Siinä ei ollut mitään vikaa. Tytön juuret olivat tavallisessa, hyvässä
maassa. Hänen perityt taipumuksensa olivat kylläkin terveet.
Hänen äitinsä, ystäväni rouva Verity, oli herttainen ihminen. Lahjakas
hän ei ollut; sellainen hän ei milloinkaan teeskennellyt olevansa. Eikä
luja luonne; totisesti hän ei koskaan ollut olevinaan _sellainen!_
Mutta hän oli suloinen kuin ne vaatimattomat kukat, joilla hän oli
täyttänyt Sussexissa olevan huvilansa puutarhan. Ja soma hän oli
myöskin. Sellaiset avosydämiset kasvot, joita taiteilijoiden oli tapana
nimittää »englantilaiseksi ruusutyypiksi» ja jollaisia he maalasivat
katselemaan kaihoisasti kaukaisuuteen, päässä iso, komea hattu, jonka
ympärille oli leuan alitse kierretty tavattoman laaja, vaaleanpunainen,
tylli kankainen autoharso — sellainen oli Violet Verity, kun hän oli
nuori. Hänen silmänsä olivat kirkkaat, vartalo suora ja ihonväri
raikas. Hän oli hyvä kävelijä, hyvä tennispelaaja (yhdeksännentoista
vuosisadan käsitysten mukaan), hyvä taloudenhoitaja (saaden pienet
tulot riittämään), hyvä perheenemäntä ja puutarhuri. Kuulostaako se
tappavan tympeältä? Mutta saatte uskoa minua, ettei hän ollut tympeä;
sellaiseksi tulemasta hänet pelasti avu, jota hyvin monet älykkäämmät
ja voimakasluonteisemmat ihmiset eivät yksinkertaisesti ole saaneet.
Hänellä oli rakastamisen lahja.
Hän ei pyytänyt taivaalta mitään sen enempää kuin jotakuta henkilöä,
jolle hän olisi voinut omistaa elämänsä. Taivas lähetti hänelle Jack
Verityn.
Jack Verityn on täytynyt olla hyvin miellyttävä, vaikka olenkin nähnyt
vain hänen valokuviaan. Ne muistuttavat tavattoman paljon hänen pikku
tytärtään; Margaret on perinyt hänen lyhyen, päättäväisennäköisen
profiilinsa, hänen ylvään niskan joustavasti kannattaman päänsä
asennon, hänen silmänsä (suuret, etäällä toisistaan ja himmeänharmaat,
mutta reunoiltaan leveälti ruskeat). Miehet kehuivat häntä perinpohjin
kelpo kumppaniksi; naiset eivät ainoastaan rakastaneet häntä, vaan
pitivätkin hänestä. Hän oli merimies — joista naiset ihastuneesti
haaveilevat enemmän kuin mistään muista miehistä.
(Tekee mieli empiä, ennen kuin päättää sen johtuvan siitä, että
merimiehet ovat niin paljon poissa kotoa.)
Rouva Verity meni niin pitkälle, että väitti merimiehiä ainoiksi
mahdollisiksi ihmisiksi, joiden kanssa saattoi mennä naimisiin.
Muut miehet, selitti Violet Verity, olivat aina _saapuvilla_,
pitäen naista luonnostaanlankeavana seikkana, nähden hänet hänen
huonoimmilta puoliltaan ja pannen merkille hänen proosallisimmat
piirteensä. Muut miehet tekevät avioelämän pitkäksi, yksitoikkoiseksi
tieksi, jossa ei ole ainoatakaan käännettä alttarin ja haudan
välillä. Mutta jos puolisona on merimies, saa nainen toisaalta elää
kuukausimääriä, rakastaen poissa olevaa puolisoa, muistella ja
kaihoisasti odottaa, miehen purjehtiessa merellä. Toiselta puolen ovat
vastakohtana ne ihanat viikot, jolloin mies on kotosalla, jolloin
vaimo elää konserttivireessä kuten morsiusaikanaan, panee parhaansa
kodinhoitajana, määrää joka päivä puolisoksi kuumaa liharuokaa — jopa
metsänriistaakin! — pukeutuu joka päivä vasta silitettyyn, puhtoiseen
puseroon (hän meni naimisiin ennen »jumperin» valtakautta) ja kykenee
yleensä säilyttämään kuherruskuukauden tunnun.
Verityn pariskunta säilytti tämän tunnun vuosikausia pienokaisensa,
tyttären, syntymän jälkeen. Vieläpä lapsi teki sen entistäkin
voimakkaammaksi. Pian hän oli kyllin vanha lepertääkseen järjetöntä
lorua, jonka hänen äitinsä oli hänelle opettanut.
»Mikä olet, Margaret-kulta?» kysyi äiti. »Sano isälle! (Kuuntele,
armas!) Mikä olet nyt?»
»Merimiehen tytär», vastasi lapsukainen tanakkana merimiessinisessä
villakankaisessa mekossaan, jossa oli parin sentimetrin levyinen,
sininen sarssireunus.
»Niin. Entä miksi _tahdot_ tulla?»
»Merimiehen vaimoksi.»
»Juuri niin! Entä miksi _toivoi_ tulevasi?»
»Merimiehen äidiksi.»
»Mainiota!» kehui Jack Verity, nauraa hohottaen, otti lapsen syliinsä
ja keinutti sitä niin, että ruskea tukka hulmahteli, samalla raiuttaen
nuoruusaikojensa huvipaikka-laulua:
Mun tyttösein saa laulelen,
hän verraton, hän helmi on!»
Tällaisessa ilmakehässä alkoi lapsi varttua. Hänen nuoret vanhempansa
jumaloivat toisiansa ja häntä. Heillä kolmisin oli ihanat päivät
huvilassa aina puolison loman viimeisiin hetkiin saakka.
Sitten mies aina suuteli heitä molempia vähintäänkin kymmenesti
»viimeisen kerran», otti reppunsa sekä paksun, sinisen sadetakkinsa
ja lähti jälleen merelle. Ja rouva Verity jäi syömään jäähtyneitä
liharuokia, käyttämään kerran yllään olleita puserojaan ja säästämään
merimiespuolison seuraavan loman varalle.
Mies hukkui laivansa upotessa myöhään syksyllä 1914.
Ja on helppo kuvitella, että vaimolle antoi elämänhalua vain yksi
seikka.
Hänen pieni tyttönsä.