Mielikuvituksessaan lapsi kulutti sen moneen kertaan vähemmässä kuin
viidessä minuutissa.
»Ennen kaikkea on äidin saatava uusi muodikas hattu. Sinun täytyy
saada! Minua inhoittaa tuo vanha, musta samettihökötys, jota olet
pitänyt vuosisatoja! Ja sinulle on ostettava sellainen soma,
helmikudoksinen käsilaukku, jollaisia näin ilmoituksesta, nahkalaukkusi
sijasta, joka on kulunut kiiltäväksi ja kauhean rumaksi siltä kohdalta,
mistä pitelet sitä! Eikä sinulla ole _koskaan_ ollut turkiksia kuten
muiden ihmisten äideillä _Tatlerin_ kuvissa. Mitä arvelet harmaasta,
oravannahkaisesta puuhkasta ja nenään saakka ulottuvasta kauluksesta
vai haluatko mieluummin soopelinnahkaisen vaipan? Sinun pitää saada
sellainen. Minä _jumaloin_ upeita turkiksia; en ole milloinkaan nähnyt
_niitä._ Tällä rahamäärällä voimme hankkia sinulle _jonkun_ kappaleen,
jotta —»
»Margaret! Niitä rahoja ei saa lainkaan kuluttaa äitisi tarpeisiin! Ne
on käytettävä sinun iloksesi.»
»Mutta niinhän tehdäänkin, kun hankitaan sinulle jotakin!» vastasi
innokas pienokainen. Mielikuvituksessani näen hänen kiertävän kätensä
äitinsä kaulaan ja avaavan suuret, kiihtymyksestä kimeltävät silmänsä
(ne olivat harmaan siniset kuin Englannin kesäinen taivas ja niitä
reunustivat ruskeat, taaksepäin kihartuvat ripset, jotka pehmensivät
hänen katseensa kirkkautta). »Älä ole hupakko, äiti! Enkö saa tehdä
mitä haluan omille viidelle —»
»Mutta, lemmikkini, sinun on ajateltava Tom-setää. Koska hän ilmoitti,
mitä hän haluaa maksuosoituksellaan tehtävän, on sinun käytettävä rahat
hänen toivomustensa mukaan.»
»Kiusallinen vanhus! Sitä en tarkoita. Hirvittävän hyväntahtoinen
olento! Noudatan hänen tahtoaan.»
»Hän haluaa, että syntymäpäivä on sinusta itsestäsi hauska. Sinun on
valittava.»
Kumpikaan heistä ei uneksinutkaan, kuinka paljon Margaretin valinnasta
riippui. Entäpä jos hän olisi kutsunut naapuriston muutamat lapset
jouluvierailulle, hankkinut pienen joulukuusen, tarjonnut kotona
paistettuja leivoksia, pitäen hupaiset kahvikestit, ja ostanut leluja
kuuden pennyn myymälästä! Lisäksi vielä brightonilainen taikatemppujen
tekijä...
Hän mietti sitä.
Jos hän olisi antanut niiden ajatusten ohjata itseään, niin kuinka moni
elämä olisi koitunut toisenlaiseksi?
Mutta pudistaen nopeasti päätään Margaret teki ratkaisunsa: »Ei, en
halua vieraspitoja. Silloin olisi minun pysyttävä täällä. _Minä_
haluan käydä Lontoossa, tietystikin oman äitini seurassa. En ole ollut
Lontoossa sen kerran jälkeen, silloin, kun olin _ihan_ pieni tyttö, kun
isä-kulta vei meidät eläintieteelliseen tarhaan. Muistatko?»
»Kyllä, rakas; kyllä muistan.»
»Nyt menemme sinne jälleen», suunnitteli kaksitoistavuotias, joka
ei vielä osannut teeskennellä. »Muistatko, kuinka isä nauroi, kun
kamelilla ratsastaminen peloitti minua? Sanoin sitä liian isoksi ja
olisin suostunut nousemaan vain laamojen vetämiin pikku vaunuihin. Isä
huomautti, että merimiehen tyttären piti olla rohkea, ja siksi menin
kamelin selkään, mutta kameli huojui niin, että olin vähällä tulla
merikipeäksi. Mutta silloinhan olinkin tietysti vain hyvin _pieni_
tyttö. Muistathan sen, äiti, etkö muistakin?»
»Kyllä.»
Violetin sydäntä vihloi joka kerta, kun lapsi elvytti Jackin muistoja.
Mutta hän ei olisi mistään hinnasta tahtonut tukahduttaa niitä.
»Menemme siis eläintieteelliseen tarhaan aamulla ja iltapäivällä...
Niin, _olisikohan_ se liikaa? Rahaa pitäisi _olla_ riittävästi»,
päätteli Margaret, »enkä minä ole kertaakaan ollut siellä, vaikka monet
kaksitoistavuotiaat ja jotkut yksitoistavuotiaatkin ovat olleet —»
»Missä niin?»
»Teatterissa! _Matineassa!_ Mennään, _mennäänhän_ 'Pekka Poikaseen'...
Lähdetään varhaisella junalla maanantaina.»
V
Sitä varten heidän oli ajettava kuuden ja puolen kilometrin päässä
olevalle haara-asemalle. Aamu oli purevan kylmä; taivas kaartui
helmenkirkkaana huurteisten nummien yllä; maantie oli kova kuin rauta,
ja maanviljelijän kärrinpyörät olivat uurtaneet siihen jäätyneet vaot.
Maanviljelijän rattaat ennättivät perille hyvissä ajoin. Margaret ei
ehtinyt ajoissa.
Spartalaisesta kasvatuksestaan huolimatta hän ei ollut syntynyt
nousemaan makuulta varhain. Eikä hän ollut löytänyt parhaita
käsineitään eikä tätä tilaisuutta varten äskettäin parsittuja sukkiaan.
Viimeisellä hetkellä hän oli pistänyt johonkin villaisen merimieshuivin
kutomismallin, jota hän aikoi verrata kaupungissa.
Asia on niin, että tyttö (kuten niin monet meistä) oli syntynyt
kadottamaan esineitä käsistään, hukkaamaan, pudottamaan ja unohtamaan
niitä. Noina elämänsä varhaisina aikoina hän ponnisteli sitä vastaan...
Joka tapauksessa he olivat myöhästyneet. Asemalla rouva Verity-rukka
(joka aina oli tuskaisen hätääntynyt ja levoton heti pienestä,
hyvin hoidetusta kodistaan lähdettyänsä) huomasi, että hänellä oli
hädintuskin kylliksi aikaa ostaa kaksi kolmannen luokan matkalippua,
siepata takaisin saamansa pienet rahat käteensä, syöksyä sillan yli,
juosta portaita myöten alas ja rientää neljännelle junasillalle,
josta Lontoon pikajuna oli lähdössä. Junailijalla oli vihellyspilli
huulillaan ja vihreä lippu kädessään... Ennättäminen oli kovin
täpärällä. Entäpä jos Verityt eivät olisikaan ehtineet siihen junaan!
Jos ystävällinen kantaja ei olisikaan selittänyt: »Joutukaa vaunuun,
rouva! Minne hyvänsä. Menkää _tuonne!»_ Jos hän ei olisikaan työntänyt
heitä ensimmäisen luokan tupakkavaunuun junan parhaillaan lähtiessä
liikkeelle! Vaunu oli nähtävästi yhden miehen hallussa, ja hänellä oli
joukko kalliinnäköistä matkatavaraa ja iso mytty turkisvaippoja.
Junailija pamautti oven kiinni Verityjen jälkeen.
Junan vauhti lisääntyi. Valkoinen höyrypilvi leijaili ikkunan ohitse.
Rouva Verity-poloinen nousi (punehtuneena, hiestyneenä, hengästyneenä)
pystyyn sen kiveä muistuttavan esineen varasta, jota vastaan hänet oli
sysätty. Se oli hänen matkatoverinsa olkapää, tuikean näköisen miehen,
jonka olisi pitänyt käyttää khakipukua. (Tämä tapahtui 1916, jolloin
kahdeksantoista ja viidenneljättä välillä olevien henkilöiden ei
odottanutkaan käyttävän mitään muunlaista asua.)
Tämä mies oli puettu yksinkertaiseen, erittäin hyvin, mutta ei
häntä varten valmistettuun vaatteukseen. Kaikki osoitti, että
hän oli jonkin herran palvelija; se näkyi hänen hatustaan,
päällystakistaan, paidastaan, solmitusta kaulaliinastaan, tummista
housuistaan, kengistään — ei, pyydän häneltä anteeksi, _kengästään._
Hänen vasemmassa kengässään oli paksu pohja; hänet oli vapautettu
raajarikkona sotapalveluksesta saatuaan haavan reisiluuhunsa.
Raivostuneen näköisenä hän riuhtaisihe irti rouva Verityn syleilystä
ja ilmoitti ankarimmalla äänellä, mitä Violetia puhuteltaessa oli
milloinkaan käytetty, että tämä vaunu oli varattu, hyvä rouva.
Rouva Verity laittoi nukkavierun päähineensä suoraan ja vastasi
tietävänsä sen; hän oli hirveän pahoillaan siitä, että junailija oli
tyrkännyt hänet siihen vaunuun, ja hän poistuisi pienine tyttärineen
sieltä seuraavassa pysähdyspaikassa.
»Pysähdyspaikkoja ei ole. Tämä juna», selitti soturi tuimasti (hänestä,
kuten rouva Verity nyt havaitsi, näkyi päältäpäin selvästi: _entinen
vakinaisen armeijan vääpeli_), »tämä juna, hyvä rouva, ei pysähdy ennen
kuin Victoria-asemalla».
»Voi, hyvä Jumala, niinkö?» änkytti rouva Verity tyrmistyneenä kuten
aina vierasta puhutellessaan. »En voi muuta kuin vakuuttaa olevani
kauhean pahoillani —»
»Wallace», sekaantui puheeseen vaunuosaston toisesta päästä kuuluva
ääni. Ääni oli heikko ja hiljainen ja lähti nurkasta, jossa
hätääntynyt rouva Verity oli luullut olevan läjän vihastuneen vääpelin
matkapeitteitä ja varavaatteita. »Wallace!»