Huomasin pudistavani pitkän tytön kättä, katsoen häntä kasvoihin.
Ne olivat kiehtovan kauniit pienet kasvot, soikeat, suurisilmäiset;
suun piirteet olivat vallattomat ja muistuttivat kukkaa. Mutta
kasvot olivat liian kalpeat, liian hienopiirteiset, liian paksun
ihojauhekerroksen peitossa. Ja nuo suuret silmät, harmaan siniset kuin
Englannin kesäinen taivas, näyttivät menettäneen pehmeyttään. Johtuiko
se siitä, että ruskeat kulmakarvat olivat tahmeina paksusta, mustasta
maalista?
»Kuinka voitte?» tervehti hän minua raukeasti. »Tietysti muistan
teidät. Kohtasimme siellä huvilassa... _vuosisatoja_ sitten...» Hän
alkoi hypistellä turkiksiaan ja vaatteuksensa moninaisia nahkaisia,
kankaisia ja kudottuja kappaleita. Yhden toisensa jälkeen hän riisui
ne yltään henkivartijoiden koko ajan hyöriessä hänen ympärillään,
tarjoillen saamattomasti apuaan. »Enkö _minä_ saa tehdä sitä? — Salli
minun, Margaret!