Hän ei vilkaissutkaan kehenkään heistä. Huomauttaen huolettomasti:
»Kas tässä, Oddos! Ota kiinni!» hän heitti vaatemytyn kirjaimellisesti
vasten kasvoja siloiselle, noin yksikolmatta vuotiselle nuorukaiselle,
jonka kullankeltainen tukka oli taaksepäin kammattu ja jolla oli
mimosankeltaiset liivit. Nuorukainen horjahti vaatteiden sysäyksestä,
otti ne, laski ne jakkaralle ja hääri edelleen Margaretin vierellä.
Kun tyttö istahti lähinnä tulisijaa olevalle sohvamaiselle tuolille,
huudahtaen: »On purevan kylmää; kunpa saisimme pidetyksi tämän huoneen
kodikkaampana!» vaipui nuorukainen hänen jalkojensa juuressa olevalle
lattiapielukselle katse hievahtamatta kiintyneenä tytön kasvoihin ja
huulet hieman raollaan ikäänkuin valmiina nielaisemaan kaikki tytön
sinkauttamat sanat.
Arvasin, että hän oli Margaretin orja, Claude Oddley.
Ehdin parhaiksi nähdä, että hän muistutti paljon keltaperuukkista
vaatturinnukkea (jonka joku oli tällä välin ottanut pöydältä ja
viskannut rentona virumaan pianon kannelle). Sillä kertaa en ehtinyt
silmäilemään nuorta Oddleyta sen tarkemmin.
Minun oli katseltava Margaretia, joka loikoi pitkänään soma pää
painettuna pieluksiin, ihonväristen silkkisukkien verhoamat, ohuet
sääret ristissä ojennettuina kauas ruskean silkkihameen liepeiden
ulkopuolelle. Hame riippui hänen ympärillään samoin kuin lippu
tangossaan tyynellä ilmalla. Mitä, mitä oli tapahtunut tuolle
sopusuhtaisen voimakkaalle, nuorelle ruumiille, joka minusta oli
muistuttanut hovilinnain tavoin veistettyjä nurkkapatsaita? Kuihtunut
ja kutistunut tuollaiseksi! Kummallisia sanoja käytettäviksi vasta
ikänsä toisen kymmenen lopussa olevasta tytöstä! Mutta minkä tähden hän
_kuihtui_. Juuri sellaisen vaikutuksen hän teki. _Umppu, joka kuihtui
silloin, kun sen olisi pitänyt aueta upeimpaan kukoistukseensa_.
Kullakin on oma makunsa. Otaksuttavasti hän ihailevista
henkivartijoistaan näytti olevan oivallisessa kunnossa.
Pehmeä huone oli ahdinkoon saakka täynnä nuorukaisia, heidän koiriaan
(kaksi karkeakarvaista terrieriä ja yksi buldoggi), pyörteisinä pihvinä
tupruavaa tupakansavua, kaukoputkia, hajallaan olevia urheilulehtiä,
gramofonimaista puheenhälyä heidän hokiessaan ratsastuskilpailujen ja
autoilun tapahtumia sekä ristimä- ja pilanimiä.
Muutamissa minuuteissa olikin huoneessa huolimattomasti siroteltuja
savukkeenjätteitä enemmän kuin koskaan olen missään muualla nähnyt.
Tuhkaa oli matolla kinoksittain; sitä oli kirjailtujen pieluksien
välissä ja teevadeilla; tuhkaa ja savukkeenpätkiä oli teen sekaan
sekaantuneena kuppien pohjalla; tuhkaa oli Anna-kuningattaren
tyylisellä tarjottimella ja sokeripalojen seassa; poltettuja
tulitikkuja oli pistetty hyasinttiruukkujen sammaliin; tuhkaa varisi
Margaretin ruskean silkkihameen helmaan; tuhkaa oli torkkuvien koirien
turkissa; tuhkaa uunin hiilisuojuksella; tuhkaa — uskotteko minua —
huomasin jonkun verran myöskin poroastioissa.
Mutta palatkaamme henkivartijoihin. Kilvan he tarjoilivat Margaretille
tulitikkuja ja savukkeita (»— kas tässä, maistahan minun kotelostani
—» »Ei! Margaret ei koskekaan muihin kuin noihin voimakastuoksuisiin
savukkeihin, joita hän ja Cynthia ostavat aavemaiselta, pieneltä
kreikkalaiselta —»). He kiidättivät hänelle teetä ja leivoksia,
viimeisen _Starin_ ja hänen autoon unohtuneen kilpailuohjelmansa ja
helmillä koristetun laukkunsa.
Kuka näistä nuorukaisista, jotka silminnähtävästi olivat orjamaisesti
häneen kiintyneet, oli hänen suosikkinsa?
Sen aprikoiminen ja arvaileminen oli mielenkiintoista. Aikoiko hän
rohkaista viimeisen Oddleyn kosiskelua? Hän ei ohut huomaavinaan
Claudea sen enempää kuin jättiläiskokoista nukkea. Hänellä tuntuikin
olevan enemmän puhuttavaa »Ericille», punatukkaiselle, kaunisääniselle,
sieväsukkaiselle ylioppilaalle, jonka huulilla väikkyi »vakaana» hymy.
Olikohan Eric saanut hänet haaveilemaan?
»Sinä lupasit minulle», moitti Eric. »Kymmenen päivää sitten lupasit
lähteä tanssimaan tänä iltana. '_Embassyssa_’—»
»No niin, minulta varmaankin unohtui kirjoittaa se muistiin. En muista
muuta kuin sen, että lupasin Oddsille mennä hänen seurassaan pieneen
teatteriin. Teidän on parasta taistella siitä keskenänne.»
Kas vain! Hän näytteli kuningatarta. Mutta minusta hän esiintyi kovin
epäkuningattarellisesti. Siltä tuntui hänen aloittelijamainen, veltto
asentonsa, joka näytti hänen selkänsä kumarana, rintansa onttona ja
solisluiden päät niin korkeina, että niihin olisi voinut ripustaa hatun.
Hän oli ripustanut niiden ympärille hyvin kauniin, timanttisolkisen
helminauhan. Lisäksi hänellä oli timanteilla koristettu hattuneula,
rannekello helmistä jäykässä kapeassa, mustassa nauhassa ja pitkät
platinaketjut, joissa riippui kilisevä kokoelma »helyjä», kuten hänen
isänsä olisi sanonut. Siinä oli vihreä, neuriittinen epäjumalankuva,
kultakehyksinen taskupeili, pieni kultainen Nildé-rasia, savukekotelo,
lyijykynä ja neuriitista ja merenvahasta valmistetun putken suojaama
huulipuikko.
Hän otti koneellisesti käteensä peilin; nyrpisti hiukan nenäänsä;
tarttui huulipuikkoon ja alkoi piirtää kalpeata ylähuultaan helakan
punaiseksi. »Mikä on hyvää lääkettä _pisamille_?» kysyi hän
kärtyisesti. »Taaskin on tulossa _inhoittava_ pisama juuri tuohon. En
jaksa _käsittää,_ mistä ne johtuvat, ymmärrätkö sinä, Violet?» (Kysymys
oli osoitettu äidille.)
»En, sitä en ymmärrä, rakas... Minulla ei ollut niitä kukaan ollessani
sinun ikäisesi, eikä niitä ole nytkään.»
»Ei tietysti, sinulla ei milloinkaan ole huolia. Sinun laita ei ole
samanlainen kuin minun, Vi. Sinä et ollut kasvanut niin nopeasti»,
selitti Margaret, silmäillen äitiään arvostelevasti. »Sinulla ei ollut
mitään _tekemistä_ silloin, kun _sinä_ olit nuori. Sinä et joka aamu
herännyt niin _perinpohjin_ herpaantuneena.»
»Herpaantuneena?» kertasi rouva Verity, äkkiä huolestui »Mitä
tarkoitat, rakas?»
Autossa saapuneet nuoret ehättivät yhteen ääneen kummastelemaan;
»Niinkö? Ettekö tiedä, mitä on herpaannus rouva Verity? Minua vaivaa
herpaannuksen tunne joka aamu; eikö sinuakin, Odds?»
»Panen vetoa vaikka kuinka paljon, että olen herpaantuneempi kuin
kukaan teistä. Olen herätessäni kuin kuollut», liioitteli nuori Oddley.
»Ihan kuin kuollut. Kun kiusanhenkeni astuu sisälle, tuoden varhaisen
teeni, kykenen hädin tuskin pidättymään sinkoamasta sitä vasten hänen
kasvojaan. Juuri niin.»
»Tee ei haittaa, mutta jos vain mainitaankin jotakin _syömisestä»,_
valitti bulldogin isäntä.
»Minä virkoan henkiin», pisti väliin poika, joka teen asemasta joi
konjakkia ja soodaa, »vasta kello yksi».
»Oletko hengissä jo kello yksi?» huudahti kalpea Adonis, jolla oli
henkivartioston nauha. »Minä virkoan aikaisintaan puolikaksi. Kello
kaksi alan kohota istumaan ja virvoitella heikkoa tajuntaani. Neljän
aikaan tuntuu jo melkoista paremmalta. Kello kuusi _alkaa_ päivän
viettäminen. En jaksa käsittää, miten voidaan pysyä pystyssä _ennen_
puolista. Minä puolestani muutun joka päivä yhä raukeammaksi kaikissa
suhteissa.»
Se oli tietysti kerskailua, mutta tuskin kaunista.
Ja jos kamalan »raukea»-sanan merkitys on sama kuin sanojen »ei varsin
virkeä», niin se, sen pahempi, ei ollut kokonaan harhaan osunut.
Koko tämä nuorten ihmisten ryhmä... Heitä oli vaikea nähdä silloin. Kun
tee oli tuotu sisään, oli paksut verhot vedetty ikkunoiden eteen ja
himmeiden, petunianpunaisten ja tummanhelakoiden kaihtimien verhoamat
lamput sytytetty. Huoneessa vallitsi ruusuhohteinen hämärä, mutta minä
olin tarkastellut henkivartiostoa päivänvalossa.
Ja ottakaa huomioon, että nämä sodanjälkeiset henkivartijat olivat
pohjaltaan siivoja poikia (loordi Oddleykin oli »kiltti», vaikka
hupakko). Ja kaikki he olivat myöskin hauskannäköisiä.
Kaikkien polvien naiset pitävät oman nuoruusaikansa miehiä miehisen
kauneuden kulta-ajan edustajina. _»Katsokaahan_, kehoittavat iäkkäät
tädit, »_noita valokuvia! Sellaisia olivat Dick, Tom ja Harry nuorina
miehinä, Margaretin henkivartijoiden ikäisinä. Eikö niistä näy_ — »
Ne ovat ryhmävalokuvia, jotka on otettu Sandhurstissä, Woolwichissa
tai laivankannella, jalkapallojoukkueita, yhdeksännentoista
vuosisadan kahdeksannen kymmenluvun tuuheaviiksisiä nuorukaisia
tennistä pelaamassa, soutumiehistöjä Henleyn pitkissä, ennen sotaa
käytetyissä veneissä. Katselemme niitä... ja pudistamme päätämme...
Niin raskastekoisia, jykeviä, karvaisia. Ja kuinka kömpelösti, kuinka
maalaismaisesti puettuja olivatkaan nuo nykyisin neljättä ja viidettä
vuosikymmentään käyvät miehet, joilla silloin oli menossa toinen tai
kolmas kymmenensä!
Nykyajan nuorukaiset ovat monessa suhteessa äärettömän paljon
hauskemman näköisiä kuin edellisen polven nuoret, joihin Jack Verity
kuului.
Osaksi se tietystikin johtunee heidän pukujensa suunnattomasti
paremmin vaatettavasta kuosista. Mutta ruumis on muutakin kuin
pelkkiä vaatteita. Heidän rakenteensa, ryhtinsä ja liikkeensä ovat
miellyttävämmät. He ovat viehättävämpiä, taipuisempia, joustavampia.
Heidän ruumiillisia harjoituksiaan on ohjattu paremmin kuin Sandowin
oppilaiden kuningas Edwardin hallituskautena. Raskaat voimistelun
välineet on hylätty. Nyt ei enää näe jykeviä, liian pullealihaisisia
voimavartaloita (kuten isät ja sedät valittavat: _»Nykyisin ei enää
koskaan tapaa kunnollisen näköistä, hyvin muodostunutta nuorukaista.
Naisia! Niiden kaltaisiksi he ovat muuttumassa_.») He ovat kehittyneet
sulavammiksi kuin yhdeksännentoista vuosisadan nuoret. He ovat
vilkaskatseisempia ja (mielestäni) vilkasälyisempiä. Heidän kätensä,
hiuksensa ja hampaansa saavat innokkaampaa, huolekkaampaa hoitoa.»
Mutta — eikö heidän terveytensä ole sallittu kärsiä muissa suhteissa?
Omituisen kalpeakasvoisia olivat nämä Violetin tyttären ympärillä
hyörivät nuorukaiset! Kaupunkilaistuneita, sisälläolosta näivettyneitä
siitä huolimatta, että he olivat juuri äsken saapuneet autolla
maaseudulta (ohjaajina noudattaen tunnuslausetta: »Turvallisuudesta
vähät!») Kellahtavan kalpeita kaikki tyyni. Ja heidän silmänsä —
useimmilla oli turvonneiden luomien ympärillä väsynyt, jäykkä ilme,
joka johtuu siitä, ettei nukuta kyllin monta tuntia vuorokauden
kahdestakymmenestäneljästä.
Tämän polven nuoret nukkuvat liian vähän. Kukapa heistä ajattelee
makuullemenoa ennen kuin aamuhämärässä? He ovat liian vähän nukkuneet,
lyöneet laimin kävelemisen. Kuka heistä menee iltapäivällä kävelylle
sateeseen? (»Kävelylle? KÄVELYLLE? Mutta uusi Indian-autoni vie minut
sinne kuudessa ja puolessa minuutissa, bzzzzupP!») He ovat kävelleet
liian vähän, mutta tanssineet liian paljon. Ajelleet autolla liikaa...
Pelanneet tennistä liiaksi. Liian paljon lämmitelleet takan ääressä.
Viettäneet liiaksi aikaansa Ritzissä (ainakin tämä ryhmä oli)! Ja
varmasti polttaneet liian paljon tupakkaa (yhtenään he sytyttivät
savukkeen toisesta). Liian kiihtyneitä. Ahtoivat neljäänkolmatta
tuntiin niin paljon puuhaa, että se olisi Jack Veritylle riittänyt
kokonaiseksi kuukaudeksi, ja suunnittelivat uusia puuhia viikkomääriä
etukäteen...
Joillakuilla näistä henkivartijoista oli epäilemättä ammatti. Muutamat
heistä olivat liikealalla. Toiset palvelivat sotaväessä. Toisten taas
oli luettava suorittaakseen tutkintonsa, jotka merkitsivät heidän
elämänuransa alkua. Muutamilla taas oli varsinaista työtä. Tunnen nämä
nykyiset nuoret. He työskentelevät ankarasti. Mutta — rutto periköön
sen ajatuksen, että heidän pitäisi huvitella vähemmän kuin niiden,
joilla et ole muuta tehtävää koko maailmassa kuin huvitteleminen! Ne,
joiden täytyy tehdä työtä, elävät kaksinkertaisen paineen alaisina;
siinä kaikki.
Mietin: »Olkoon menneeksi, jos he nauttivat siitä!» Pojat (mainiota
ainesta, väärin käytettyä, mutta lujempaa kuin tytöt) nähtävästi
nauttivat elämästään. Entä Margaret? Tyttö? Mitä hänestä tulisi
moisessa mielettömässä riennossa?
Tuossa hän virui savukekotelo toisessa kädessä, Martini toisessa...
Silmäilin viehättäviä, väsyneitä, kalpeita pikku kasvoja.
Ymmärsin, minkä tähden hänen äitinsä näytti niin huolestuneelta.