»Niin kyllä, niin minäkin luulen. Olen varma siitä, että hän
siitä nauttii. (_Miksi en osaa lausua mitään lohduttavaa tälle
mies-paralle_...) Hän nauttii kaikesta.»
»Toivottavasti hän osaa aina niin tehdä. Hänen elämänsä pitäisi aina
olla ruusuista. On hirveätä, että aina eksytään käyttämään kuluneita
sanontatapoja, eikö olekin?» lisäsi hän, ikäänkuin hän ja rouva Verity
olisivat olleet päivälliskutsuilla ja heidän olisi pitänyt keskustella.
»Satutteko tuntemaan nämä säkeet:
— Rannalla Manan järven,
nojaillen airoon Kharon odottaa?»
»En. Pelkäänpä, etten ole lukenutkaan sitä runoa —»
Samassa palasi Wallace, tunkeutuen touhuisasti ihmisahdingon lävitse.
_»Nyt,_ herra Charles —»
Herra Mount nosti lakkiaan. »En sano hyvästi, vaan käytän niitä sanoja,
jotka gladiaattorit aina lausuivat Rooman keisarille. Muistatteko?»
Kovaksi onneksi rouva Verity-raukka muisti (aikoja sitten menneiltä
historiantunneiltaan).
»_Terve, Caesar! Kuoleman omat tervehtivät sinua_!»
Violet nielaisi jäähyväisensä. Mutta Charles Mount sai Margaretilta
perin riemuisan hymyilyn muistoksi matkalleen.