Tietysti oli mahdotonta kuvitella häntä siihen asemaan yhtä vähän
kuin hän itse saattoi ymmärtää senlaatuisia rakastajia, jotka pitivät
luvallisina sellaisia intohimoisia suudelmia, että niihin sopi säe:
_»Ja jos se nähdään, siitä viis!»_
Sellaisia hän olisi pitänyt epäiltävinä. Hän ei edes tiennyt sen
merkitsevän, ettei hän itse ollut läheskään kylmä. Hänestä hyväilyt
olivat ihan liian hämmentäviä. Hän ei olisi voinut sietää kolmannen
henkilön läsnäollessa vähäisintäkään hyväilyä, ei edes hyväilevää
äänenvärinää.
Mutta hänen tyttärensä Margaret — tuossa hän loikoi! Hiukan
huvitettuna. Hieman imarreltuna! Häntä ei häirinnyt silminnähtävästi
kiihtyneen nuoren rakkauden läheisyys.
Miesten on vaikea uskoa, kuinka äärimmäisen turtina tytön tunteet
voivat nukkua. Usein tietämättömyys pukeutuu keimailuun, tahallisen
kevytmielisyyden, jopa viehättävän julmuudenkin muotoon.
Margaretin tunteiden heräämistä olivat huono terveys, liikarasitus ja
epätyttömäiset »hermot» viivästyttäneet siinä määrin, että hän saattoi
kiusata palvojaansa ihan samalla tavoin kuin kaksivuotinen poika repii
kappaleiksi ilkeän hyönteisen. Mietin...
Äkkiä hätkähdin, niin että pudotin teelusikkani.
»Oi, sinä rakas!» oli Margaret huudahtanut vihdoinkin perin vilkkaana.
»Oi, sinä herttainen olento!»
Vain hetkinen sallittiin meidän kuvitella, että hän puhui nuorelle
miehelle. »Katsohan 'lemmikkiä’!» ilakoitsi Margaret. »Se on hauskin
lahja, mitä Eric on minulle ikinä antanut.»
Tällöin »lemmikki» pisti henkevöityneen päivänkukan tavoin päänsä
esiin kahden pieluksen välistä. Sitten »lemmikki», Margaretin uusi
pekingiläinen koira, kiskoi peitteiden verhosta pientä vaakunaleijonaa
muistuttavan ruumiinsa, pudisti renkailla varustettuja korviaan,
mulkoili ympärilleen pullottavilla, kiiltävän mustilla silmillään ja
päästi sarjan sointuvia pärskähdyksiä.
»Aarteeni», leperteli Margaret, ja hänen sävynsä muistutti Violet
Verityn ääntä, kun tämä kuhersi pienokaisensa teekannunverhon muotoisen
päänalusen ääressä. »Aarteeni! Arvasitko, sinä että puhuttiin Ju-Julle?»
Tuhahdettuaan toistamiseen Ju-Ju koetti lipaista kurjenpolven
terälehden kaltaisella kielellään nuoren emäntänsä kasvoja.
»No, Peggy! Ei, ei; pois sellainen! Älä!» huusi Claude Oddley
kiivaasti. »Työnnä se lattialle! Työnnä se elukka-paha lattialle! Pikku
peto!»
»Elukka?» kertasi Margaret moittivasti, kallistuen hyväilemään
lempikoiransa päätä ja lerppakorvia. »Käy kiinni häneen, Ju-Ju! Sanoiko
hän sinua pedoksi!? Pure häntä! Pure häntä kovasti!»
»Vou!» kajahti Ju-Jun vähäinen ääni.
Emäntä laski sen hellästi syrjään pielukselle ja tunnusteli ketjujaan
ja kiliseviä helyjään. Otettuaan kultapuitteisen pikku peilin ja
nefriitistä ja helmiäisestä valmistetun huulipuikon hän alkoi hieroa
oikullisen, kukkamaisen suunsa ympärille »punaista vahaa», kuten hänen
ystävänsä, prinssin kaksoisolento, sitä nimitti.
Hänen vielä käsitellessään työkalujaan hapuili Claude Oddley uudelleen
hänen käsiään.
»Peggy!»
Nuorukainen polvistui sohvan viereen ja jatkoi hiljaa:
»Täytyykö sinun antaa minun kärsiä tällä tavoin? Täytyykö sinun? Etkö
voisi 'huomata' olevasi herttainen minua kohtaan, meneväsi kanssani
kihloihin, ennen kuin täytät seitsemänkolmatta? Kuulehan, etkö voi
koettaa käsittää... Entä, jos tänään? Nyt on onnekas päivä... Entäpä,
jos tänään?»
»Minun on noudettava nenäliina», huudahti rouva Verity, nousten
kiihtyneenä pystyyn. »Oletko nähnyt sitä — sitä — sitä makuukamarini
uutta, mustaa lasilaitetta?»
»Vi, minne olette menossa?» kysyi tytär, heilauttaen päänsä taaksepäin
sohvan reunaa vasten ja katsellen sitten kasvot ylösalaisin meitä
meidän poistuessamme. »Aiotteko lähteä? Kuinka verraton Victorian
aikalainen! Juoksee pakoon meidän tähtemme! Taivaan tähden, juokaa vain
teetänne! Niin, ja eikö minulle voida sekoittaa pientä ryyppyä? Älkää
syöksykö ujoina huoneesta pelkästään sen vuoksi, että Claude sattuu
kosimaan! Hänellä on sellainen tapa; hän ei, ihan rehellisesti, tiedä,
milloin hän tekee niin.»
»Sinähän et tiedä, mitä teet. Kuulehan... voisithan ainakin vastata
minulle. Voisithan ainakin ilmaista miehelle, luuletko koskaan
voivasi... voitko?»
Tähän liikuttavan käheään vetoomukseen tuli vain velton venyttelevä
vastaus: »Miten voisi kukaan innostua asiaan, ennen kuin on saanut
ainoatakaan cocktailia, kun on juuri äsken ollut kuolemaisillaan ja
kuumeessa? Miten voisin tietää, mitä todella tahdon?»
»Milloin sen tiedät? Milloin ilmoitat sen minulle?»
»Kuinka kiusallinen olet, Odds! Myöhemmin.»
»Mietitkö asiaa tämän yön seudussa, niin että voit antaa vastauksen
huomenna?»
»Rakas olento, _jokainen_ 'huomiseksi siirretty sana' on aina 'ei'.
Enkä sitäpaitsi jaksa nykyisin ajatella mitään muuta kuin sitä, mitä
minun on sullottava mukaani ulkomaille —»
»Vastaatko minulle Nizzassa?»
»Niin, milloinkas siellä ollaankaan? Kahden viikon kuluttua. Jos
muistutat minua, niin kenties sanon sen Nizzassa.» Hän taivutti päänsä
jälleen taaksepäin. »Todella, Violet, ei teidän tarvitse arkailla
istuessanne kuuntelemassa tämän liikuttavan jutun loppua. En aio
suostua Clauden kosintaan tällä hetkellä!»
Arvasin niiden sanojen ilmaisevan hänen äidilleen juuri sen, mitä
niihin oli tahdottukin sisällyttää, nimittäin: »Jos yrität häätää pois
Cynthiaa, saatan 'huomata' joutuvani naimisiin Clauden kanssa. Sitten
Cynthia, joka on sinusta vastenmielinen, voi olla seurassani niin
paljon kuin minä tahdon. Hän olisi kälyni. Meidän olisi huolehdittava
siitä, ettei hänellä olisi rahavaikeuksia. Ei kukaan kykenisi sitä
estämään.»
Ja omasta puolestani tunsin äkkiä samaa hyydyttävää pelkoa kuin hänen
äitinsäkin, nimittäin että Margaret piakkoin (monista syistä, mutta ei
_ainoasta_ oikeasta) »huomaisi» ajautuvansa avioliittoon tämän häneen
orjamaisesti hullaantuneen pojan kanssa.
Ääneen hän lisäsi Claudelle: »No niin, siinä se, eikö niin? Et enää
vaivaa minua tällä asialla kahteen viikkoon. Ja sitten, Ranskassa,
(ehkä) ilmoitan sinulle mitä olen päättänyt tehdä.»