»Hillitkää kieltänne, Wallace», komensi vaippamytty, koettaen puhua
äänekkäästi, »ja pyytäkää heti rouvalta anteeksi!»
Tällöin purskahti pikku Margaret Verity nauramaan.
Margaretin nauru oli kuulemistani äänistä miellyttävimpiä. Se oli
äärimmäisen välitön ja niin kovin makea! Tuntui siltä kuin sitä
jatkuisi loputtomiin; sitten se katkesi nytkähdyksen tapaiseen ääneen.
Se loppui, ikäänkuin lapsi olisi (äkkiä kuten oli ilostunutkin)
oivaltanut, ettei hänen sopinut osoittaa hyvää tuultaan sillä tavoin.
Ja nyt hän punehtui. Vaikka hän olikin kasvanut maalla, ei hän ollut
noita omenaposkisia lapsia, jotka vanhempina tulevat luumukasvoisiksi.
Margaretin nuoret kasvot eivät olleet oikeastaan kalpeat — se kuulostaa
sairaloiselta — vaan pehmeän, tasaisen värittömät. Hänen ihonsa
muistutti kermaa, johon on sekoitettu muutamia pisaroita hedelmämehua.
Kun hän punehtui, muuttuivat hänen kermamaisen ruusuiset poskensa
jyrkästi helakan punaisiksi. Se oli hyvin kiehtovaa, hyvin kaunista.
On mahdotonta tietää, kiintyikö Wallacen isännän huomio ensinnä lapsen
tenhoavaan punehtumiseen vaiko hänen rattoisaan, sointuvaan nauruunsa.
Hän oikaisihe istumaan suorana, käänsi tuuhean turkiskaulaksensa
alas ja sysäsi kankaisen suippolakkinsa pois otsaltaan. Käännettyään
teräväpiirteiset, miellyttävät kasvonsa — ihan nuoren miehen kasvot —
lapseen päin hän tiedusti omituisella kurkkuäänellään:
»Mikä sinua nauratti?»
»Olen pahoillani siitä. Minun ei olisi pitänyt nauraa», vastasi pieni
Margaret puna yhä poskillaan. »Nauroin teille.»
»Minulle?»
»En mahtanut sille mitään. Se oli niin hullunkurista. Tarkoitan sitä,
että sanoitte: _'Hillitkää kieltänne!'_ ja sitten: _'Pyytäkää rouvalta
anteeksi!'_ Miten hän _olisi voinut_ pyytää, jos olisi hillinnyt
_kieltään?»_
»Margaret, rakas!» äänsi äiti...
Nuori mies kääntyi rouva Verityn puoleen ja nosti lakkiaan.
»Se on totta», hän virkkoi. »Pyydän anteeksi kaikilta. Ettekö pahastu,
jos puhelen kanssanne matkalla. Olen ikävystynyt Wallacen ja itseni
seuraan. Saanko sanoa olevani hyvilläni siitä, että sain muitakin
vaunukumppaneiksini?»
Rouva Verity käsitti heti, että puhujan piti sallia sanoa mitä halusi.
Hän oli sellainen nuori mies, joka voi sanoa mitä tahansa loukkaamatta.
Hän oli ylimys ja soturi tai oli ollut soturi. Poika-parka, poika-parka
(hän oli alle kuusikolmattavuotias)! Hänen kasvonsa kaikki luut
kuulsivat pergamenttimaisen ihon lävitse. Hänen riutuneilla poskillaan
hehkui puna, hänen siniset silmänsä kiilsivät kuin jalokivet, sitäkin
kirkkaammin, koska ne oli upotettu »nokisin sormin». Mustat, kiharaiset
ripset tehostivat silmien kuumeista kiiltoa. Rouva Verity ei ollut
niin hämmentynyt, ettei olisi tajunnut, mistä kaikki se johtui —
silmien ilme, ääni, paksut vaipat, uskollisen sotilas-palvelijan
huolestuminen. Hänen edessään oli todella sairas mies, ei haavoista,
vaan murhaavimmasta iskusta, mitä sodassa siihen saakka oli opittu
iskemään.
_Kaasutettu!_
»Oi, olkaa hyvä —» sopersi rouva Verity, joka, kuten hän itse tunnusti,
ei koskaan osannut sanoa mitään »kellekään muille» nuorille miehille.
Hänen miellyttävät kasvonsa puhuivat hänen puolestaan. Mies hymyili
hänelle ja jatkoi Margaretin puoleen kääntyen: »Minä inhoan
matkustamista. Entä sinä?»
»Minua se suorastaan hurmaa», ihasteli lapsi, ponnahtaen samassa
pystyyn. »En ole matkustellut juuri ensinkään.»
»Minä taas olen liian paljon», virkkoi potilas. Hän sysäsi syrjään
turkisvaipan liepeen. »Olen kuluttanut puolet elämääni kiertelemällä —»
»Herra Charles», pisti palvelija vähin, nousten seisomaan, »suvaitkaa
pitää vaippa kunnollisesti ympärillänne!»
»Wallace, antakaa olla — herjetkää jo! Älkää komennelko minua! En
voi sadatella teitä muutoin kuin kuiskaamalla, jos sen teette. Älkää
käyttäkö sitä hyväksenne!» Kierrettyään turkisvaipan tiiviisti sairaan
ympärille Wallace vaipui takaisin paikalleen. Kaasutuksen uhriksi
joutunut nuori upseeri jatkoi: »No niin, enää ei minun tarvitse paljoa
matkustella. Nyt Lontooseen ja sitten Sveitsiin; se on seuraava
matkani.»
»Se on viehättävää», jupisi rouva Verity.
Margaret huudahti: »Sveitsiin? Eikö olisi suurenmoista, jos mekin
pääsisimme Sveitsiin? Te _olette_ onnellinen! Siellä saa laskea
mäkeä kelkalla ja hiihtää ja luistella ja harrastaa kaikkia niitä
_jumalallisia_ puuhia, joista puhutaan talviurheilukirjoissa —»
»Mutta minut aiotaan teljetä parantolaan.»
»Niin, ymmärrän. Siellä teistä tulee terve.»
Mutta nuori kaasunuhri vain kohautti olkapäitään... Hän lisäsi: »Entä
mihin teillä on matka?»
»Lontooseen», riemuitsi lapsi; hänen kasvonsa kirkastuivat, ja hän
hytkähteli nurkka-istuimellaan. »Lontooseen koko päiväksi!» Hänet
valtasi innostus, ja hän leperteli hilpeästi eläintieteellisestä
tarhasta, »ulkosalla» nautitusta puolisesta, teatterista. »Oletteko
_te_ ollut katsomassa Pekka Poikasta?... Oletteko sitten ollut
usein _matineoissa?_ — Tiedättekö, etten syntymästäni saakka ole
vielä tätä ennen ollut teatterissa? Eikö se ole suurenmoista? Sain
syntymäpäivälahjaksi paljon rahaa, jolla saan tehdä mitä itse haluan
kahdentenatoista syntymäpäivänäni. Tällä tavoin aiomme käyttää viisi
puntaani.»
Virmaisen hyvätuulisena hän pakisi edelleen, niin että rouva Verity ei
olisi kyennyt hillitsemään häntä, vaikka olisi koettanutkin —
Hän ei koettanutkaan. Hän ymmärsi. Tämän hilpeän, elämänsä alussa
olevan pikkuolennon viaton, itsetiedoton puhelu oli kuin Jumalan
lähettämä virkistys tälle surulliselle, itseensä keskittyneelle
nuorelle miehelle, joka oli lähdössä viimeiselle, toivottomalle
matkalleen. Siinä rautatievaunussa istuvan ryhmän jäsenten
vastakohtaisuus oli tosiaankin silmäänpistävä.
Upseeri kuunteli pelkkänä korvana ikäänkuin olisi imenyt parantavaa
lohdutusta tytön vauhdikkaista sanoista. Hänen katseensa oli
värähtämättä suunnattu hänen vastassaan oleviin eloisiin kasvoihin.
Samoin kuin hän katseli lasta, ei taas Wallacen katse kertaakaan
hievahtanut hänestä.
Vähää ennen kuin he saapuivat Lontooseen (se lienee tapahtunut East
Croydonissa) nuori mies kääntyi tytöstä äidin puoleen.
»Olen käyttäytynyt kovin karkeasti», pyysi hän anteeksi, kuiskuttaen
liikuttavan hiljaiseen tapaansa, »kun en ole esitellyt itseäni.
Suonettehan anteeksi sodanuhrin kummalliset oikut? Nimeni on Mount,
Charles Mount. Jos sallitte, niin annan teille käyntikorttini. Hyvä
Jumala, minut on jo ennen aikaani haudattu tähän turkisröykkiöön.
Wallace, onko minulla nimikortteja muassani? Ottakaa ne esille, tehkää
hyvin!»Wallace teki niin. »Kuulkaahan, kirjoitan tähän muistiin sen
oudon sveitsiläisen paikan nimen. Kynä, Wallace! Suotteko minun pyytää
teiltä erästä asiaa?»
»Olkaa hyvä! Jos voin millään tavoin —»
»Kuulkaahan! Minulla ei ole omaisia, muita kuin Archie, nuori veljeni.
Hän on torpeedonhävittäjässä jossakin päin. Se ei ole terveellistä
hommaa. Paitsi häntä ei minulla ole ketään, joka kirjoittaisi minulle.
Meitä on vain kaksi, ja _hän_ saattaa kuolla ennen minua; sitähän on
mahdoton tietää!... Kirjeet merkitsevät paljon minulle — minulle.
Luulisitteko voivanne lähettää minulle rivin ja kertoa, miten tyttönne
nautti matineastaan, ja muusta sellaisesta? Se olisi ystävällisesti
tehty. En pyydä, jos siitä on kovin paljon vaivaa, mutta... se olisi
hyvin ystävällistä.»
Mitäpä olisi helläsydäminen Violet osannut sanoa? Koko kohtaus liikutti
häntä. Kyyneleet pehmensivät hänen silmiensä muutoinkin pehmeätä
ilmettä. Voin kuvitella, kuinka hänen (auttamattoman kehnon päähineen
reunustamat) kasvonsa vavahtelivat, ja kuinka pelokas soinnahdus oli
hänen äänessään, kun hän lupasi: »Tietysti kirjoitan, jos pidätte
kirjeistä. Entä kirjoitatteko te, herra Mount? Kerrotteko, miten —
miten saavuitte Sveitsiin?... Tässä on osoitteemme. Margaret itse
kirjoittaa teille matineasta.»
»Teetkö sen, Margaret?» kysyi nuori mies.
»Oi, niin mielelläni! Minä pidän kirjeiden kirjoittamisesta. Minulla
on tuskin ketään, jolle kirjoittaa! Kirjoitan teille», vakuutti lapsi,
»kunnes tulette takaisin kotiin».
Victoria-asemalla syntyi luonnollisestikin aikamoinen hyörinä, kun oli
koottava herra Mountin tavattomat matkatavarat.
Rouva Verity (joka oli innostunut auttamaan, mutta joka, herttainen
poloinen, omista tutuista oloistaan lähdettyänsä oli aina kokonaan
ymmällä eikä tiennyt, mitä tehdä) odotti sairaan luona, sillä aikaa
kun tuikeakasvoinen, kuulan rampauttama Wallace teroitti Jumalan
pelkoa asemasillan kaikille kantajille. Margaret hyppi kahleeseen
kytketyn terrierin tavoin pienessä ympyrässä, katsellen jouluostoksille
saapunutta yleisöä, orjanruusuilla ja misteleillä täytettyjä
kuormarattaita, tavaroineen lähtövalmiina jonottavia sotilaita.