»— Opettajani sanoi mies sellainen tyttö kuin se, jota tanssittelin
Sandhurt Etonissa taaskin alkoi tuntua kuolemanraukeus. Tuntui
samanlaiselta kuin »jos» kappaleessa »Jos _talvi tulee»_, kun olin
viimeksi pänttäämässä minä hyvä Jumala toivon minä kun pänttäsin
päähäni takaisin Oxfordiin huomenna riippuu kumppanista sinä —»
Saattoiko kaikki johtua siitä, että he olivat niin nuoria? Jäikö
mies varjoon leikkitoverin rinnalla? Mitenkähän kävisi, jos Margaret
joutuisi tekemisiin itseään vanhemman, mutta vielä nuoren miehen
kanssa, jolla olisi miellyttävä luonne ja samalla koko sukupuolen
viehätysvoima?
V
Häntä lähestyi Mount. Silloin välähti mieleeni ajatus, että
Margaretille tekisi hyvää, jos hän rakastuisi tähän nuoreen mieheen,
joka oli kihloissa, saavuttamattomissa. Mitäpä siitä? Jos Mount voisi
saada hänet tuntemaan jotakin — vaikkapa onnettomuuttakin — niin siitä
koituisi hyvää... Epäilenpä, paniko Margaret sinä iltana merkille,
oliko hän tumma vaiko vaalea.
Mount kääntyi hänen puoleensa, hymyillen perin hauskaan tapaansa.
»Aiomme poistua», virkkoi mies pahoittelevasti. Niin kookkaaksi
mieheksi hänellä oli erittäin vieno ja lempeä ääni. »Olisin niin kovin
mielelläni halunnut tanssia kanssanne, neiti Verity, mutta olette
joka kerta ehtinyt lupautua tanssimaan jonkun toisen kanssa, ja nyt
lähdemme, enkä minä saa enää tilaisuutta!»
Margaret käänsi kaunista, pientä, sfinksiasuista päätään, vilkaisten
kulmikkaan olkansa ylitse, ennen kuin asteli edelleen käsivarsi
Cynthian kainalossa. Margaretin vastaus ei näyttänyt saavan nuorta
miestä hämille. Minusta se tuntui samanlaiselta kuin olisi kylmää vettä
viskattu vasten kasvoja.
Hän vastasi venytellen: »Niinkö? Se on _teidän_ vahinkonne, eikö
olekin?» Sitten hän käveli edelleen. Yhtä karkea kuin sairaloinenkin;
mitä voi Margaretista toivoa, mitä?