jota piti vanha nainen, jolla oli pitkät, riippuvat kiharat, ja jota
lapset kutsuivat: »hyväksi tädiksi». Siellä oli noin parikymmentä
pikkuista miehenalkua, noita aivan pieniä, jotka tuovat aamiaisensa
korissa kouluun ja joiden paidan lieve aina näkyy.
Semmoisia olivat oppilaamme. Rouva Ouly opetti heille psalmia, minä
johdin heitä aakkosten salaisuuksien perille. Minun oli heitä sitäpaitsi
valvottava välitunneilla pihalla, jossa käyskenteli kanoja ja
intialainen kukko, jota nuo pikku herrat kovin pelkäsivät.
Jonkun kerran, kun »hyvällä tädillä» oli luuvalo, täytyi minun myöskin
lakaista luokkahuone, mikä ei suinkaan soveltunut ylivalvojalle, mutta
minä tein sen ilman vastenmielisyyttä, niin iloinen olin voidessani itse
ansaita leipäni... Illalla, kun palasin Pilois'in hotelliin, oli
päivällinen valmiiksi katettuna, ja minua odotti Jacques äitini...
Päivällisen jälestä kävelimme hiukan edestakaisin puutarhassa ja
istuimme sitten lieden ääreen... Niin vietimme päivämme... Joskus saimme
kirjeen vanhemmiltamme; se oli suuri tapaus elämässämme. Äiti oli yhä
edelleen Baptiste enon luona ja isä matkusti Viiniyhtiön asioissa.
Meidän asiamme olivat paremmalla kannalla. Lyon'in aikuisista veloista
oli kolme neljäsosaa maksettu. Yhdessä tai parissa vuodessa voitaisiin
kaikki saada järjestettyä ja mahdollisesti taasen muuttaa yhteen. Minä
olin sitä mieltä, että voisimme siksi aikaa noutaa äidin luoksemme
Pilois'in hotelliin asumaan, mutta Jacques ei siihen suostunut. -- »Ei,
ei vielä, sanoi hän omituisella äänellä, ei vielä. Odotetaan vähäisen.»
Tämä ainiaan sama vastaus koski kipeästi sydämeeni. Sanoin itsekseni:
»Hän ei luota minuun. Hän pelkää, että minä vielä tekisin jonkun uuden
kolttosen kun äiti tulee tänne. Siksi hän tahtoo, että odotamme.» Minä
erehdyin. Se ei ollut se syy, jonka tähden Jacques sanoi: »Odotetaan
vähäisen».
XV.
POISMENO.
Lukija, jos olet kylmä järkeilijä, jos naurat unille, jos eivät
sydäntäsi milloinkaan aavistukset tulevista asioista ole ahdistaneet, --
niin että olisit mielinyt huutaa --, jos olet todellisuuden mies, noita
voimaihmisiä, joihin ei muu pysty kuin näkyvä maailma, ja jotka eivät
kärsi aivoissansa pienintäkään taikauskon kipinää, jos et missään
suhteessa usko ylenluonnolliseen etkä pidä mitään selvittämättömänä,
niin älä lue näitä muistelmia loppuun. Se, mitä minulla vielä on
kerrottavaa näissä viimmeisissä luvuissa, on totta niinkuin ijäinen
totuus itse, mutta sinä et tule sitä uskomaan.
Oli joulukuun neljäs päivä. Palasin Oyly'in opistosta vielä nopeammin
kuin tavallisesti. Kun aamulla olin lähtenyt kotoa, oli Jacques
valittanut tavatonta väsymystään, ja minä halusin tietää, miten hän voi.
Kun kuljin puutarhan läpi, olin kompastua herra Pilois'iin, joka seisoi
viikunapuun vieressä ja puhui hiljaisella äänellä lyhyen, kömpelön
näköisen herran kanssa, joka suurella vaivalla näytti napittavan
hansikkaitansa.
Aijoin pyytää anteeksi ja mennä eteenpäin, mutta hotellin isäntä pidätti
minut sanoen:
-- Vain sananen, Daniel herra!
Sitten kääntyi hän tuohon toiseen ja jatkoi:
-- Tämä on se nuori mies, josta puhuin. Luulen, että on parasta
ilmoittaa hänelle...
Jäin hyvin hämmentyneenä seisomaan.
Mitä tuon paksun herran piti ilmoittaa minulle? Että nuo hansikkaat
olivat aivan liian pienet hänen käpäliinsä? Kyllähän minä sen
sanomattakin näin...!
Kaikki vaikenivat ollen hetkisen hämillään. Herra Pilois katseli nenä
pystyssä viikunapuutansa, aivan kuin olisi etsinyt siitä olemattomia
viikunoita. Paksu herra venytteli edelleen hansikkaittensa napinreikiä.
Vihdoin hän kuitenkin päätti puhua, mutta hellittämättä tietystikään
hansikkaansa nappia.
-- Hyvä herra, sanoi hän minulle: olen kaksikymmentä vuotta ollut
Pilois'in hotellin lääkärinä ja uskallan vakuuttaa...
En antanut hänen lopettaa lausettansa. »Te olette tullut tänne veljeni
takia?» kysyin häneltä vavisten. »Hän on hyvin sairas, eikö niin?»
En luule, että tuo lääkäri oli mikään pahansuopa mies, mutta tällä
hetkellä oli hänellä vain hansikkaansa mielessä ja ajattelematta
lainkaan, että hän puhui Jacques'in lapselle, koittamatta lieventää
iskua, hän vastasi raa'asti: »Josko hän on sairas! Se on varma. Hän ei
elä aamuun asti...»
Isku sattui, sen vakuutan. Talo, herra Pilois ja lääkäri, kaikki meni
ympäri silmissäni. Minun täytyi nojata viikunapuuhun. Olipa tuolla
Pilois'in hotellin lääkärillä säälimätön nyrkki. Hän ei muuten huomannut
mitään, vaan jatkoi mitä huolellisimmalla äänellä ja jättämättä
hansikkaittensa napittamista:
-- ... Tässä meillä on erittäin ankara tapaus nopeata keuhkotautia. Ei
voi mitään tehdä, ei ainakaan mitään, josta olisi hyötyä. Muuten on
minut haettu aivan liian myöhään, niinkuin tavallista.
-- Ei se ole minun syyni, tohtori, sanoi tuo hyvä herra Pilois, joka
itsepäisesti mitä suurimmalla tarkkuudella jatkoi viikunain etsimistä,
jolla tavalla myöskin voi salata kyyneleitä. Ei se ole minun syyni. Olen
kauvan tietänyt, että herra Eyssette raukka oli sairas, ja olen häntä
usein neuvonut kääntymään lääkärin puoleen, mutta hän ei tahtonut. Hän
ei varmaankaan tahtonut peloittaa veljeänsä... Nuo poikaset, näette,
olivat niin kiintyneet toisiinsa.
Minun rinnastani nousi epätoivoinen nyyhkytys.
-- Kas niin, poikaseni, rohkaiskaa mieltänne, sanoi hansikasherra
minulle ystävällisesti. Kuka tietää? Tiede on lausunut viimmeisen
sanansa, mutta luonto ei. Tulen uudestaan huomenaamulla.
Sitten hän pyörähti ympäri ja lähti tyytyväisenä huokaisten: hänen oli
onnistunut saada yksi nappi kiinni.
Viivyin vielä hetken ulkona pyyhkiäkseni kyyneleeni ja hiukan
rauhoittuakseni; sitten kokosin kaiken rohkeuteni ja astuin reippaasti
huoneeseemme.
Se, mitä näin ovea avatessani, sai vereni jähmettymään. Jättääkseen
minulle vuoteen oli Jacques arvatenkin antanut laittaa itselleen sijan
sohvalle ja siinä hän makasi kalpeana, hirvittävän kalpeana, aivan
samanlaisena kuin se Jacques, jonka olin nähnyt unissani.
Ensi ajatukseni oli heittäytyä hänen päällensä, ottaa hänet syliini ja
kantaa hänet takaisin vuoteelle tai minne muuanne tahansa, mutta viedä
hänet siitä pois, hyvä Jumala, viedä hänet vain siitä pois! Silloin
johtui yhtäkkiä mieleeni ajatus: »Sinä et jaksa sitä tehdä, hän on liian
raskas». Ja silloin, kun näin, että Jacques armotta makasi tuolla
paikalla, jossa uni oli ennustanut hänen kuolevan, loppui koko
rohkeuteni. Se teennäinen iloisuuden naamari, joka tavallisesti pannaan
kasvoille, jotta kuolevainen ei kävisi rauhattomaksi, ei pysynyt minun
poskillani, vaan minä lankesin polvilleni sohvan viereen vuodattaen
kyynelvirtoja.
Jacques kääntyi suurella vaivalla minuun päin.
-- Sinäkö se olet, Daniel... Oletko tavannut lääkärin? Ja minä kun niin
varoitin sitä karhua säikähdyttämästä sinua. Mutta näen nyt, ettei hän
ole siitä välittänyt, ja että tiedät kaikki... Anna minulle kätesi,
pikku veli... Kuka pakana olisi sellaista voinut ajatella? Ihmiset
menevät Nizzaan keuhkotautiansa parantamaan, mutta minä menin sitä
sieltä hakemaan. Sehän on aivan ennenkuulumatonta... Ei, kuuletko, jos
sinä olet noin toivoton, niin viet minulta viimmeisenkin rohkeuden, ei
sitä ole minulla muutenkaan paljon... Sinun lähdettyäsi tänä aamuna
ymmärsin, että oli tapahtunut paha käänne. Lähetin hakemaan
Saint-Pierre'in pappia. Hän tuli minua katsomaan ja palaa pian takaisin
antamaan minulle pyhän ehtoollisen... Arvaathan, että se olisi äitiimme
tahto... Tuo pappi on hyvä ihminen... Hänellä on sama nimi kuin
ystävälläsi Sarlande'in lyseossa.
Hän ei jaksanut puhua enempää, vaan painui takaisin tyynylleen ja sulki
silmänsä. Luulin, että hän heti kuolisi ja aloin huutaa kovalla äänellä:
»Jacques, Jacques, rakas Jacques!...» Mitään sanomatta viittasi hän
minua monta kertaa vaikenemaan.
Silloin ovi aukeni. Herra Pilois tuli sisään lihavan miehen kanssa, joka
vieri kuin pallo sohvaa kohti huutaen: »Mitä minä kuulen, Jacques
herra?... Niinkuin on tapana sanoa...»
-- Hyvää päivää. Pierrotte! sanoi Jacques, jälleen avaten silmänsä.
Hyvää päivää, vanha ystävä! Tiesin varmaan, että tulisitte ensi
viittauksesta... Päästä hänet tähän istumaan, Daniel. Meillä on vähän
puhuttavaa.
Pierrotte painoi suuren päänsä melkein kuolevan kalpeisiin huuliin, ja
näin olivat he pitkän aikaa puhellen hiljaa toisilleen. Minä seisoin
liikkumattomana keskellä huonetta ja katselin. Kirjat olivat vielä
kainalossani. Herra Pilois otti ne minulta hiljaa pois sanoen jotain,
mitä en ymmärtänyt, sitten hän sytytti kynttilät ja levitti pöydälle
suuren, valkoisen pöytäliinan. Sanoin itsekseni: »Miksi hän kattaa
pöydän?... Syömmekö päivällistä?... Mutta minulla ei ole nälkä.»
Alkoi tulla pimeä. Ulkona puutarhassa oli muutamia hotellin asukkaita,
jotka viittoivat toisilleen ja katselivat meidän akkunoitamme. Jacques
ja Pierrotte keskustelivat yhä edelleen. Vähän väliin kuulin
cévenniläisen sanovan karkealla, kyynelten tukahuttamalla äänellä:
»Kyllä, Jacques herra... Kyllä, Jacques herra...» Mutta en uskaltanut
mennä lähemmäksi. Vihdoin Jacques kuitenkin käski minut luoksensa ja
viittasi minut istumaan päänaluksensa luo Pierrotte'in viereen.
-- Daniel, rakkaani, sanoi hän pitkän vaitiolon perästä, olen kovin
murheissani, kun minun täytyy jättää sinut; mutta yksi asia lohduttaa
minua: minä en jätä sinua yksin maailmaan... Sinulle jää Pierrotte,
kunnon Pierrotte, joka antaa sinulle anteeksi ja lupaa ruveta minun
sijalleni...
-- Niin, niin, Jacques herra, minä lupaan ... niinkuin on tapana
sanoa ... minä lupaan...
-- Katso, rakas lapseni, jatkoi Jacques äiti; sinä et koskaan yksinäsi
voisi perustaa uutta kotia... En sano sitä mieltäsi pahoittaaksesi,
mutta sinusta ei uuden kodin perustajaksi ole... Mutta Pierrotte'in
avulla luulisin sinun onnistuvan toteuttaa unelmamme. En pyydä, että
koettaisit tulla mieheksi, arvelen, niinkuin abbé Germane'kin, että
pysyt lapsena koko ikäsi. Mutta pyydän sinua aina olemaan hyvä lapsi,
kiltti lapsi ja ennen kaikkea ... tule vähän lähemmäksi, että kuiskaan
korvaasi ... ennen kaikkea, elä saata mustia silmiä itkemään.
Tässä minun poloinen rakkaani taasen levähti hetken aikaa; sitten hän
jatkoi:
-- Kun kaikki on ohi, niin kirjoita isälle ja äidille. Mutta sinun
täytyy ilmottaa se heille vähitellen... Jos he saavat tietää sen yhdellä
kertaa, niin se on heille liian kovaa. Käsitätkö nyt, miksi en tahtonut
äitiä tänne? En tahtonut, että hän olisi täällä nyt. Nämä ovat liian
kovia hetkiä äideille...
Hän vaikeni ja katsoi oveen päin.
-- Nyt tulee Jumala! sanoi hän hymyillen ja viittasi meitä menemään
kauvemmaksi.
Hänelle tuotiin Herran Ehtoollinen. Ehtoollisleivät ja pyhät öljyt
asetettiin valkealle pöytäliinalle kynttilöiden väliin. Sitten meni
pappi vuoteen viereen ja pyhä toimitus alkoi.
Kun se oli lopussa, -- oi, kuinka aika tuntui minusta pitkältä! -- kun
se oli lopussa, kutsui Jacques minut hiljaa luoksensa:
-- Suutele minua, sanoi hän ja hänen äänensä oli niin heikko, että se
tuli niinkuin jostain kaukaa... Kaukanapa hän mahtoi ollakin, koska tuo
kauhistava, nopea keuhkotauti jo kaksitoista tuntia sitten oli
paiskannut hänet laihaan selkäänsä ja nelistäin kiidätti häntä kohti
kuolemaa!...
Kun kumarruin häntä suutelemaan, tapasi käteni hänen kätensä, hänen
rakkaan kätensä, joka oli kostea kuolonhiestä. Otin siitä kiinni enkä
sitä enää päästänyt. En tiedä, kuinka kauvan näin istuimme, ehkä tunnin,
ehkä kokonaisen ijankaikkisuuden, en voi sitä sanoa... Hän ei enää
nähnyt minua, ei enää puhunut minulle. Mutta monta kertaa tunsin hänen
kätensä liikahtavan kädessäni, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: »Minä
tunnen, että olet siinä.» Äkkiä kävi pitkä värähdys koko hänen
ruumisraukkansa läpi, päästä jalkoihin. Näin hänen aukaisevan silmänsä,
katselevan ympärilleen, ikäänkuin olisi hän etsinyt jotakin, ja kun
kumarruin hänen ylitsensä, kuulin hänen sanovan kaksi kertaa hyvin
lempeällä äänellä: »Jacques, sinä olet aasi... Jacques, sinä olet aasi!»
eikä mitään muuta. Hän oli kuollut...
Oo, minun uneni!...
Sinä yönä kävi ankara tuuli. Joulukuu syyti kaksin kourin räntäänsä
akkunoita vasten. Pöydällä, huoneen toisessa päässä, kimalteli
kynttilöiden välissä hopeinen ristiinnaulitun kuva. Ristiinnaulitun
edessä oli polvillaan pappi, jota en tuntenut. Hän rukoili kovalla
äänellä myrskyn kohinassa. Minä en rukoillut enkä itkenytkään. Minulla
ei ollut kuin yksi ajatus, yksi itsepintainen ajatus: tahdoin pitää
lämpimänä rakastettuni käden, jota pidin tiukasti puristettuna omien
käsieni välissä. Voi, mitä enemmän aamu valkeni, sitä raskaammaksi ja
kylmemmäksi kävi tuo käsi...
Yhtäkkiä nousi pappi, joka luki latinalaisia rukouksiaan ristiinnaulitun
kuvan edessä, tuli luokseni, löi minua olalle ja sanoi:
-- Koeta rukoilla... Se tekee sinulle hyvää.
Silloin tunsin hänet... Se oli minun vanha ystäväni Sarlande'in
lyseosta, itse abbé Germane kauniine rokonarpisine kasvoineen,
papinkauhtanaan puetun rakuunan näköisenä... Suru oli riistänyt minulta
niin kaiken ajatuskyvyn, että en hämmästynyt nähdessäni hänet. Se oli
minusta aivan luonnollista. Kuinka hän oli joutunut tänne, saatte heti
kuulla.
Kun Pikku Mies lähti Sarlande'in lyseosta, oli abbé Germane sanonut
hänelle: »Minulla kyllä on velikin Pariisissa, kunnon pappismies...
Mutta turhaa olisi antaa sinulle hänen osoitettaan... Et sinä kuitenkaan
häntä etsisi.» Voi, ihmeellistä sallimusta! Abbén veli oli juuri se
Saint-Pierre'in kirkon pappi, jonka Jacques äiti rukka oli kutsuttanut
kuolinvuoteelleen. Juuri tähän aikaan oli abbé Germane sattumoisin
läpimatkalla Pariisissa ja asui pappilassa... Joulukuun neljännen päivän
iltana sanoi hänen veljensä kotiintullessaan:
-- Olen juuri käynyt antamassa viimmeisen voitelun eräälle poika
rukalle, joka tekee loppuaan tässä aivan lähellä. Rukoile hänen
puolestaan, abbé!
Abbé vastasi: »Muistan häntä huomenna lukeissani messuni. Mikä hänen
nimensä on?...»
-- Odotahan ... se on joku eteläranskalainen nimi, hyvin vaikea
muistaa... Jacques Eyssette... Niin, niin se on... Jacques Eyssette...
Tästä nimestä muistui abbén mieleen muuan pieni apuopettaja hänen
tuttavapiiristään; ja hän riensi hetkeäkään viipymättä Pilois'in
hotelliin... Sisään astuessaan näki hän minun seisovan Jacques'in
vieressä puristaen suonenvetoisesti tämän kättä. Hän ei tahtonut häiritä
minua surussani ja lähetti kaikki muut pois luvaten valvoa kanssani;
sitten hän lankesi polvilleen ja vasta myöhään yöllä, kun häntä alkoi
peloittaa minun liikkumattomuuteni, löi hän minua olalle ja ilmaisi
itsensä. Tästä hetkestä lähtein en enää selvään muista, mitä tapahtui.
Tämän hirveän yön lopusta, seuraavasta päivästä ja sitä seuraavasta ja
vielä monista niitä seuraavista päivistä ei minulle ole jäänyt muuta
kuin häilyviä, sekavia muistoja. Tässä kohden on suuri aukko
muistissani. Muistan kuitenkin, -- mutta niinkuin se olisi tapahtunut
vuosisatoja sitten, -- pitkän, loppumattoman kulun mustien vaunujen
perässä Pariisin likaisilla kaduilla. Näen itseni paljain päin käyvän
Pierrotte'in ja abbé Germane'in välissä. Kylmä lumiräntä pieksee
kasvojamme. Pierrotte'illa on suuri sateenvarjo, mutta hän pitelee sitä
niin huonosti, ja sade valuu niin vuolaana, että abbén läpimärkä
kauhtana on aivan kiiltävä... Sataa, sataa! oo, kuinka sataa!
Lähellä meitä, vaunujen rinnalla, käy pitkä, aivan mustiin puettu herra,
joka kantaa kädessään ebenholtsisauvaa. Hän on hautajaismenojen ohjaaja,
jonkinmoinen kuoleman kamariherra. Niinkuin muillakin kamariherroilla on
hänelläkin silkkivaippa, miekka, polvihousut ja kolmikolkkahattu... Onko
se aivojeni harhanäky?... Minusta tuo mies on herra Viot'in, Sarlande'in
lukion ylitarkastajan näköinen. Hän on yhtä pitkä kuin tämä ja pitää
päätään samalla tavalla kallellaan ja joka kerta, kun hän katsoo minuun,
on hänen huulillaan sama teeskennelty, jääkylmä hymy, kuin tuolla
hirveällä avainniekalla. Se ei ole herra Viot, mutta kenties hänen
varjonsa.
Mustat vaunut vyöryvät yhä eteenpäin, mutta niin hitaasti... Minusta
tuntuu, kuin emme tulisi milloinkaan perille... Vihdoin olemme kolkossa
puutarhassa, joka on täynnä keltaista likaa, johon vajoamme nilkkaa
myöten. Me pysähdymme syvän kuopan reunalle. Lyhyeen vaippaan puetut
miehet tulevat kantaen suurta, raskasta kirstua, joka on laskettava
tuonne alas. Se on vaikea työ. Sateesta jäykiksi käyneet nuorat eivät
tahdo liukua. Kuulen yhden miehistä huutavan: »Jalat edellä! jalat
edellä!...» Haudan toisella puolen, minua vastapäätä, hymyilee herra
Viot'in varjo minulle yhä lempeästi. Tuo pitkä, hoikka varjo, ahtaassa,
mustassa surupuvussaan kuvastuu harmaata taivasta vasten kuin suuri,
musta, läpimärkä heinäsirkka...
Nyt olen yksin Pierrotte'in kanssa... Me palaamme takaisin Montmartre'in
etukaupunkiin. Pierrotte etsii vaunuja, mutta ei löydä. Minä käyn hänen
vieressään, hattu kädessä. Luulen yhä vielä kulkevani ruumisvaunujen
perässä... Etukaupungin läpi kuljettaessa kääntyvät kaikki katsomaan
tuota lihavaa herraa, joka itkee huutaessaan ajuria ja tuota poikaa,
joka kulkee paljain päin rankkasateessa...
Me kuljemme, me kuljemme edelleen. Minä olen väsynyt, ja pääni on niin
raskas. Vihdoin on edessämme Saumon'in kauppakuja ja entinen
Lalouette'in kauppahuone maalattuine akkunaluukkuineen, jotka valuvat
viheriäistä vettä... Emme mene puotiin, vaan nousemme suoraan
Pierrotte'in asuntoon... Ensimmäisissä portaissa voimani pettävät. Minä
istun portaille. Minun on mahdoton päästä kauvemmaksi: pääni on liian...
Silloin ottaa Pierrotte minut syliinsä ja hänen kantaessaan minua
puolikuolleena ja kuumeesta vapisten asuntoonsa, kuulen rakeiden
rapisevan kauppakujan lasikattoa vasten ja veden koskena syöksyvän
vesikouruista pihamaalle... Sataa, sataa, oo, kuinka sataa!
XVI.
UNEN LOPPU.
Pikku Mies on sairas; pikku Mies on kuolemaisillaan... Saumon'in
liikekujan edustalle on levitetty paksu kerros olkia, joka uusitaan joka
toinen päivä, ja joka panee ohikulkijat sanomaan: »Tuolla ylhäällä joku
vanha pohatta tekee loppuaan...» Ei se ole mikään vanha pohatta, joka
tekee loppuaan, se on Pikku Mies... Kaikki lääkärit ovat tuominneet
hänet kuolemaan. Kaksi tyfoidikuumetta kahden vuoden kuluessa on vallan
liikaa tuollaisille pienille kolibriaivoille! Valjastakaa siis pian
hevoset mustien vaunujen eteen! Ja pitäköön tuo suuri heinäsirkka
ebenholtsisauvansa ja suruhymynsä valmiina! Pikku Mies on sairas; Pikku
Mies on kuolemaisillaan!
Voi, mikä sekasorto onkaan entisessä Lalouette'in kauppahuoneessa!
Pierrotte ei nuku enää lainkaan, mustat silmät ovat epätoivoissaan.
Erinomainen nainen selailee vimmatusti lääkärikirjaansa rukoillen pyhää
Kanverttia tekemään uuden ihmeen rakastetun sairaan hyväksi... Keltainen
sali on jätetty kylmilleen, piano vaikenee, ja huilu on suljettu
laatikkoon. Mutta kaikkein sydäntä särkevin, voi, kaikkein sydäntä
särkevin on muudan musta hame, joka istuu jossain talon nurkassa ja
kutoo aamusta iltaan sukkaa eikä sano sanaakaan; kyyneleet vain valuvat
pitkin hänen poskiaan.
Mutta samaan aikaan, kun entinen Lalouette'in kauppahuone yötä päivää on
surun vallassa, makaa Pikku Mies aivan levollisena suuressa
höyhenvuoteessaan ilman vähintäkään aavistusta niistä kyyneleistä, joita
hänen tähtensä vuotaa. Hänen silmänsä ovat auki, mutta hän ei näe
mitään; esineet eivät voi tavoittaa hänen sieluansa. Hän ei myöskään
kuule mitään, ei muuta kuin kumeata kohinaa, kaukaista huminaa, aivan
kuin olisi hänellä korvina näkinkengät, tuollaiset suuret näkinkengät,
joilla on punaiset huulet ja jotka kohisevat kuin meri, kun niitä painaa
korvaansa vasten. Hän ei puhu mitään, ei ajattele mitään: hän on
niinkuin sairas kukka. Kunhan hänellä vain on otsalla kylmä kääre ja
jääpalanen suussa, niin ei hän muuta pyydä. Kun jää on sulanut, kun
kääre on käynyt kuivaksi hänen tulikuumalla otsallaan, päästää hän
korisevan äänen, se on kaikki, mitä hän sanoo.
Näin kuluu useampia päiviä, -- päiviä ilman tunteja, päiviä ilman mittaa
ja määrää, silloin eräänä aamuna Pikku Mies yhtäkkiä tuntee kummallisen
tunteen. Hänestä tuntuu kuin olisi hänet nostettu meren pohjasta. Hänen
silmänsä näkevät, hänen korvansa kuulevat. Hän hengittää; hän tuntee
maata jalkainsa alla... Ajatuskoneisto, joka seisoi kaikkine
hiuksenhienoine pyörineen jossain aivojen kolkassa, herää ja ryhtyy
jälleen työhön; ensin hitaasti, sitten vähän useammin ja sitten aivan
vimmattua vauhtia, -- tik, tak, tik, tak, -- niin että luulisi kaiken
särkyvän, huomaa, ettei tuo koneisto olekkaan tehty nukkumista varten,
ja että se tahtoo ottaa kadotetun ajan takaisin... Tik, tak, tik,
tak!... Ajatukset risteilevät ja sotkeutuvat toisiinsa kuin
silkkilangat: »Hyvä Jumala, missä olen? Mikä suuri vuode tämä on?... Ja
nuo kolme naista, tuolla akkunan ääressä, mitä he tekevät?... Tuo musta
hame, joka on minuun selin, kuinka se on tutun näköinen?... Luulisipa
melkein...»
Ja paremmin nähdäkseen tuon mustan hameen, joka oli niin tutun näköinen,
kohoo Pikku Mies suurella vaivalla kyynärpäänsä varaan ja kumartuu ulos
vuoteesta, mutta heittäytyy heti kauhistuneena taaksepäin... Tuolla
vastapäätä häntä, keskellä huonetta, hän on nähnyt pähkinäpuisen kaapin,
joka oli varustettu vanhoilla rautaisilla heloilla. Hän tunsi tämän
kaapin: hän oli sen jo nähnyt unessa, kauhistavassa unessa... Tik, tak,
tik, tak! Ajatuskone työskentelee tuulen vauhdilla... Oo, nyt Pikku Mies
muistaa. Hän näkee Pilois'in hotellin, Jacques'in kuoleman, hautajaiset,
tulon sateessa Pierrotte'in luo, hän näkee kaikki edessään, hän muistaa
kaikki. Voi, tuo poika raukka on uudelleen herätessään elämään, herännyt
myöskin uudelleen suruun ja hänen ensimmäinen sanansa on valitus...
Tämä valitus saa nuo kolme akkunan ääressä työskentelevää naista
vavahtamaan. Nuorin heistä nousee ylös huutaen: »Jäätä, jäätä!» Ja hän
kiiruhtaa joutuun uunin luo ottamaan jääpalasta ja vie sen Pikku
Miehelle: mutta Pikku Mies ei huoli siitä... Hän työntää hiljaa pois
käden, joka tavoittelee hänen huuliaan, -- kovin kaunis käsi
sairaanhoitajattaren kädeksi -- ja sanoo vapisevalla äänellä:
-- Hyvää päivää, Camille!...
Camille Pierrotte on niin hämmästyksissään kuullessaan kuolevan puhuvan,
että jää sanatonna seisomaan, käsivarsi ojona, käsi auki, pidellen
ruusunpunaisten sormiensa nenissä värisevää jääpalasta.
»Hyvää päivää, Camille!» sanoo Pikku Mies toistamiseen. »Ooh, kyllä minä
teidät hyvin tunnen!... Minä olen nyt aivan tunnoissani... Entä te?
näettekö te minut? Voitteko te nähdä minut?»
Camille Pierrette on ihmeissään:
-- Näenkö minä teidät, Daniel?... Kuinka minä en teitä näkisi!...
Ajatellessaan, että kaappi on valehdellut, ettei uni, tuo kauhistava uni
olekkaan käynyt loppuun asti toteen, Pikku Mies käy rohkeammaksi ja
uskaltaa tehdä kysymyksiä:
-- Minä olen kai ollut kovin sairas, Camille?
-- Voi, Daniel, niin kovin sairas!...
-- Olenko maannut tässä jo kauvan?...
-- Huomenna tulee kolme viikkoa...
-- Hyvä Jumala, kolme viikkoa!... Onko minun Jacques äitini jo kolme
viikkoa...
Hän ei sano sanottavaansa loppuun, vaan kätkee kasvonsa itkien
tyynyyn...
... Tällöin astuu Pierrette huoneeseen, hän tuo mukanaan uuden lääkärin.
(Jos vain tautia kauvemmin kestää, niin käyttää hän täällä koko
lääketieteellisen tiedekunnan.) Tämä on kuuluisa tohtori Mörökölli, joka
ei kauvoja vitkastele eikä napita hansikkaitansa sairasvuoteen ääressä.
Hän tulee Pikku Miehen luo, koettelee hänen valtimoansa, tarkastaa hänen
silmänsä ja kielensä ja kääntyy sitte Pierrotte'in puoleen, sanoen:
-- Mitä te minulle lörpöttelette?... Tämä poikahan on terve!
-- Terve! huutaa Pierrotte pannen kätensä ristiin.