Vielä toinen hyinen tuulahdus: tyttöjä oli ainoastaan kaksi, kun taas
nuoria miehiä oli kokonainen joukkue.
Toiset ajat, toiset suhteet.
Niihin aikoihin, jolloin Violet Verity joutui seuraelämään, oli
Lontoossa kutsujen järjestäjättärien unelmana saada »tanssiaisiin
enemmän miehiä kuin naisia». Aina liian paljon tyttöjä! (Muuan sukkela
amerikkalainen leikinlaskija on esittänyt lyhyen puhelun, jonka
tarkoituksena on kuvata englantilaista seuraelämää: _Kuinka voit,
Molly? Kuinka voit, Diana? Kuinka voit, Grace? Kuinka voit, Lily?
Kuinka voit, Pam? Kuinka voit, Enid?_ MISSÄ ON VELJESI?) Tavallisesti
oli rivittäin tanssittamattomia »seinäkukkasia». Mutta niin ei täällä.
Ei nyt. Minkä tähden? Liiallista huolenpitoa. Tytöt eivät suostu
lähtemään tanssiaisiin, jollei heillä ole tanssitoveria tai jolleivät
he tiedä, että tanssittajia varataan. Toisaalta nuoret miehet häärivät
soiton alkaessa samoin kuin mehiläiset taotun kattilan kilistessä.
Otaksuttavasti he esivanhemmilta perityn vaiston nojalla päättelevät,
että tyttöjä täytyy olla saatavissa yllin kyllin. Olkoonpa sen laita
miten tahansa, nämä henkivartiostoon kuuluvat, perin edustavat nuoret
tanssijat tyytyivät vuorotellen istumaan Margaretin ja Cynthian
tanssiessa.
Margaretin äiti (joka ei ollut tanssinut pyörähdeltyään viimeisen
valssin Jackin kanssa) huomautti hänen vieressään istuvalle ja vuoroaan
odottelevalle herra Mountille: »Kovin ikävää, ettei morsiamenne voinut
saapua! Hän olisi ollut yksi tyttö lisää!»
»Se on tuskin kohtelias tapa mainita naista seurueen jäsenenä, Violet!»
pisti Tom-setä väliin vilkuttaen ilkamoivasti silmiään.
Tällöin kutsujemme emännän äiti punehtui niin, että se muistutti
Margaretin äkillistä, eloisaa, lapsellista punehtumista, ja herra
Mount jupisi jotakin kohteliasta siitä, että hänen morsiamensa toivoi
kohtaavansa rouva Verityn myöhemmin.
Nyt olin oivaltanut, minkä tähden herra Mount oli »erilainen».
Hänen nykyajan-kumppaninsa olisivat mahdollisesti olleet ymmällä,
jollei heillä olisi ollut totuttua jazzisivistyksen taustaa. Mutta
herra Mountin ei saattanut ajatella joutuvan ymmälle missään. Hänen
soman tumman päänsä ja vaaleaveriset, älykkäät kasvonsa saattoi perin
hyvin kuvitella mitä upeimman sotilaallisen juhlapuvun yhteydessä.
Työssä kulunut ja tahrainen lämmittäjän asu olisi näyttänyt yhtä
sopivalta hänen kookkaan, miellyttävän vartalonsa verhona. Kaikissa
erilaisissa ammateissa ja oloissa, jotka kuvastuvat erilaisista
pukimista, olisi Mount aina ollut »kotonaan».
Tarkkailin, kun hän tanssi (erikoisen hyvin) neiti Oddleyn kanssa. Hän
muistutti niitä taiteellisia mustepiirroksia, joilla Denis Bradley
koristaa ilmoituksiaan. Päivällispöydässä hän oli kyllin puhelias,
vaikka hänen puheensa tekivätkin samanlaisen vaikutuksen kuin
japanilaisen päivänvarjon kirjailut, joiden tarkoituksena on salata
varjon kantajan silmien väriä. Naisten on usein tapana puhella sillä
tavoin seuraelämässä. Miesten virallinen puhetapa, kun he eivät tahdo
ilmaista ajatuksiaan, ei muistuta niin paljon somaa päivänvarjoa kuin
tummaa, märkää sateenvarjoa, jonka kaaret pyrkivät pistämään toisten
ihmisten silmiin. Mount ei ollut hajamielinen sillä tavoin, että
olisi jättänyt sanojen tavuja lausumatta tai tuijottanut lasimaisin
silmin eteensä, mikä osoittaa, että ihmisen koko olemus ruumista
lukuunottamatta on kaukana, hyvin kaukana. Mutta, niin — hän pysytteli
takalistolla.