Katseeni osui Tom-sedän kirkkaaseen merirosvon silmään.
Hän kohotti toisen silmänsä sammalmaisia kulmakarvoja. Sitten oli
hänellä ja minulla vähäinen, muistettava välikeskustelu. Ovella
oli kuhiseva tungos, ja meidän oli odotettava. Siinä seisoessamme
hän huomautti matalalla, hiljaisella äänellä, niin että vain minä
kuulin: »Nuori ystäväni oli täysin oikeassa puhuessaan sairaiden
helmien parantamisesta. Suolainen vesi! Se parantaa tummuvan helmen.
Merimatka», lisäsi Tom-setä, kun ahdinko vihdoin harveni niin paljon,
että voimme edetä etsimään päällysvaatteitamme. »Merimatka ja sitten —»
»Sitten?»
»Sitten vuosi autiolla saarella.»
Minusta näytti olevan kovin vähä toiveita, että hänen lääkemääräyksensä
voitaisiin toteuttaa. Autio saari? _Tuo_ tyttö?
Kuuden viikon kuluttua se tyttö oli saarellaan.
Kuvitelkaahan vain hetkinenkin mielessänne sellaista vastakkaisuutta!
Täyteen sullottujen, meluisten huoneiden asemasta — laaja, rauhallinen
ulappa, aalloilla välkkyvä päivänpaiste, keskivälissä kellanruskea
hietikko, etualalla kallioita, vihreä, villi kasvullisuus, punaisina
tähtinä loistavat kaktuksenkukat!
Ihmisille, ruualle, liikalämmölle ja hajuvesillä tuoksutetuille
vaatteille lemuavan ilman asemasta — raikas, mutta leuto merituuli.
Hermostuneen, maalatun, nukkemaisen, nuorten miesten ympäröimän tytön
sijasta — avopäinen, paljasjalkainen, karkeaan, repalaiseen hameeseen
ja miesten siniseen vihanuttuun puettu tyttö juoksemassa vedenrajassa
syli täynnä ajopuita ja kasvot säteillen elämänintoa.
Tämä seikkailu tuli lähemmäksi, yhä lähemmäksi, kiinalaisen kellon
hiljaa naksuttaessa Verityjen Lontoon-asunnon seurusteluhuoneessa ja
laineiden hilpeästi vieriessä tuon saaren hiekkarannalle...
Mutta palatkaamme siihen iltaan, jolloin syötiin päivällistä
»Ritzissä», tanssittiin »Berkeleyssä» ja Oddleyt suunnittelivat
_»myöhempää»_.