Pian huomasin olevani tanssimassa prinssin kaksoisolennon, murheen
jäytämän nuorukaisen, kanssa.
Nyt hän syytti nykyajan tyttöä vieläkin katkerammin.
»Kaikki heitä ikävystyttää», valitti hän. »Ikävystyneitä kotona.
Ikävystyneitä ulkosalla. Alan vähitellen käsittää, minkätähden niin
monet nuorukaiset pyrkivät» — tässä hän silminnähtävästi suoritti
mielessään nopean laskelman ja lausui julki vastauksen — »itseään
vanhempien naisten seuraan. Tytöt ihmettelevät sen syytä. Niinpä niin,
sehän se on. Miehet tahtovat vieläkin, että nainen on nainen eikä
pelkkä nukke, joka hieroo punaista vahaa huuliinsa ja jota kammottaa
ajatus —»
»Mikä ajatus?»
»Että se taaskin hangataan pois, otaksuttavasti. Tiedättekö, ihan
avoimesti puhuen, nämä tytöt ovat ruumiillisesti kylmiä. He ovat kylmiä
kuin lampaanliha.»
»No, no, älkäähän toki!»
»Niin he ovat. He eivät ikimaailmassa kaipaa miestä muutoin kuin
seurakseen. Tiedättekö, he kammoavat kihlautumista. Takertuvat
johonkin mieheen saadakseen etuja. Se on ihan toivotonta», jatkui
moittiminen. »Kaikessa on kysymys rahasta. Kaikessa. Jos he sattumoisin
saavat käsiinsä jonkun siksi varakkaan, että heidän kannattaa mennä
avioliittoon hänen kanssaan, niin he suorastaan jäätyvät häneen
kiinni ikäänkuin vääjäämätön kuolema, vaikkapa hän olisikin surkea
kuin syyhyinen rotta tai kyllin vanha ollakseen heidän isänsä. Mutta
tulimmainen, miten he sittenkin kiemurtelevat — jollette loukkaannu
siitä, että käytän asioista niiden oikeita nimityksiä — kuinka tyystin
he torjuvat kaikki ajatukset lapsista! Ja niitähän äitini nuorena
ollessaan kovin hartaasti toivoi, kuten luulen», lisäsi hän, ja hänen
nuori äänensä laskeutui sanatulvan sävelestä kaihoisan hiljaiseksi.
»Nämä tytöt — tiedättekö, mitä he sanovat lapsista? He sanovat:
_'Jumala niistä varjelkoon!'_ Eikä siinä kyllin, vaan he _tarkoittavat_
sitä. Eikö teidänkin mielestänne jotakin ole perinjuurisesti vinossa?»
Vastasin: »Sallikaahan minun kertoa teille eräästä tuntemastani
tytöstä — sodanaikaisesta tytöstä. Hän ei ollut tätä viimeistä
satoa, mutta silti koko lailla uudenaikainen. Hänkään ei tahtonut
ajatellakaan lapsia. Hän sanoi minulle: 'Kuvittelehan, että pitäisi
kestää sellaista! Sellaiset kammottavat kuukaudet! Luopua kaikesta
— tanssista, ratsastuksesta, seurustelusta; menettää vartalonsa
muoto, ei koskaan kyetä pukemaan yllensä säädyllistä leninkiä,
näyttää liian — _liian sanoinkuvaamattomalta!_ Ja kaiken sen jälkeen,
kaiken sen kruunuksi saada — mitä? — ei helminauhaa (kuten se
ansaitsisi), ei timanttikorua, ei edes kilpikonnankuorista valmistettua
pukeutumisrasiaa! Ei! Vaan saada siivoton, parkuva, märkä, inhoittava
_lapsi!_ Vain se.’»
(Toiset ajat, toiset puheenaiheet, totisesti.)
»Juuri niin», ehätti väärä Walesin prinssi vakuuttamaan, »juuri sitä
minäkin tarkoitin. Kaikki samanlaisia nämä nykyajan tytöt. Vailla
kaikkia naisille sopivia vaistoja. Mihin he päätyvät?»
»Se tyttö, josta puhuin», kerroin hänelle tanssin juuri päättyessä,
»vietti hilpeät häät ja sai kaksi lasta. Ne olivat komeita pikku
poikia. Hän on sieluineen kiintynyt niihin. Teidän sijassanne en olisi
niin kovin huolissani nykyajan tyttöjen vaistoista!» Yhtäkaikki en
ollut erikoisen varma siitä, että tämän tyttöystäväni tarina toistuisi
Margaret Verityyn nähden.
Tuolla hän tanssi foxtrottia yllään nykyaikainen muunnos tuon
egyptiläisen keimailijattaren hepenistä, jonka kauneuteen aika ei
pystynyt ja jota tavat eivät jaksaneet tehdä vanhanaikaiseksi... Mikä
asu olisi voinut näyttää vähemmän sopivalta tälle lakastuvalle lapselle?
Silmäilin hänen sfinksiä jäljittelevää päätään muiden päitten välitse
tanssijoiden kiertäessä ohitseni hehkuvien lamppujen himmennetyssä
valossa. Silmäilin hänen kasvojaan. Ne olivat ilmeettömät kuin
naamari ja ikäänkuin maalatut! Mutta niiden teennäisyys ei ollut
pahin seikka. Tahmea huulipuna, paksu ihojauhe-kerros, kulmakarvojen
mustat maalikokkareet ja hyasintinsininen voide silmäluomissa olisivat
niin nuorella tytöllä saattaneet näyttää sukkelalta naamiolta, jos
ne olisivat koristaneet pyöreäposkisia, silkkihipiäisiä ja iloisia
kasvoja. Mutta maalauksesta ja kaunistavasta valaistuksesta huolimatta
näkyi, että Margaretin piirteet olivat vääntyneet, kellertävät ja
jännittyneet. Ja, mikä pahempi, hän oli ikävystynyt. Huvitusten
tavoitteluako? Se tavoittelu oli kylläkin paikallaan, mutta mikä
huvitus tekisi hänet hilpeäksi? Missä hänelle sopiva pursuava iloisuus?
Kun hän kerran tanssi ohitseni, kuului hänen naurunsa soiton seasta.
Se kimeä hilpeyden tuulahdus ei kuvastunut hänen silmistään. Ärtyneinä
hänen pienet, soikeat kasvonsa vilahtivat milloin minkin ihailijan
olkapään takaa, milloin Clauden, milloin Ericin, Pisaraan, Tyngän,
Prinssin... ihailijoiden, joista yhden tai useamman tai kaikkien
seurassa tämä tyttö vietti aikansa päivät pääksytysten ilman vanhemman
valvontaa!
Toiset ajat, toisenlainen valvonta.