Toiset ajat, toiset puheenaiheet!
Mistä olisikaan Margaretin ystävän, prinssin kaksoisolennon,
vasemmanpuolisen pöytäkumppanini, ikäinen nuorukainen keskustellut
kanssani menneinä aikoina? Otaksuttavasti reumatismistani ja niistä
keinoista, joihin hänen äiti-parkansa turvautui lievittääkseen
tuskiaan. Nimittäin siinä tapauksessa, jos hän oli hyväsydäminen poika.
Jos hän ei olisi ollut, ei hän olisi puhunut mitään, kunnes olisi
saanut jonkun tytön lepertelemään kanssansa. Mutta koska elämme tällä
vuosisadalla, jolloin niin harvat äidit tietävät, mitä reumatismi
on, ja jolloin maailma on keksinyt niin paljon uusia, heliseviä
keskustelunaiheita, näytti tätä vaaleatukkaista, somakasvoista poikaa
huvittavan, että edes joku nainen kuunteli hänen huomautuksiaan.
»Tiedättekö», uskoi hän minulle, »että minä en tule toimeen tyttöjen
seurassa?»
»Onko minun uskottava sitä?»
»Se on totta, sen vakuutan. Tuntuu siltä kuin en tietäisi, mihin
nykyajan tytöt kelpaavat.»
»Surullista heille!»
»Älkää laskeko pilaa! Olen tosissani. Toivoisin, ettei niin olisi»,
valitti prinssin jäljennös tai oikeammin tämä yksi hänen kuninkaallisen
korkeutensa lukemattomista jäljennöksistä. On kansamme ansiota, että
tällaisia urheilevia, poikamaisen vaaleaverisiä nuorukaisia vilisee
näillä saarilla. »Minusta on kurjaa, että on mahdoton löytää kaunista
tyttöä, joka olisi iloinen ja puoleensavetävä ja jolla myöskin olisi
jotakin päässään. Ei kukaan kohtaamistani tytöistä harrasta mitään;
he kyselevät Vain: 'Oletko ollut joissakin näytännöissä äskettäin?’
Ja: ’Mitä arvelet leningistäni?’He eivät koskaan lue muuta paitsi
muotilehtiä. He eivät milloinkaan heilauta kättäänkään kenenkään
hyväksi. — En tarkoita Margaretia; hän on tietysti ihastuttava tyttö»,
ehätti hän lisäämään, punastuen äkkiä. Otaksuin Margaretin tai Cynthian
äskettäin nolanneen häntä ja hänen nykyaikaiseen tyttöön kohdistamansa
arvostelun aiheutuneen siitä.
Nykyaikainen poika jatkoi: »He ovat niin _lopullisen_ itsekkäitä. He
eivät koskaan kuuntele, mitä mies sanoo —»
»Ahaa, sekö on vikana?»
»Ei, ei.» Hän naurahti ja punastui uudelleen. Hän oli aika vireä ja
koko lailla huvittava. »Ajattelette syyksi vain sen, että miehet
tahtovat aina puhua itsestään, että heillä pitää olla kuulijoita
ja etteivät naiset suostu siihen; siinä muka kaikki. Vikana ei ole
yksistään se. Tytöt arvelevat voivansa olla niin karkeita kuin
haluavat. Siten on asia. Kerron esimerkin. Joku aika sitten olimme
äitini ja minä järjestäneet päivällis- ja tanssikutsut kuudelle
hengelle. Pöytä oli tilattu. Kutsuja oli äitini. Hän oli itse pyytänyt
tyttöä; niin, hän tiesi minun erikoisesti toivovan sinne erästä tyttöä.
Tyttö lupasi tulla Hän liikkuu paljon, hänen ympärillään on aina
joukottain miehiä —»
(»Margaret», mietin, »siitä huolimatta, mitä hän sanoo».)
— Ja minusta olisi saattanut varsin hyvin käydä niin, että hän olisi
ilmoittanut päivää tai paria aikaisemmin, jos hänelle olisi sattunut
tarjoutumaan joku hauskempi tilaisuus. Hän ei ilmoittanut. Mutta samana
päivänä, juuri kun olimme lähdössä — auto oli oven edustalla ja äitini
veti vaippaa yllensä — kilisi puhelinkello. Miesääni kysyi: 'Onko rouva
se ja se tavattavissa?' 'Kyllä.' 'Minun on ilmoitettava, ettei neiti'—
kysymyksessäoleva tyttö — 'voi tulla seuraanne päivälliselle tänä
iltana. Hyvästi!' — Niin jäi seinämme yhden tytön puutteeseen.»
(»Margaret», ajattelin)
»Kun soitin hänelle seuraavana päivänä, ei hän suinkaan pahoitellut
tapausta, ei sinnepäinkään. Hän virkkoi yksinkertaisesti: ’Niin, herra
se ja se tahtoi minut välttämättä mukaansa Dalyn uuteen näytäntöön.
Minkäs sille voin?’Ei kirjelippua äidilleni; ei mitään. Kovasti teki
mieleni menetellä tänä iltana samalla tavoin hänen kutsuunsa nähden»,
selitti prinssin jäljennös, siten täydelleen paljastaen olevansa
loukkaantunut, mutta silti yhä edelleen orjamaisen kiintynyt tyttöön,
joka oli kohdellut häntä sillä tavoin. »Eikö se _teistäkin_ ole
lopullisen karkeata?»
V
Tällä tavein arvosteltu tyttö istui pöydän toisella puolella
punatukkaisen Ericin ja loordi Oddleyn välissä.
Nukkemainen nuorukainen osoitti sormellaan Margaretin kaulassa olevaa
helminauhaa. En tiedä, mitä hän siitä sanoi. Kuulin Margaretin
tympeäsointuisen vastauksen (niin: hän oli ollut sama lapsi, joka oli
nauranut niin paljon, nauranut niin, että riemuisa, värähtelevä ääni
oli kiirinyt ympäri huvilan ja pannut sen kajahtelemaan!)
... »Eikö se ole hävyttömän harmillista», virkkoi hän venytellen. »En
jaksa käsittää mistä se johtuu. Jotkut niistä menettävät kiiltonsa
tyyten. Ja katsokaahan tuota pientä, joka on nauhan päässä, soljen
vieressä! Se on tulemaisillaan nokimustaksi.»
»Niinpä niin, jollet tahdo pestä kaulaasi —» naljaili Eric-poika.
»Jollei nuori Margaret _suvaitse_ pestä kaulaansa, niin mitä voi
odottaa?»
Toiset ajat, toisenlaiset kohteliaisuudet.
Violet Verityn (tai sanokaamme Violetin äidin) aikaiset Ericit olisivat
lausuneet jotakin rakastettavaa, jotakin siihen suuntaan, että kaikki
helmet näyttävät himmeiltä sellaisella kaulalla. (»Mihin, armaani,
vertaisin silmiäsi? Kristalli on sameata», valitti Elisabethin aikainen
rakastaja.) Nämä uusyrjöläisen ajan kavaljeerit laskivat vähäsen liian
kauan pilaa siitä, ettei Margaret taipunut pesemään kaulaansa.
»Eipä silti, että pesemätön kaula olisi _pahaksi_ helmille.
Päinvastoin: kerron teille siitä.» Nyt otti Cynthia Oddley
puheenvuoron, ja kaikki kumartuivat eteenpäin kuuntelemaan, kun hän
pakinoi: »Eräs näyttelijätär-ystävättäreni oli saanut ihmeen kauniita
helmiä, mutta kuinka murheellista: hän on sellaisia ihmisiä, joille
helmet eivät sovi. En tarkoita, ettei hän _näytä_ hyvin hauskalta,
kun hänellä on niitä kaulassaan; hän on tosiaankin haaveellisen
kaunis. Teidän _täytyy_ tutustua häneen. Hän näyttää Domerquelta, ja
hänen ilmeensä on viehättävä, _häijy._ Vikana ei ole se, vaan se,
että hänessä on jotakin, mikä _pilaa_ helmet. Näin hänet tuonnottain;
hänellä oli helmet kaulassaan, ja ne olivat ihanat... Huomautin: 'Kas
vain! Sinähän väitit helmien muuttuvan kauheannäköisiksi pidettyäsi
niitä jonkun aikaa, mutta nämä ovat suorastaan _jumalalliset_ juuri
nyt!' Hän vastasi: 'Niinpä kyllä, Cynthia; ne ovat juuri äsken olleet
_muokattavina.'_ 'Muokattavina'? kummastelin. 'Mitä tarkoitat?’ Ja
hän kertoi, mitä hän niille teki. Hän tuntee perin kammottavan vanhan
naisen, erään Hoxtonissa asuvan juutalaisakan, ja vie aina helmet
hänelle. Tämä vanha, lihava, tuikea, likainen akka panee helminauhan
lihavaan, rasvaiseen kaulaansa (joka otaksuttavasti on kokonaan
hautautunut hänen leukojensa ja helyjensä sekaan) ja pitää niitä
yhtä mittaa kolme päivää ja kolme yötä. Ja sitten ne saavat takaisin
välkkeensä, joka kestää himmentymättömänä jonkun ajan. Ja kun ne
taaskin tummenevat, vie tuttavani ne taaskin uudistettaviksi ja niin
edelleen. Minähän voin ottaa selkoa velhosta, Peggy, ja sinä voit antaa
hänen kiilloittaa omat helmesi.»
»Voi, Cynthia, onko minun se tehtävä? Minua inhoittaa helminauhani
kastaminen hoxtonilaisessa nesteessä! Se on kammottavaa», valitti
Margaret veltosti. »Mutta jotakin pontevaa on tehtävä. Se ei ole
luulottelua, että nämä käyvät himmeiksi. Helmetkin ovat sairaita. Eikö
totta, setä Tom?»
Tom-setä vastasi, nyökäten lyhyesti: »Varmasti. Helmissäkin on tauteja,
Margaret.»
Oliko vanhuksen äänessä kaksimielinen soinnahdus? Nurinkuriseen
tapaansa Margaret piti Tom-sedästään. Arvasin, että hänestä oli
tärkeätä, mitä setä ajatteli. Hän halusi sedän olevan yhtä mieltä
kanssaan, mutta tivaisi, ettei hän ollut.
Minua vastapäätä istuva nuori herra Mount puuttui sitten puheeseen:
»Olen kuullut väitettävän, että helmisairauksien lääke on merivesi.
Eikö Italian kuningatar aikoinaan uskonut muutamia arvokkaita helmiä
Englannin laivaston huostaan, sillä aikaa kun ne olivat upotettuina —»
»Minä koetan lämmintä maitoa.» Margaretin pitkäveteiset sanat
katkaisivat käskevästi hänen miellyttävä-äänisen lauseensa. »Monet
ihmiset kehoittavat pesemään ne lämpimässä maidossa ja jättämään
ne auringonpaisteeseen kuivumaan. Mutta nykyisinhän ei ole
auringonpaistetta.»
»Eipä silti, että Margaret näkisi sitä, jos sitä olisikin! Ha, ha!
Kuinka hän voisikaan, kun hän ei nouse makuulta, ennenkuin aurinko on
mennyt mailleen?»
»Ole vaiti, Eric, aasi!» ärähti tyttö jyrkästi. »Koska eiliseen saakka
olin vuoteessa ja —»
»Sinäkö vuoteessa?»
»Niin, juuri minä. Minussa oli kuumetta neljäkymmentä astetta» (eipä
ihmekään, että hän oli minusta näyttänyt riutuneelta ja vanhentuneelta)
»ja mielestäni suoritin ihailtavan rohkean näytteen, kun lainkaan
nousin tänään makuulta enkä hajoittanut seuraamme. En usko, että kukaan
teistä olisi sitä tehnyt; vai olisivatko he, Violet?»
»Eikä sinunkaan olisi pitänyt sitä tehdä», valitti rouva Verity
surkeasti. »Sinun olisi oikeastaan pitänyt pysyä vuoteessa vielä —»
»Oi vuoteessa!» tuskitteli Margaret. »Vuode on kammottava muulloin
paitsi aamuisin! Kaikkina muina aikoina se ikävystyttää minua niin,
että nyyhkytän tuskissani kyynelettömin silmin. Mutta totisesti,
hyvät ihmiset! Aiommeko jäädä iäksi tähän kummitusravintolaan?...
Miksi ei tarjoilija tuo kahvia? Odds, miksi et komenna häntä?... Sinä
olet auttamattoman leväperäinen palvelusväkeä kohtaan, Odds... Niin,
tietysti tahdon likööriä. Tarvitsen sitä tuiki kipeästi. Ja tahdonkin
_hyvän_ ryypyn päästäkseni reippaammaksi...»
»Miksi heidän kaikkien pitää juoda kuin pesusieni?» kysyi setä Tom
minulta _sotto voce._ »Eikö heillä muutoin ole kylliksi elinvoimia
pysyäkseen vireessä? Minun aikoinani oli nuorten seuroissa aina hauskaa
pakinaa ja naurua, hupaista pilailua ja pursuavaa hilpeyttä. Ja vain
mietoja juomia, ainakin tyttöjä varten! He olivat perin iloisia, vaikka
nauttivatkin vain limonaadia, teetä ja kahvia, pikarillisen punaviiniä.
Nykyisin... nuorten seuroissa... Mutta nyt ovat cocktail ja liköörit
muodissa. Näyttää siltä, etteivät he pysty nielemään mitään, jolleivät
saa myöskin ryyppyä. Eivät nuorimmatkaan koko tästä joukosta! Minkähän
tähden?»
»Lorua, Vi. _Sinä_ olet raittiuskiihkoilija», torui Margaret äitiään.
»Niin, sinä olet. Raittiuskiihkoilija ja ruoka-intoilija. Jätä
silleen... tahdon oikein _hyvän._ Käske hänen tuoda, Odds! Kaksi
vihreätä chartreusea, yksi benedictineä, seitsemän Grand Mamieria, yksi
cointreauxia; sinulle kai tavallinen annoksesi, Cynthia?»
»Eikö sinulle mitään, Vi? Eikä sinulle? No niin; siinä se. Ja iso,
oikein _hyvä_ neidille...»