»Ei. Se lienee hieman huononlaista nykyisin, mutta siitä en välitä
— enkä siitäkään, että julkeasti puhuttelevat isäänsä ja äitiänsä
ristimänimeltä. Terveellinen vastapaino niille ajoille, jolloin lapset
sanoivat vanhemmilleen »sir» ja »madam» ja vanhemmat pieksivät lapsensa
hupeloiksi tai raajarikoiksi! Se ei häiritse untani rahtuakaan. Menköön
seurueen nuorin istumaan pehmeimpään tuoliin, sekoittakoon hän wiskyä
ja soodaa ja tarttukoon lupaa kysymättä puhelimeen vieraassa paikassa.
Se on makuasia. Ei ydinkohta.»
»Ydinkohta», huomautin minä, »on siveellinen puoli —»
»Eikä ole; minä annan palttua nykyajan moraalille. Olen samanlainen
kuin kuningas Kaarle toinen, järkimies, joka 'ei koskaan sekaantunut
puhumaan naisten _sielusta_'. Minua ei vaivaa se, että nuoret vesat
punastumatta tuomitsevat avioliiton romahtamaisillaan olevaksi
laitokseksi, jolla on elinaikaa enää vain kaksi miespolvea. Kenties
pienoiset ovat oikeassa. Minä en ole sitä näkemässä. Ehkä on varsin
totta, että eilispäiväinen 'hyve' on 'sekava käsite' tänään ja kenties
'rikos' huomenna. Se on puolittain suukopua. Ja vaikka ei niin
olisikaan, niin sen puolen asiasta jätän silleen. Mutta kuulkaahan» —
herra Lloydin älykkäillä, ruskeilla kasvoilla oli tiukan päättävä ilme
— »minua huolestaa heidän ruumiillinen tilansa».
Sopessaan istuva rouva Verity näytti tuskaiselta.
»Ja sielullinen? Niinpä niin. Kukaties he käyttävät aivojaan
monenlaisiin tarkoituksiin. En välitä siitä, etteivät he kävele,
eivät lue — vaikka ne molemmat olivatkin mielipuuhiani ollessani
nuori», jatkoi Tom-setä. »Tämä joukkue ei milloinkaan suuntaa silmiään
klassillisiin teoksiin eikä laske jalkojaan maahan. Mitäpä siitä?
Minkä tähden heidän pitäisi? Ruumiinharjoitusta he saavat tanssista.
Miksi heidän pitäisi kävellä minnekään, kun he muulla tavoin pääsevät
perille kymmenennessä osassa siitä ajasta? Minkä tähden lukea, kun
heidän ei tarvitse pilata näköään tirkistelemällä painettua sanaa? Ei
mikään sellainen, mitä ikinä on kirjoitettu kirjoihin, vastaa sitä,
mitä he voivat katsella omin silmin. Mutta käyttävätkö he silmiään?
Katselevatko he maisemia — tahi toisiansa — vähääkään nauttien? Tekeekö
Margaret niin? (Ei suinkaan.) Nämä nuorukaiset voisivat olla pataljoona
neekeripalvelijoita tai espanjalaisia kääpiöitä, joiden on nöyrinä
odotettava käskyjä ja toteltava, sikäli kuin hän tietää. En nurise, se
on vain ohimenevää. Mutta kuulkaahan» — nyt hän puhui perin tuimasti —
»silloin nurisen, jos se merkitsee jatkuvaa hervottoman kyvyttömyyden
tilaa. Ruumiit — niistä minä olen huolissani.»
»Itse asiassa, setä —» sanoi Violet epäröiden. Hänen kaltaisensa
Victorian ajan loppupuolen naiset käyttivät aina sanaa »vartalo»
»ruumis» -sanan sijasta.
Setä jatkoi: »Voima ja kauneus — mistä niiden pitäisi olla
löydettävissä? Kasvavan polven nuorissa ruumiissa, joiden pitäisi
olla terveen sielun ja puhtaan luonteen asumuksia. Niissä me
näemme kansakuntamme toivon. Jotkut näistä vekaroista eivät vastaa
luottamustamme. Mitä heille on tehtävä?»
»Ei voida 'tehdä' mitään nykyajan nuorille», sekaannuin minä puheeseen.
»Kun te olitte nuori, kykenikö kukaan vanhempi tekemään mitään
_teille_, herra Lloyd? Minulle ei mahdettu mitään, kun koetettiin.
En senvuoksi odota sen parempaa, kun nyt on minun vuoroni tarkkailla
nuorisoa.»
»Nyt on enemmän tarkkailtavaa, hyvä rouva, kuin teidän tyttöaikananne.»
»No-o?»
»Enemmän liikuntatilaa», väitti hän. »Nuoret voivat nyt
helpommin ja nopeammin tuhota itsensä. Yökerhot, näyttelyt,
juomat, ylellisyystavarat, kiitäminen uusimallisilla,
miljoona-Robot-voimaisilla autoilla... kaikki mainiota — jos he vain
oppisivat sitä käyttämään. He käyttävät kaikkea sitä väärin. He eivät
jaksa oppia, mihin on pysähdyttävä.»
»Se johtuu siitä, että he ovat kaikki niin nuoria, nämä Margaretin
ystävät», vetosi Violet. »Vanhin heistä ei ole neljääkolmatta.»
»Eikä heidän, herra Lloyd, voida odottaa harkitsevan asioita, kuten me
kykenemme —»
»Tarkoitatteko, että me olemme vanhoja kolloja? Myönnetään. Mutta» —
hän kääntyi minuun puoleeni — »jos pantaisiin toimeen kävely-, uinti-
tai kestävyyskilpailu, joissa elämänilo ja elinvoima joutuisivat
koetukselle, niin kenen kanssa tuonnottain 'Ritzissä' olleista
nuorukaisista ette uskaltaisi käydä kilpasille?»
Mietin. »Kenties olette oikeassa. Tässäkin iässä — olisin valmis! Niin,
olisin valmis kilpasille kenen hyvänsä Cynthia Oddleyn seurapiiriin
kuuluvan tytön kanssa.»
»No niin; voitteko kuvitella Cynthiaa, Margaretia ja kumppaneita
keski-ikäisinä? Voitteko kuvitella heitä» — hän lausui vapaan
ivamukaelman —
»Neljissäkymmenissä mitä, ykskään aikaan saa,
kun kolmas kymmen alussaan ja heitä painostaa?»
Sanon sen teille. He suorittavat Englannin hermolääkärien ja
hoitoloiden kulut ja voitot —»
»No, älkäähän sentään!» vastustin. »Ette saa pitää toimetonta,
hemmoteltua vähemmistöä koko kansan nuorison edustajana.»
»Totta kyllä. Mutta kun omaa lihaani ja vertani oleva lapsi turmeltuu
tuossa pienessä, ylellisyydessä elävässä luokassa, joka määrää tahdin
muille... Olen huolissani nuoresta sukulaisestani. Violet!» —Margaretin
äiti oli enemmän kuin surkean näköinen — »Violet, sinä olit voimakas ja
nätti tyttö, raikas kuin kaunokki; sinä olet antanut perinnöksi, mitä
itse sait —»
»Älä, rakas setä —»
»Ja Jackisi oli komein nuorista miehistä, joita ikinä on mennyt
merille... Minkälaisia lapsenlapsia luulet saavasi. Pieniä vätyksiä...
Oddleyn tapaisia?»
Pehmeässä huoneessa syntyi äänettömyys. Mitä olisi Violet saattanut
vastata?
»Violet, rakas, se perhe on aikansa elänyt. Siitä näkyy selvät merkit
sen viimeisessä pojassa ja tyttäressä. Aikansa elänyt — kuollut.
Miksi pönkittää sitä terveellä verellä — jos suot anteeksi sekavan
vertaukseni? Miksi solmia avioliitto sen kanssa? Tuo nuori nais-ilkimys
panee parhaansa saadakseen sen toimeen. Miksi pitää häntä täällä?»
»Talo on Margaretin», huokasi äiti heikosti. »Lapsi-kulta on niin
uskollinen, niin avokätinen ystävilleen. Hänestä on luonnollista,
että hän maksaa Cynthian pukulaskuja. Niin! Ihan tahtomattani näin
maksuosoituslehtiön kannat. Hän pani lehtiön taaskin äsken väärään
paikkaan, lähetti sen keittiöön muotilehtikasassa. Näin että hän oli
osoittanut neiti Cynthia Oddleylle tuhannen sata puntaa —»
»Mitä?»
»Liian paljon, eikö olekin? Taidan... minun täytyy... minä teen sen»,
päätti rouva Verity vapisten. »Puhun Margaretille siitä.»
V
Se myöhästynyt puhelu hellytti kyyneliin — ei Margaretia, vaan rouva
Verityn.
Saaden sen jälkeen kiihkeän rakkauden puuskan, jollaisia hänellä oli
harvoin, tyttö sitten kietaisi kätensä kovasti koetellun äitinsä
ympärille ja soimasi itseään siitä, että hän kohteli petomaisesti
enkelimäistä äitiään.
'Hyvyytes minut pahentaa,
sen osan jotkut naiset saa.'
Olen aina ollut kelvoton tytär. Huvilassakin. Muistathan, äiti? Kuten
usein sanoin — sinun on rakkaudellasi tehtävä minut jälleen hyväksi.»
»Oi, rakas lapsukaiseni. Minusta olet yhäti sama lapsi, jollei sinua
vain riistetä minulta —»
Kiskaisten itsensä irti Margaret taaskin terhistäytyi. »Et kai
kuitenkaan vaadi minua hylkäämään parasta kumppaniani. Sinä tuomitset
häntä kokonaan väärin. Mitä Tom-setään tulee, ei hän jaksa käsittää
vähääkään. Naurettavaa, ettei minun pitäisi auttaa Cynthiaa. Viimeinen
erä ei sattumalta mennyt pukulaskuihin, vaan bridgepeliin — ja osa
tietenkin mah-jongiin. En voi selittää sinulle, minkä tähden hän ei
voinut kääntyä Oddsin puoleen, koska ei saa pettää kumppaneitaan»,
väitti Margaret kuumeisesti vastaan. »Ei Cynthia sille mitään mahda,
että he ovat niin syntisen köyhiä. Niin, syntisen köyhiä minuun
verrattuina. Oddsilla on juuri parhaiksi tullakseen toimeen, mutta
täysi-ikäiseksi tullessaan hänellä oli velkoja maksettavina, kuten
kuulit Cynthialta. Hänen oli vuokrattava heidän vanha maatilansa,
heidän devonshireläinen, vanha, kaunis maatilansa tuhatvuotisine
kuusineen ja kappeleilleen, johon lady Cynthia teljettiin muuraamalla
ovi umpeen ja jossa hänen haamunsa vielä liikkuu, ja vuoteineen, jonka
patjan alle kuningatar Elisabeth oli jättänyt nenäliinansa! Eikö ollut
jo kyllin paha, että Oddleyden oli luovuttava siitä, ja sullouduttava
kurjaan asumukseen Half-Moon-kadun varrelle —»
»Kurjaan asuntoon, Margaret? Heidän Half-Moon-kadun varrella olevan
asuntonsa vuokra on suurempi kuin rakkaan isä-vainajasi koko
vuosipalkka.»
»Sinä et ymmärrä. Sinun polvesi ihmisten ei voida odottaakaan
käsittävän meidän elintasoamme, kuten Cynthia sanoo. Sinun on
tiedettävä, Violet», jatkui tyttären määräily, »jollet ole ystävällinen
Cynthialle, jollet suostu kutsumaan häntä meille täällä tahi ollessamme
yhdessä ulkomailla — no niin, voin tehdä erään teon. Voin —»
»Mitä?» mutisi Margaretin kovaosainen äiti. Ovi avautui.
»Loordi Oddley», ilmoitti Benson synkkänä.