainen, mutta selvä. Täysinäinen kuin rykmentinmarssin
sävel, joka kertoo entisaikain uljuudesta, mainetöistä ja
traditsioneista. Sillä tavoin lienee vuosisatoja sitten puhunut se sir
Claude Oddley, joka oli nuoren Henrik-prinssin läheinen ystävä. Samalla
tavoin lienevät soinnahtaneet kansalaissodassa kaatuneiden Oddleyden
komennussanat. Sellaisen äänen ainesten kokoaminen vaatii enemmän
kuin kolme tai neljä miespolvea, ja se rappeutuu viimeisenä kaikista
sukupiirteistä. Mutta sellaiset yksityiskohdat jäivät Margaretilta
huomaamatta, silloinkin kun hänen ihailijansa (pilailevaan tapaan,
joka salasi asian oikean laidan) vetosi hänen äitiinsä: »Rouva Verity,
ettekö ole yhtä mieltä kanssani, että Peggy tekisi hyvän siirron, jos
menisi avioliittoon nuorena?»
»Rakas», pilaili Margaret sellaiseen tapaan, että se riisti koko sulon
ja merkityksen kielemme suloisimmalta ja merkitsevimmältä sanalta.
»Rakas, harhaantunut Odds-rukkani, olen jo ilmaissut äidille, etten
uneksikaan meneväni lopullisesti avioliittoon, ennen kuin olen
kypsynyt, vähintään seitsemänkolmatta ikäinen nainen.»
»Jolloin minä olen yhdeksänkolmattavuotias. Totisesti», valitti Claude
Oddley, »se on liian pitkä odotusaika miehelle».
Miehelle? Verenvähyyttä potevalle pojalle. Joka tapauksessa
sairaloiselle pojalle. Johtuipa sisaren kiintymys Margaretiin mistä
syrjävaikutteista tahansa, Clauden tunne oli vilpitön. Katselin tätä
nuorukaista hänen istuessaan selin minuun, joten näin vain hänen
sileän, kultatukkaisen päänsä, silkkisen paidankauluksen kapean,
sinisen juovan ja indigosinisen, olkapäiden kohdalta täytetyn nutun
peittämän hennon selän. Mikä hän oli? Karkeasti sanottuna tuhlari,
elämän harrastelija. Hänellä ei ollut kyllin aivoja mitään ammattia
varten eikä riittävästi rahaa voidakseen menestyksellisesti näytellä
kullasta kilisevää tyhjäntoimittajaa. Mitä hänessä oikeastaan oli?
Jonkun verran hyvää sukuperintöä, julkisessa koulussa hiotut tavat
ja nykyhetken kielenkäyttö ja muodit. Vieläkö mitään muuta? Kyllä.
Rehellinen, poikamainen rakkaus tuota elinvoimiltaan heikkoa tyttöä
kohtaan.
Ei tosiaankaan ollut Margaretin vika, jollei hän voinut vastata Clauden
tunteisiin. Mutta terveempi tyttö olisi tuntenut sääliä, kunnioittavaa
sääliä hänen vilpittömyytensä tähden.
Margaretista, joka ei kyennyt antamaan sitä, mitä ihmiset nimittävät
rakkaudeksi, ei toisten rakkaus nähtävästi tarvinnut osakseen lempeätä
kohtelua.
»Sinä olet varma, että aion tulla juuri sinun puolisoksesi», sinkautti
hän. »Kovin toiveikas, eikö olekin, hyvät rouvat?»
Rouva Verity punehtui hieman harmahtavaa tukkaansa myöten, hymyili
nolostuneena ja sopersi koneellisesti jotakin maidosta tai sitruunasta.
Korkean, silkkisen teekannunhuupan takana hän kuiskasi minulle
kahdenkeskisesti: »Olisin mieluummin kuollut — lapsi-kulta ei rakasta
kylliksi ollakseen kaino!»
Entä Claude Oddley? Hän puolestaan rakasti liian paljon ollakseen
kaino. Ikäänkuin saapuvilla ei olisi ollut ketään muita, nosti hän
tytön sormia melkein kuin olisi aikonut hangata niitä nuorekkaan
poskensa kuoppaa vasten. »En voi lakata toivomasta, Peggy!» vakuutti
hän. »Todella, Peggy, toivon, että jos jatkan kyllin kauan, niin sinä —»
»Niin minä?»
»Jonakin päivänä sittenkin huomaat tulevasi vaimokseni.»
»Minkälainen jäljittelijä oletkaan! Tuon 'huomaat' -sanan olet
lainannut Cynthialta. Siitä olen varma. Cynthia aina sanoo, ettei
rakkausasioissa todella _tehdä_ mitään. Ihmiset vain 'huomaavat
tekevänsä' sitä ja sitä. Minkä tähden en minä voi? En ole koskaan
huomannut.»
»Haluatko sitten?» kysyi Claude innokkaasti. »Tahdotko, Peggy?»
»Luonnollisesti tahdon! Tahdon huomata tekeväni kaikkea juonikasta!»
(Juonikasta! Kohtaloita muovaava intohimo?)
Suurine, liioitellun teennäisine silmineen Margaret katseli Clauden
heikon olkapään ylitse.
Hän jupisi: »Onkohan rakastuminen niin huvittavaa kuin väitetään vai
onkohan se puolittain lörpöttelyä?»
(»Huvittavaa!» Miesten ja naisten elämänmuuttaja tai tuhoaja?)
»Koeta, Peggy, koeta!» Poika punastui kiihkeästi rukoillessaan. Hän
ojensi velttoa makaroonipuikkoansa, niin että se enemmän muistutti
selkärankaa, ja sijoittui suorempaan asentoon. Tarttuen Margaretin
toiseenkin käteen hän hiljensi ääntään (mahdollisesti kuvitellen, ettei
se kuuluisi muille rouva Verityn hiljaa pakistessa toisen vieraansa
kanssa). Mutta sittenkin selvästi lausutut tavut kantautuivat korviini:
»Anna minulle tilaisuus näyttää sinulle, Peggy, sinä, hyvä ystävä!...
Sinä saattaisit..-. Tee se!»
»Otahan kakkua, ennen kuin se jäähtyy!» kehoitti rouva Verity minua
epävarmasti. Näin, että tämä romanttinen, palava, sulkeutunut
sielu tunsi tuskallisempaa ujoutta kuin koskaan viimeisen koulussa
viettämänsä lukukauden jälkeen.
Kokonaan unohtaen meidät jatkoi nuorempi polvi kaksinpuheluaan.
»Niin, kuulehan!... Tätä on jatkunut kokonaisia iäisyyksiä... Kahden
vuoden ajan olen sentähden ollut kuin kuolemankielissä», selitti Claude
Oddley äänellä, jota vain yhden naisen maailmassa — ainakin vain yhden
naisen kerrallaan — olisi pitänyt kuulla. Se ääni oli liian tunteikas,
liian rajun kiihkeä löytääkseen sopivia sanoja tai edes minkäänlaisia
sanoja.
»Et ikinä kohtaa ketään —»
»Oi, enkö?»
»Et ikinä tapaa ketään, joka on kauheammin vakavissaan kuin minä
olen. Aina siitä saakka, kun näin sinut Sveitsissä silloin... Olet
tanssittanut minulla kammottavaa tanssia... Kahden kuoleman tuskaisen
vuoden ajan ovat tunteeni sinua kohtaan olleet tällaiset... Kestään
muusta en ole välittänyt hitustakaan. Etkö suostu antamaan minulle
tilaisuutta?... Minua polttaa niin... Tekisin sinut... jos sinä vain,
vain —»
Istuessani koettaen tarinoida Violetin kanssa entisistä yhteisistä
koulukumppaneistamme, jotka senjälkeen olivat muuttuneet vainajiksi
tai leskiksi, tuntui tämä jupisten lausuttu rakkaudentunnustus minusta
hirvittävän liikuttavalta. Tämä poika oli tosissaan. Sen tarmon, jota
taistelevat esi-isät olivat kuluttaneet otteluissa, sen älyn, joka oli
pannut heidät syventymään valtionhoitoon — kaiken sen, mitä niistä oli
perintönä jäänyt tälle heidän sukunsa viimeiselle jälkeläiselle, Claude
Oddley keskitti ensimmäiseen rakkauteensa. Sen selvästi havaittava
sähköisyys värähdytteli huoneen ilmaa, se leimahteli hänestä.
»Peggy! Peggy... Olen mielipuolisesti kiintynyt sinuun...
Auttamattomasti. Koko olemukseni vavahtaa, kun vain kuulen sinusta
puhuttavan. Etkö voi sallia minun näyttää sinulle —»
Välinpitämättömän huvitettuna tyttö tiedusti: »Minkä piirteen
minussa otaksut vaikuttavan sinuun sillä tavoin? Kaksi vuotta...
Kuten Cynthia sanoo, ei ole _luonnollista_, että intohimo kestää
niin kauan. Se muuttuu sekavaksi; ei, se hyytyy. Eihän syynä ole se,
ettet sinä muka näe tyttöjä, kuten niihin aikoihin, jolloin niitä oli
kussakin seurakunnassa ainoastaan yksi tai pari ja jolloin jokainen
oli uskollinen AINOALLEEN ja muuta semmoista. Sinä näet laumoittain
ihastuttavia tyttöjä —»
»He eivät ole ihastuttavia. Yksikään heistä ei ole sinä. En rahtuakaan
välitä kestään muusta kuin sinusta. Oi, Peggy, sinä olet _sinä!_...
erilainen... Ei kukaan muu ole niin sinunlaisesi —»
Tällä kertaa hän painoi Margaretin kättä poskeansa vasten, huulilleen.
Jos hänen sijassaan olisi ollut nuori Jack Verity, ei mikään voima
maailmassa olisi jaksanut taivuttaa häntä sellaiseen mielenilmaisuun
kuin tämän nuoren loordi Oddleyn!