antaa sairaalle linnun koiven ja kostukkeeksi lasin Saint-Emilion'ia...
No, huolet pois, pikku neiti! Viikon perästä on tuo nuori kuoleman
petkuttaja jalkeilla, siitä käyn minä takuuseen... Mutta siihen asti on
hänet pidettävä hiljaa vuoteessa; häntä on varottava kaikilta
mielenliikutuksilta, kaikelta järkyttävältä, se on pääasia... Luonto saa
pitää lopusta huolen: hän ymmärtää hoitaa paremmin kuin sekä te että
minä.
Tämän sanottuaan antaa kuuluisa tohtori Mörökölli nenänipiuvin nuorelle
kuoleman petkuttajalle, hymyilee Camille neidille ja menee aika vauhtia
pois, kintereillään Pierrotte, joka itkee ilosta ja hokee yhtämittaa:
»Voi, herra tohtori, niinkuin on tapana sanoa ... niinkuin on tapana
sanoa...»
Heidän mentyään Camille koettaa saada sairaan nukkumaan, mutta tämä
panee tarmokkaasti vastaan:
-- Älkää menkö pois, Camille, älkää menkö pois... Älkää jättäkö minua
yksin... Kuinka voitte luulla, että saatan nukkua suuressa surussani?
-- Teidän täytyy, Daniel!... Teidän täytyy nukkua... Lepo on teille
välttämätön, niin sanoi tohtori... No, olkaa nyt kiltti, pankaa silmänne
kiinni ja älkää ajatelko mitään... Tulen kohta teitä katsomaan, ja jos
olette sillävälin nukkunut, niin viivyn oikein kauvan luonanne.
-- Minä nukun ... minä nukun ... sanoo Pikku Mies sulkien silmänsä.
Mutta sitten hänelle tulee jotain mieleen ja hän sanoo: Vielä sananen,
Camille... Mikä se musta hame oli, jonka näin vastikään täällä?
-- Musta hame?...
-- Niin juuri, kyllä te sen tiedätte. Se musta hame, joka istui teidän
vieressänne akkunan ääressä ja teki työtä. Nyt se ei enää ole siellä...
Mutta äsken näin sen ihan varmaan...
-- Eikö mitä, Daniel, te erehdytte... Olen tehnyt täällä työtä koko
aamun rouva Triboun kanssa, tiedättehän, vanhan ystävänne rouva Triboun
kanssa, jota te kutsutte erinomaiseksi naiseksi. Mutta rouva Tribou ei
ole mustiin puettu. Hänellä on yhä vielä entinen, viheriä hameensa...
Ei, ihan totta, ei koko talossa ole mitään mustaa hametta... Te olette
varmaankin nähnyt unta... No, nyt minä menen. Nukkukaa hyvin...
Sitten Camille Pierrette juoksee nopeasti pois, hämillään ja punoittaen,
aivan kuin olisi valehdellut.
Pikku Mies jää yksin, mutta ei siltä nuku. Tuo hienopyöräinen koneisto
ei anna hänelle pahaakaan rauhaa. Silkkilangat joutuvat ristiin,
sotkeutuvat toisiinsa. Hän ajattelee rakastettuansa, joka nukkuu
Montmartre'in turpeen alla; hän ajattelee mustia silmiä, noita kauniita,
tummia auringoita, jotka Kohtalo näyttää sytyttäneen juuri häntä varten,
ja jotka nyt...
Tällöin ovea hiljaa raoitetaan, niin hiljaa, kuin aikoisi joku tulla
sisään, mutta melkein samassa kuuluu Camille Pierrotte sanovan
kuiskaten:
-- Älkää menkö sinne... Mielenliikutus voi tappaa hänet, jos hän
herää...
Ja silloin ovi taas hiljaa sulkeutuu, yhtä hiljaa kuin se oli
auvennutkin. Pahaksi onneksi on mustan hameen lieve jäänyt oven rakoon
ja Pikku Mies huomaa vuoteeltaan tuon liepeen. Hänen sydämensä alkaa
lyödä hirmuisesti, hänen silmänsä loistavat ja nousten kyynärpäänsä
varaan, hän huutaa kaikin voimin: »Äiti, äiti, miksi et tule minua
suutelemaan?...» Heti ovi aukenee uudelleen. Musta hame, -- joka ei voi
enää pidättää itseään, -- kiiruhtaa huoneeseen; mutta sen sijaan, että
se menisi vuodetta kohti, menee se suoraan toiseen päähän huonetta,
kädet levällään huutaen:
-- Daniel! Daniel!
-- Tänne äiti ... huutaa Pikku Mies, joka nauraen ojentaa käsivartensa
häntä kohden... Tänne, etkö siis näe minua?...
Silloin rouva Eyssette, puoleksi kääntyneenä vuoteeseen päin, haparoiden
vapisevin käsin ympärilleen, vastaa sydäntäsärkevällä äänellä:
-- Voi en, rakkaani, minä en näe sinua... Minä en näe sinua enää
koskaan... Olen sokea!
Tämän kuullessaan parahtaa Pikku Mies ja putoo seljälleen tyynylle...
Eihän siinä ole mitään niin merkillistä, että rouva Eyssette'in suloiset
silmät kahdenkymmenen vuoden kurjuuden ja kärsimysten jäljestä, kahden
pojan kuoleman, kodin hajoamisen ja miehestä eron jälkeen olivat
kyynelistä kuihtuneet. Mutta kuinka hirveällä tavalla olikaan Pikku
Miehen uni käynyt toteen. Mikä viimmeinen, kauhea isku olikaan
kohtalolla vielä ollut hänen varalleen! Eikö se tule olemaan hänen
kuolemansa?...
Ei, ei! Pikku Mies ei kuole!... Hän ei saa kuolla. Mitä tulisi hänen
sokeasta äiti raukastaan, jos hän kuolisi. Mistä saisi hän kyyneleitä
itkeäkseen tätä kolmatta poikaansa? Mitä tulisi isä Eyssette'ista,
tuosta kauppiaskunnan uhrista. Viininviljelyksen vaeltavasta
juutalaisesta, jolla ei ole edes niin paljon aikaa, että tulisi
syleilemään sairasta poikaansa tai laskemaan kukkia kuolleen poikansa
haudalle. Kuka sitten perustaisi uuden kodin, sen lämpimän kodin, johon
nuo kaksi vanhusta kerran tulisivat lämmittelemään kohmettuneita
käsiään... Ei, ei, Pikku Mies ei tahdo kuolla. Ei, hän tarraa
päinvastoin elämään kaikin voimin kiinni... Hänelle on sanottu, että ei
saanut ajatella, jos mieli pian parantua, -- hän ei siis ajattele, ettei
saanut puhua; -- hän ei siis puhu; ettei saanut itkeä, ja hän ei siis
itke... On hauska nähdä hänet levollisena vuoteessaan silmät auki,
leikittelevän ajankulukseen peitteensä tupsuilla. Hän makaa siinä kuin
parantuva nunna...
Koko Lalouette'in kauppahuone hyörii äänetönnä hänen ympärillään. Rouva
Eyssette viettää päivänsä vuoteen jalkopäässä sukankutimineen: sokea
äiti on niin tottunut pitkiin vartaisiinsa, että hän kutoo yhtä hyvin
kuin näkönsä päivinä. Myöskin erinomainen nainen on lähettyvillä; ja
Pierrotite'in hyvänlainen naama näkyy vähän väliä ovella. Kaikki, yksin
huilunsoittajakin, käyvät neljä, viisi kertaa päivässä tiedustamassa
sairaan tilaa. Mutta, sanoakseni totuuden, hän ei tule sinne sairaan
vuoksi; se on etupäässä erinomainen nainen, joka häntä tänne vetää.
Siitä lähtein, kun Camille Pierrotte suoraan sanoi hänelle, ettei hän
välittänyt hänestä eikä hänen huiluistaan, käänsi väsymätön soittoniekka
huomionsa leskirouva Tribou'iin, joka, vaikkakaan ei yhtä rikas ja
kaunis kuin cévenniläiisen tytär, ei kuitenkaan ollut aivan vailla
viehätystään eikä varojakaan. Tämän romanttisen, vanhemman naisen
seurassa ei huiluniekan aika kulunut turhaan; jo kolmannen istunnon
jälestä tuntui ilmassa häiltä, ja suunniteltiin rohdoskaupan avaamista
Lombardien kadulla erinomaisen naisen varoilla. Jotta eivät nämä kauniit
suunnitelmat joutuisi unohtumaan, tulee nuori huilutaiteilija niin usein
tiedustamaan sairaan tilaa.
Entä neiti Pierrotte? Hänestä ei puhuta mitään? Ehkei hän olekkaan enää
koko talossa? On kuin onkin, mutta siitä päivin, kun kaikki vaara on
ohi, hän ei melkein koskaan astu sairaan huoneeseen. Hän tulee sinne
vain ohimennen, viemään sokeata ruokapöytään: mutta Pikku Miehelle ei
hän sano sanaakaan... Voi kuinka kaukana ovatkaan nuo entiset »punaisen
ruusun» ajat, nuo ajat, jolloin mustat silmät aukenivat kuin
samettikukkaset sanoakseen: »Minä rakastan sinua!» Sairaalta pääsee
huokaus ajatellessaan mennyttä onneaan. Hän näkee kyllä, ettei Camille
enää rakasta häntä, että tämä pakenee häntä eikä tahdo nähdä häntä;
mutta itsehän hän on siihen syynä. Ei hänellä ole oikeutta valittaa. Ja
kuitenkin olisi tuntunut niin hyvältä kaiken surun ja murheen keskellä
saada hiukan rakkautta sydämensä lämmikkeiksi! Olisi ollut suloista
itkeä ystävän rintaa vasten!... »Mutta mennyt on mennyttä...» ajattelee
poika raukka; parasta olla sitä ajattelematta, mitäs joutavista
unelmista! Ei minun auta enää ajatella onnen tavoittelemista elämässä;
minun täytyy tehdä vain velvollisuuteni... Huomenna puhun Pierrotte'in
kanssa.
Ja kun cévenniläinen seuraavana aamuna varpaisillaan hiipi huoneen läpi
mennäkseen puotiin, huusi Pikku Mies, joka sitten aamunkoiton oli
väijynyt sänkyverhojen takaa, hiljaa:
-- Herra Pierrotte! herra Pierrotte!
Pierrotte tulee vuoteen luo, ja silloin sanoo sairas hyvin liikutettuna
ja alaspäin katsellen:
-- Nyt olen pian terve, hyvä herra Pierrotte, ja tahtoisin puhua
vakavasti kanssanne. Aikomukseni ei ole kiittää teitä kaikesta siitä,
mitä teette äidilleni ja minulle...
Cévenniläinen keskeyttää hänet heti: »Ei sanaakaan siitä, Daniel herra!
En tee muuta kuin velvollisuuteni. Me sovimme niin Jacques herran
kanssa.»
-- Niin, minä tiedän, Pierrotte, minä tiedän, että teillä on tuo vastaus
valmiina heti kun vain joku rupee siitä asiasta puhumaan... Siitä en
aikonutkaan nyt puhua. Olen päinvastoin huutanut teidät luokseni
pyytääkseni teiltä suurta palvelusta. Teidän puotiapulaisenne aikoo
teidät piakkoin jättää; -- tahdotteko ottaa minut hänen sijaansa? Oo,
minä pyydän, Pierrotte, kuunnelkaa minua loppuun asti; älkää sanoko ei,
ennenkuin olette kuullut sanottavani loppuun asti... Tiedän kyllä, ettei
minulla halpamaisen käytökseni jälkeen ole oikeutta elää teidän
keskuudessanne. Täällä on eräs henkilö, jota minun läsnäoloni kiusaa, ja
joka ei voi minua sietää, ja se on aivan paikallaan... Mutta jos minä
asetan niin, ettei hän koskaan näe minua, jos lupaan, etten milloinkaan
tule tänne ylös, jos olen aina puotissa, jos kuulun taloonne enkä
kuitenkaan kuulu, niinkuin nuo suuret takapihan koirat, jotka eivät
koskaan näyttäydy sisällä, ettekö näilläkään ehdoilla voisi hyväksyä
minua palvelukseenne?
Pierrotte tahtoisi kernaasti ottaa Pikku Miehen kikaraisen pään suurten
kämmeniensä väliin ja antaa hänelle aika muiskun; mutta hän pidättää
itsensä ja vastaa rauhallisesti:
-- Niin, kuulkaapas, Daniel herra, ennenkuin mitään sanon, täytyy minun
neuvoitella pienokaisen kanssa... Minua kyllä ehdotuksenne miellyttää,
mutta en tiedä kuinka pienokainen... No, sen saamme pian kuulla. Hän on
kai jo noussut ylös... Camille! Camille!
Camille Pierrotte, joka on varhain ylhäällä kuin mehiläinen, on juuri
kastelemassa salin kamiinin reunalla seisovaa ruusupensastansa. Hän
tulee sisään aamupuvussa, hiukset kammattuina kiinalaiseen tapaan,
iloisena, kukkien tuoksu ympärillään.
-- Kuulehan, pienokainen, sanoo cévenniläinen, Daniel herra tahtoisi
ruveta meille palvelukseen puotilaisen sijaan... Mutta kun hän pelkää,
että hänen läsnäolonsa olisi sinulle liian piinallinen...
-- Liian piinallinen! keskeytti Camille Pierrotte punastuen.
Hän ei sano sen enempää, mutta mustat silmät lopettavat lauseen. Niin,
itse mustat silmät ilmestyvät Pikku Miehen eteen, syvinä kuin yö,
loistavina kuin tähdet, huutaen: »Minä rakastan sinua! Minä rakastan
sinua!» niin suurella intohimolla ja lämmöllä, että sairaan sydän
syttyy.
Silloin sanoi Pierrotte, nauraen salaa:
-- No, puhukaa nyt suunne puhtaaksi... Tässä mahtaa olla jokin
väärinkäsitys.
Sitten hän menee pois ja rummuttaa jonkin cévenniläispolskan
akkunaruutuun; kun hän luulee, että lapsukaiset ovat oikein puhuneet
suunsa puhtaaksi, -- he olivat, herra paratkoon, tuskin ehtineet sanoa
kolmea sanaa toisilleen! -- tulee hän heidän luoksensa ja katselee
heitä.
-- No niin?
-- Voi Pierrotte, sanoo Pikku Mies ojentaen kätensä hänelle, Camille on
yhtä hyvä kuin tekin... Hän on antanut minulle anteeksi!
Tästä hetkestä alkaen edistyy sairaan toipuminen oikein
jättiläisaskelin. Eikä ihmekään. Mustat silmät eivät hievahda enää
huoneesta minnekään. Päivät kuluvat nyt tulevaisuuden suunnitelmissa.
Puhutaan häistä ja kodin perustamisesta. Puhutaan myöskin rakastetusta
Jacques äidistä, ja hänen nimensä saa kyyneleet jälleen valloilleen.
Mutta rakkaus on kuitenkin päässyt pesimään entiseen Lalouette'in
kauppahuoneeseen. Kyllä se tuntuu. Ja jos joku ihmettelee, että rakkaus
voi noin kukoistaa surun ja kyynelten keskellä, niin neuvon häntä
menemään hautausmaalle katsomaan noita kauniita pikku kukkasia, jotka
kasvavat hautakivien halkeamissa.
Älkää siltä luulko, että rakkaus panee Pikku Miehen unohtamaan
velvollisuutensa. Niin hyvä kuin hänellä onkin suuressa vuoteessaan
rouva Eyssette'in ja mustien silmien parissa, on hänellä kiire tulla
terveeksi, nousta ylös ja mennä alas puotiin. Ei siksi, että häntä
porsliiniastiat erityisesti viettelisivät; mutta hän halajaa alkaa sitä
uhrausten ja työnteon elämää, josta Jacques hänelle antoi esimerkin. Ja
on sittenkin parempi myydä porsliinia, niinkuin murhenäyttelijätär Irma
sanoi, kuin lakaista Oulyi'n opiston lattioita, tai tulla vihelletyksi
Montparnasse'in teatterissa. Runottaresta ei enää puhuta mitään. Daniel
rakastaa yhä runoja, mutta ei omiaan; ja sinä päivänä, jona hänen
kirjansa painaja, kyllästyneenä säilyttämään luonaan noita yhdeksää
sataa yhdeksääkymmentä yhdeksää nidosta _Paimennäytelmää_ lähettää ne
takaisin Saumon'in liikekujaan, on onnettomalla runoilijalla kyllin
rohkeutta sanoa:
-- Ne ovat kaikki poltettavat.
Johon Pierrotte, joka on järkevämpi, vastaa:
-- Kaikki poltettavat! Ei toki! Ennen minä ne vien puotiin. Kyllä minä
ne johonkin voin käyttää. Niinkuin on tapana sanoa... Minun on juuri
näinä päivinä pantava matkaan munakuppilähetys Madagaskareille. Siitä
asti kun siellä nähtiin erään englantilaisen lähetyssaarnaajan vaimon
syövän kokonaisena keitettyjä munia, ei kukaan enää syö niitä muulla
tavalla... Jos sallitte, Daniel herra, käytän kirjojanne munakuppieni
pakkaukseen.
Ja niin lähtivät _Paimennäytelmät_ todellakin kaksi viikkoa sen jälkeen
matkalle kuuluisan Rana-Volon maata kohden. Kunpa niillä siellä olisi
suurempi menestys kuin Pariisissa!
* * * * *
... Ja nyt, lukija, ennenkuin lopetan tarinani, tahdon vielä kerran
viedä sinut keltaiseen saliin. On sunnuntai-iltapäivä, kaunis talvinen
sunnuntaipäivä -- auringonpaisteinen mutta hiukan kylmä. Koko
Lalouette'in kauppahuone loistaa. Pikku Mies on aivan terve ja on ensi
kertaa ylhäällä. Aamulla on tämän onnellisen tapauksen johdosta uhrattu
Aeskulapiukselle muutamia tusinoita ostereita ja kostutettu ne mainiolla
valkoisella Touraine viinillä. Nyt ovat kaikki koolla salissa. Siellä on
kodikasta; takassa loimuaa tuli. Aurinko maalaa hopeamaisemia härmän
peittämille akkunan ruuduille.
Takan edessä istuu Pikku Mies matalalla jakkaralla uneen vaipuneen sokea
raukan jalkain juuressa ja kuiskuttelee neiti Pierrotte'in kanssa, joka
on punaisempi kuin punainen ruusu hänen hiuksissaan. Onhan se
luonnollista, hän on niin lähellä tulta!... Vähän väliin kuuluu hiiren
nakerrusta, -- se on linnunpää, joka nakertaa sokeria nurkassaan, -- tai
kuuluu harmin huudahdus, -- se on erinomainen nainen, joka pelissä uhkaa
kadottaa rohdoskaupparahoistaan. Huomatkaa etenkin rouva Lalouette'in
riemuitseva naama, -- hän voittaa, ja viuluniekan levoton hymy, -- hän
häviää.
Entä herra Pierrotte?... Ooh, herra Pierrotte ei ole kaukana... Hän on
tuolla ikkunakomerossa, puoleksi piilossa pitkien keltaisten
akkunaverhojen takana, ja hikoilee jossakin hiljaisessa työssä, johon
hän on kokonaan syventynyt. Hänen edessään pienellä pöydällä on passari,
lyijykyniä, viivoittimia, kulmamittoja, tusshia, siveltimiä ja pitkä
valkea piirustuspaperikaistale, jolle hän laittelee ihmeellisiä
koukeroita... Työ näyttää huvittavan häntä. Joka viides minuutti nostaa
hän päätään, kallistaa sitä hieman ja hymyilee hyvillään
tuhrauksellensa.
Mikä salaperäinen työ se mahtaa olla?...
Odottakaa, sen saamme pian tietää... Pierrotte on lopettanut työnsä. Hän
tulee esiin piilostaan, hiipii Camille'an ja Pikku Miehen taakse ja
levittää sitten yhtäkkiä suuren paperinsa heidän eteensä, sanoen: »No,
rakastavaiset, mitä te tästä sanotte?»
Hän saa kaksi huudahdusta vastaukseksi:
-- Voi. isä!...
-- Voi, herra Pierrotte!
-- Mitä nyt?... Mikä on? ... kysyy sokea raukka havahtuen unestaan.
Ja Pierrotte vastaa iloisena:
-- Mikäkö on, rouva Eyssette?... Niinkuin on tapana sanoa... Minulla on
tässä uuden kyltin ehdoitus, jonka panemme jonkun kuukauden perästä
puotin päälle. No, Daniel herra, lukekaa se nyt meille oikein kovalla
äänellä, jotta saamme päättää, miltä se kuuluu.
Sydämensä syvyydessä itkee Pikku Mies viimeisen kyyneleen sinisten
perhostensa haudalla. Sitten ottaa hän paperikaistaleen molempiin
käsiinsä: -- No, ole nyt mies, Pikku Mies! ja lukee lujalla, varmalla
äänellä tuon puotikyltin, johon hänen tulevaisuutensa on kirjoitettuna
jalankorkuisilla kirjaimilla.
PORSLIINI- IA KRISTALLITAVAROITA
EYSSETTE JA PIERROTTE
Entinen Lalouette