»Ei mikään anna ihmiselle susimaista ruokahalua niin hyvin kuin
meri-ilma», lausui Tom-setä minulle kohta. »Näytän olevan koko seuran
suurin syömäri tai oikeammin ainoa. Margaret oli ennen herkkusuu. Nyt
hän ei maista paljoakaan koko ateriasta, vai mitä? Hänelle ei ruoka
maistu.»
Sen olin pannut merkille.
Tänä iltana ei Margaret Verity ollut ainakaan herkkusuu! Istuen
sohvallaan hän oli juonut Martini-viininsä (kaksi pikaria) ja
tyhjentänyt samppanjalasinsa. Ruokalajien välillä hän pureskeli
suolattuja manteleita ja poltti jokaisen ruokalajin jälkeen (pitkän,
norsunluisen imukkeensa nenään kiinnitettyjä) voimakastuoksuisia
savukkeita. Keittoon hän ei koskenutkaan; söi suikaleen kalaa, pannen
siihen runsaasti kastiketta, ja murusen lintupaistia. Jäätelöä hän
ei huolinut lainkaan ja jätti jälkiruuasta puolet tähteeksi. Sikäli
kuin huomasin kelpasi hänelle vain voileipäpöytä, futuristisen
maalarin palettia muistuttavalla tarjottimella olevat, kirjavat
ruuat, tulipunaiset, harmaanvihreät, punaisen ja rikinkeltaisen
kirjavat, helmiäisen- ja teräksenhohteiset, veripunaisen ja kerman
väriset hakkaukset. Ne kaikki olivat väkevästi maustettuja suolalla,
hapoilla, etikalla ja pippurilla. Niitä olisi tehnyt mieli pitämään
kiihoitusaineina vanhahkojen, ruuansulatushäiriöiden vaivaamien
henkilöiden käytettäviksi. Mutta juuri niitä tuo yhdeksäntoistavuotinen
tyttö nautti ateriakseen.
Aika on muuttunut, ja ruokahalu on muuttunut!
Istuessani muka silmäillen ruokalistaa muistelin mielessäni niitä
ruokia, jotka olivat olleet maukkaita tässä päivällispöydässä
istuvien nuorten tennistä pelanneista, metsästystä ja murtomaajuoksua
harrastaneista vanhemmista, sanokaamme, viisikolmatta vuotta sitten.
Ajattelin sunnuntaisin tarjottua, punertavan ruskeata paistia ja
pihisevän kuumaa yorkshireläistä vanukasta; kuinka murea olikaan sen
kuori ja kuinka pehmeä sisus!
Vihreitä herneitä: ne _ensin_! Isoja, meheviä palleroita, vihreämpiä
kuin mikään kasvi. Niihin oli keitettäessä sekoitettu hieman sokeria ja
niitä ympäröi tummanvihreä, äärimmäisen pehmeä kiehkura, valmistettu
mintuista, jotka olivat luovuttaneet kaiken tuoksunsa tehdäkseen
täydellisen vieläkin täydellisemmäksi!
Porkkanoita! Tuoreita porkkanoita hakattuina hyvin pieniksi kuutioiksi
ja pantuina teekuppiin, niin että laitos näytti hiekkapasteijalta!
Ilman kastiketta, ilman mitään sekoitusta! Ne olivat _suloisia_...
Hillovanukasta! Ah, höyhenenkevyttä munuaisrasvaa, joka pihisi
herkullisesti granaattipunaisen luumuhyytelön seassa! Ja kaiken
päällä vispikermaa! Jotkut tiputtivat vielä sokeria ylelliseen,
kermakastikkeiseen hillovanukkaaseen, jota heille kotona tarjottiin.
Koulussa oli tämä jumaltenruoka tietystikin tehty yksinkertaisemmaksi
ja vaatimattomammaksi...
Unohtaen hetkiseksi, millä vuosisadalla elämme, kallistuin taaksepäin
ja sanoin nauraen Violet Veritylle:
»Muistatko 'Keitettyä pienokaista’?»
»Enpä taida _koskaan_ lyödä vetoa kilparatsastuksessa», kuului
Margaretin äidin hajamielinen vastaus eläintarhaa muistuttavassa
hälinässä. Vain taivas tietää, mistä hän luuli minun puhuneen.
Pian johtui mieleeni karkeista jauhoista leivottu leipä; pehmeät,
kovakuoriset, maukkaat palaset, joiden päällä oli kinoksittain
maatiaisvoita!
Muistelin aamiaispuuroa, hyvin kypsytettyä kaurapuuroa, johon lapsi
saattoi sarveislusikallaan kaivaa käytäviä, kanavia ja säiliöitä
tiputtaakseen niihin loppumattoman hitaasti kullankeltaista, sulavaa
siirappia... Kuinka ahnaita olimmekaan ruualle! Kun sanon »me»,
ajattelen myöskin tuntemaani, pientä Margaret Verityä. Sillä kaikkia
näitä ruokia oli pantu hänenkin eteensä. Niitä syöden hän oli viihtynyt
hyvin, niitä syöden hän oli tuntenut kasvavan lapsen tervettä riemua.
Ajattelin...
Älkää toki kuvitelko, että istuin ’Ritzissä’ äänettömänä ja kuurona,
tietämättä mitään ympärilläni vallitsevasta hilpeydestä ja edessäni
olevista ruu’ista loitsiessani esille viisikolmatta vuotta sitten
nautittujen kouluaterioiden näkyjä; en suinkaan. Kovin heikko täytyy
sellaisen henkilön henkisen työkyvyn tosiaankin olla, joka ei pysty
ajattelemaan omia mietteitään ja samalla kuulemaan katkelmia yleisestä
puheensorinasta —
(— HIRVITTÄVÄSTI liikarasittunut kuten tavallisesti ha HA menee filmiin
kirkas kuin kuolema istuu lähinnä rouva tuoksu sujunut Cynthia?
suurottelu oi! Babanilla on kerrassaan mainiota et tule eläviin? no
niin näitkö hänet kappaleessa _Le Moment Apres_ ei ole ollut aikaa
Lowersin rohdosliikkeessä. Mutta, rakas ihminen! Venäläinen baletti
yliopistossa vaivaa kroonillinen liikarasitus ha ha aina niin mainiosti
valmistettua. Ei! ei ainoatakaan ihmistä täällä tänä iltana mitä Peter
Quennelin runoja lukenut käännöksenä Oi hyvä Jumala! kun olen niin
liikarasittunut että Kuulin toisen ha, ha, ha! Sano Margaretille: liika
RASITtunut? Sano Margaretille MARgaretille —»)
— Ja keskustelemaan vieruskumppaninsa kanssa!