Toiset ajat, toisenlaiset puvut!
Yhteen aikaan oli Margaretin ikäisen tytön esiintyessään ensimmäisiä
kertoja seuraelämässä muistutettava hämähäkinverkkomaisessa,
valkopitsisessä kehyksessä kelluvaa persikkaa. Sillä oli
viehätysvoimansa. Sitä seuranneilla muodeilla on ollut omansa. Neljä
vuotta takaperin olisi seurustelupuku jättänyt koko Margaretin selän
vyötäisiä myöten paljaaksi, ja se muoti oli ainakin omiaan pakottamaan
tytöt hoitamaan ihoaan huolellisemmin kuin he tekivät »siveämpinä»
aikoina.
Mutta nykyinen muoti salli, että kaula-aukosta lähti vain hyvin kapea,
suora, avonainen juova noiden huolestuttavasti ulkonevien solisluiden
alapuolelle. Koetusjuova! Vain mitä täyteläisin, helmenvalkoinen
kaula kykeni selviytymään siitä voitonriemuisesti, vanhanaikaisten
katsantokantojen mukaan arvosteltaessa. Samalla tavoin arvostellen oli
ihan nuoren tytön ylle puetussa Margaretin »egyptiläisessä» jotakin
liian omituista.
On muistettava, että oltiin marraskuussa, ennen kuin Egyptissä
suoritetut kaivaukset saattoivat Luxorin muodit kaikkiin hissikoreihin
ja Lyonin kahviloihin. Myöhemmin ei Cynthia olisi missään nimessä
sallinut Margaretin käyttää niin halpahintaista pukua. Siihen aikaan
hänen »uusi egyptiläisensä» oli siis tosiaankin omituisen omaperäinen.
Ei yksikään muu »Ritzin» naisvieras ollut sinä iltana verhonnut
päätään sfinksimäiseen, muinoisen Nil-virran käärmeen kruunaankaan
hiuslaitteeseen. Ei kukaan muu ollut ripustanut himmeästi välkkyviä
kiekkoja rintaansa. Ei kellään ollut samanlaista Kleopatran vaatteusta,
joka oli kierretty lanteiden ympärille, sidottu kokoon, valuen sitten
nilkkojen välillä olevaan, laajaan kultaröyhelöön. Minä puolestani
arvelin, että se puku olisi sopinut Cynthialle. Kun ihmiset vaatettavat
ystäviään, huomaa usein, että ystävien puku paremmin korostaisi
valitsijan kuin käyttäjänsä edullisia puolia.
Neiti Oddleylla itsellään oli yllään sama vaatteus kuin istuessaan
mallina herra Johnin maalatessa hänen muotokuvaansa, suora,
petunianvärinen leninki, jonka kuosi suuresti muistutti turkkilaisissa
kylpylöissä käytettyjä vaippoja. Se oli säären puolivälistä
alkaen läpinäkyvä ja ulottui etupuolella hänen petunianväristen,
platinakoristuksilla somistettujen, monihihnaisten kenkiensä ylitse.
Takana riippui lähes kahden metrin pituinen, viidentoista sentimetrin
levyinen laahustin. Toinen hoikka, valkea käsivarsi oli paljas, toista
peitti heliotroopin värin en georgettehiha sormenpäihin saakka.
Tänä iltana hänen välttämätön monokkelinsa välkkyi sopusointuisesti
purppuraisena.
Vilkaisin Tom-setään, kun hänet esiteltiin — hän ei ollut luonut
silmäystäkään monokkeliin eikä koko nuoren naisen asuun. Omasta
kohdastani pidin Cynthiasta vieläkin vähemmän nähdessäni hänet nyt
toistamiseen.
Hän oli »seurueen elävöittävä sielu» (kuten sanottiin silloin, kun olin
nuori ja järjetön).
Purppuranvärisen savuke-imukkeen heiluessa tulipunaisten huulien
välissä hän jutteli juttelemistaan Margaretin tarkkaavasti kuunnellessa
hänen sanojaan. Margaretin henkivartiosto ihaili Cynthiaa eniten
Margaretin jälkeen. Cynthia oli persoonallisuus ja mahti. Hänen
sanansa olivat painavia. Cynthia oli vaikuttava tekijä heidän
kaikkien elämässä suu auki töllistelevästä veljestään alkaen aina
hillittyyn rouva Verityyn saakka. Mutta minun mielestäni siinä
tytössä ei ollut lainkaan tyttömäistä. Hänen puheensa näytännöistä
ja äsken ilmestyneestä _»Garconnesta»,_ hänen pukunsa, monokkelinsa,
asentonsa, harrastuksensa, koko häntä ympäröivä ilmakehä ei viitannut
luontaiseen hilpeyteen, ei edes luontaiseen kevytmielisyyteen,
vaan johonkin harkittuun, johonkin, mikä oli hankittu kaunotarten
kammioissa, taiteilijaseuroissa ja — niin, ooppiumipesissä. Hän oli
ruumiillistuneen teennäisyyden esikuva.
Cynthia Oddleyn hilpeys ei ollut nuoruuden pursuavaa eloisuutta,
joka on kuin naurua helkkyvä, kohiseva vuoristopuro, vaan se tuntui
harkitulta, ikäänkuin kemikalioiden nostattamalta vilkkaudelta.
Se näytti elähyttävän seuruetta. Muut seurasivat hänen jälessään, ja
minusta tuntui, että tuolla tytöllä, jonka vasen käsi oli muodikkaassa
hihassa, oli vielä jotakin mielessään.
Tämänkin äärimmäisen nykyaikaisen Cynthian seurassa oli tuike silmäinen
Tom-setä kuin kotonaan, pakisten hänen kanssaan tanssimisesta eri
kulkuväylien laivoilla. Mutta koko ajan tunsin, että vanha merimies
pystyi ihan yhtä hyvin arvostelemaan Cynthian kuin aterian ruokalajien
laatua.