»Entä tyttäresi?» tiedustin pian. »Niin mielelläni haluaisin nähdä
Margaretin jälleen. Voiko hän hyvin?»
»Oi, kyllä! Hän voi _oikein_ hyvin... todella —»
Heti välähti mieleeni epäilys, ettei lapsen laita ohut ihan oikein.
Sana »todella» liitettynä mihin lauseeseen hyvänsä ja lausuttuna
sellaiseen tapaan riittää vastaväitteeksi. Myöskin oli rouva Verityn
ilmeessä jotakin outoa. Ensi silmäyksellä ei hänessä huomannut
muutosta, vaikka hänen yllään olikin (ensi kerran koko tuttavuutemme
aikana) »hyvä» leninki ja siihen sopivat kengät. Hänen vartalonsa oli
suora, hänen lempeiden kasvojensa väri terve ja vaaleanpunertava kuten
aina, hänen silmänsä kirkkaat. Mutta hänen ilmeessään oli jotakin.
Tuo murheellinen häivähdys oli siinä aina ohut. Nyt siinä oli myöskin
rauhattomuuden merkki. Puheliko hän salatakseen sitä?
»Tietystikin, ymmärräthän, Margaret on _kasvanut,_ hyvin nopeasti.
Tytöt tarvitsevat joitakuita vuosia sivuuttaakseen sen... 'Onko hän
niin viehättävä kuin hänestä näytti tulevan?' Oi, hän on hyvin sievä.
Saat nähdä. En luule niin ainoastaan sen tähden, että olen hänen
äitinsä.» Rouva Verity puhui puolustelevan ylpeästi. »Niin monet
ihmiset ihailevat häntä tavattomasti. Kaikkialla, missä olemme olleet.
Kaikki kyselevät, kuka hän on, kutsuvat häntä vierailuille ja puhuvat
hänestä paljon. Lapsi-kullan aika tahdotaan viedä niin kovin tarkoin!
Niin paljon ihailijoita!»
»Eikö hän vielä ole kihloissa?»
Samassa kajahti puhelinkellon kilinä, jota vaimensi kahvipannun
peitettä muistuttavan, tuoksujen täyttämän huoneen seinän pehmennys.
»Suo anteeksi!» Rouva Verity kääntyi puhelinta rumentavaan
Pompadour-pukuiseen nukkeen päin. »Niinkö?... Oi, kuinka voit, Eric?
Ei! Valitettavasti Margaret _ei_ ole kotona... Hän meni kilpa-ajoihin
Claude Oddleyn ja eräiden muiden seurassa... Niinkö... Luultavasti hän
oli unohtanut luvanneensa. Kuinka pahasti tehty! Tänä iltana hän menee
erään seurueen mukana _kello yhdeksän näytäntöön_... Toivottavasti hän
saapuu puolen tunnin aikana... No niin, tule teelle ja puhu hänelle!
Tuletko? ... Tee niin... Näkemiin!»
Hän kääntyi takaisin minun puoleeni vastaamaan kysymykseeni.
»Niin, Margaret ei ole kihloissa. Vain nämä ihailijaparvet...
Todellinen kunniavartiosto alituisesti. Hyvin paljon enemmän nuoria
miehiä kuin tytöt olisivat ikinä halunneet meidän ollessamme nuoria —»
»Tarkoittanet liian paljon nuoria miehiä _kerrallaan_?»
»Niin, niinpä niin! Minä puolestani en _ikinä_ kaivannut muuta kuin
yhtä miestä. Minä olen aina ollut '_toivottoman vanhanaikainen
haaveilija_', kuten tyttö-kulta minua nimittää. Mutta Margaretilla
täytyy olla henkivartijansa. He vievät häntä tansseihin, teattereihin,
kilparatsastuksiin, loordien luokse, soutukilpailuihin, Hurlinghamiin,
kaikkeen sellaiseen, mikä nyt on muodissa... Mikäli olen kuullut
_liehittelevät_ nuoret miehet nykyisin kauneimpia tyttöjä sillä
tavoin, mutta eivätkö he: muka _kosi_ sen kummemmin? Sitä me emme
ole huomanneet. He kosivat Margaretia yhtenään.» Äiti hymyili niin
liikuttavasti, ettei minulla ollut sydäntä edes ajatellakaan, kuinka
epätodennäköistä oli, ettei Mountin omaisuuden perijättärellä olisi
kosijoita. »Erikoisesti eräs heistä on lemmikkini ehdoton _orja._ Tämä
meidän kesken sanottuna... mutta näkisithän sen, joka tapauksessa.
Juuri hän vei tänään Margaretin esteratsastuskilpailuihin. Hän on
silmittömästi kiintynyt tyttöön! Tunnetko hänet? Otaksuttavasti olet
kuullut hänestä. Hän on vasta äsken saanut arvonimensä. Hän on nuori
loordi Oddley.»
Hänen lempeä äänensä sai hienonhienon tärkeyden värähdyksen. Hän oli
tämän maailman vähimmän herrastelevia olentoja, mutta hänen tavallaan
kasvaneessa naisessa ei arvonimi (ja lisäksi hyvin vanha, kunnioitettu
nimi) voi olla herättämättä jonkun verran ihastusta.
»Pitääkö Margaret hänestä?»
»Sitä on niin vaikea sanoa tytöistä, eikö olekin?»
Omassa mielessäni mietin, että se olisi ollut varsin helppo »sanoa»
muutamista tytöistä. Violetin ensi kerran kohdatessa Jack Verityn oli
hänen kasvoistaan varmastikin näkynyt selvästi, että hän oli Jackin,
ainoastaan Jackin. Siinä oli ohut aitoa romanttisuutta. Tulisikohan
se Jack Verityn tyttären ja tämän nuoren loordi Oddleyn osaksi? Minut
valtasi lievä kiihtymys ajatellessani, että näkisin sen itse. Myönnän
olevani innokkaan utelias. Valmistauduin näkemään romanttisuutta
tässäkin ylenmäärin upeakalustoisessa ympäristössä.
»Kerrohan minulle siitä! Kuinka kauan tyttäresi on tuntenut
nuorukaisen? Missä hänet kohtasitte?»
»Sveitsissä, talvikisoissa pari vuotta sitten. Hän ja hänen sisarensa
Cynthia asuivat samassa hotellissa kuin mekin. Cynthia on Margaretin
_hyvin_ läheinen ystävä juuri nyt. Cynthia se löysi tämänkin talon
hänelle. Kehoitteli Margaretia ostamaan sen —»
(Ahaa! »Cynthian» syytäkö sen epäveritymäinen sisustus olikin?)
— »Cynthialla on ihmeellisen hyvä maku, väittää Margaret. Hän näyttää
aina _huvittavan_ Margaretia. Hän —»
Taaskin soi puhelinkello.
»Niin ikävää; saanko? Ajattelehan, että tällaista kestää aamusta iltaan
Margaretin tähden!» Hän tarttui kuulotorveen. »Kyllä. Ei; puhuja on
_rouva_ Verity... Ei. Hän ei ole vielä palannut! ... Odotan heidän
saapuvan millä hetkellä tahansa. Saanko ilmoittaa hänelle jotakin?...
Oi, pistäydyttekö täällä? Niin, tehkää se! (Ei niin innokkaasti,
kuulosti minusta.) »Tulkaa teelle! Näkemiin! ... Soittaja oli
Cynthia... Taitaa olla parasta ilmoittaa Bensonille, että tänne saapuu
paljon väkeä teelle tuossa paikassa...» Hän soitti kelloa.
Ruuansulatushäiriöiden sfinksin (jota rouva Verity silminnähtävästi
kovasti pelkäsi) poistuttua kuunneltuaan emäntänsä lausuman määräyksen,
kysyin:
»Pitäisitkö sinä siitä?»
»Mistä?»
»Että Margaret hyväksyisi tämän nuoren miehen kosinnan?» »Niin», äänsi
rouva Verity empien.
Odotin hänen lausuvan jonkun hänen tapaisilleen haaveilevan
herkkätuntoisille naisille ominaisen kuluneen lauseen (kuten: _»Jos
lapsi-kulta rakastaa häntä, niin en luonnollisesti olisi unissanikaan
kyllin itsekäs estääkseni häntä menemästä avioliittoon niin pian kuin
hän haluaa»)_, mutta rouva Verity huomauttikin äänessään oudon katkera
soinnahdus: »Eipä olisi _paljoakaan_ väliä, pitäisinkö siitä vai —»
Samassa sattui taaskin keskeytys; tässä hiljaisessa, eristetyssä
talossa syntyi äkkiä kovaääninen hälinä.
Ulkoa kuului auton melua; sitten pamahti pääovi, kajahti haukuntaa,
naurua, kimeitä huudahduksia; useita ihmisiä tuntui syöksyvän portaita
ylös yhtä aikaa. Ovi avautui. Päätäpahkaa tuoksahti sisälle joukko
ihmisiä, joiden _lukumäärää_ hämmentynyt silmä ei aluksi kyennyt
laskemaan pitkiä, sileiksi harjattuja nuorukaisia, jotka seurasivat
hyvin kookasta, nahkaiseen autovaippaan ja pieneen, punaiseen
turkishattuun puettua tyttöä. Nuoret näyttivät sysivän toisiaan,
leikkien hilpeätä hevosenleikkiä, harppailevan toistensa kantapäiden ja
heidän jalkojensa välissä pujottelevien, villeiksi kiihtyneiden koirien
ylitse ja lörpöttävän kaikki samanaikaisesti, niin että kuulosti
siltä, kuin olisi pantu soimaan useita gramofoneja yhtä aikaa ja liian
nopeasti. Olin erottavinani:
— »Myrkyllinen onni eikö se ollut myrkyllinen _onni_ rakas, ihminen
voitko väittää hei tässä on Eric hei Eric! Hei Odds _myrkyllinen_ onni,
kun panit vetoa. Nauroin niin panin sata kahdeksaakymmentä vastaan
loppuottelussa en halua teetä mutta mielelläni ottaisin ryypyn! No?
No? _Exasperation_ ensimmäinen JA kaiken sen jälkeen Bubbly puolisella
Paddock-aitaus _Exasperation_ ensimmäinen _Tiara_ toinen _This Freedom_
kahdeksas tai jotakin täydellistä ihmisiä tulvimalla siellä Armstrong
Siddeley _Tiara_ toinen. Mitä? Aioin panna viitosen sen puolesta Mixyä
VASTAAN! Se muutti minun Kolme kertaa hallo Ericillä oli MAALLINEN
_Exasperation_ ensimmäinen myrkyllinen onni oh EI sitä ei ONNISTANUT
panitko vetoa? Ahaa! kuinka voitte rouva Verity sujui hyvin tunnin ja
neljäkymmentä minuuttia minua onnisti — minä —»
Rouva Verityn ääni melkein hukkui heidän meluunsa, kun hän sanoi:
»Tässä hän on. Tämä on Margaret.»