hän pani levollisempana maata, mutta ei voinut nukkua, vaikka oli
väsymyksestä aivan menehtynyt. Aina vain tuo kirottu yskä... Heti
ensimmäisessä kalpeassa syyspäivän koitteessa nousi hän nopeasti ylös.
Hänen suunnitelmansa oli valmis.
Hän keräsi vaatteiden jäännökset kaappien pohjalta, pani ne
matkalaukkuunsa, unohtamatta pientä kullalla koristeltua rasiaa, sanoi
viimmeiset jäähyväiset vanhalle Saint-Germain'in kellotornille ja lähti
jättäen oven, akkunan ja kaapit selkoseljälleen, jotta ei mitään heidän
ihanasta elämästään jäisi niille, jotka tulisivat siinä vasta asumaan.
Alas tultuaan sanoi hän huoneen irti ja maksoi tuon neljän kuukauden
vuokran. Sitten hän portinvartijan viekkaisiin kysymyksiin vastaamatta
viittasi luokseen ajurin, joka kulki ohitse, ja antoi viedä itsensä
Pilois'in hotelliin, joka oli Dames kadulla Batignolle'issa.
Tätä hotellia piti markiisin kokin, vanhan Pilois'in veli. Siellä ei
annettu huonetta vähemmäksi aikaa kuin kolmeksi kuukaudeksi ja sittenkin
vaan taatuille henkilöille. Siksipä olikin talo koko ympäristössä
erikoisen hyvässä maineessa. Asunto Pilois'in hotellissa pidettiin hyvän
elämän ja säädyllisten tapojen todisteena.
Jacques, joka oli päässyt Hacqueville'in kokin suosioon, toi hänen
puolestaan veljelle tuomisiksi korin marsalaviiniä.
Tämä suositus oli riittävä, ja kun hän arkaillen pyysi päästä talon
asukkaaksi, annettiin hänelle epäröimättä alikerroksesta kaunis huone,
jonka kaksi akkunaa oli hotellin, -- olin vähällä sanoa luostarin, --
puutarhaan päin. Puutarha ei ollut suuri: kolme, neljä akaasiaa, kappale
laihaa ruohikkoa. -- Batignolles'in ruohoa -- viikunapuu, jossa ei ollut
viikunoita, kituva viiniköynnös ja muutamia päivänkukkia, siinä kaikki.
Mutta se teki kuitenkin huoneen, joka muuten oli hiukan synkkä ja
kostea, iloisemmaksi...
Hetkeäkään hukkaamatta otti Jacques huoneen haltuunsa, löi nauloja
seiniin, purki liinavaatteensa matkalaukustaan, hankki seinähyllyn
Daniel'in piipuille, ripusti rouva Eyssette'in kuvan sängyn päälle ja
teki muutenkin parastaan, poistaakseen huoneesta sen ikävän leiman, mikä
on hotellihuoneille ominainen. Sitten kun hän oli saanut kaikki
valmiiksi, söi hän hätähätää aamiaista ja lähti kohta senjälkeen ulos.
Ohimennessään ilmoitti hän herra Pilois'ille että hän sinä iltana
poikkeuksellisesti tulisi ehkä vähän myöhään kotiin ja pyysi tätä
pitämään huolta siitä, että hänen huoneeseensa katettaisiin parempi
illallinen kahdelle hengelle ynnä pullo vanhaa viiniä. Sen sijaan että
olisi ihastunut tästä lisätulosta, punastui kunnon herra Pilois korvia
myöten, niinkuin koulupoika.
-- En oikein tiedä... Hotellin säännöt kieltävät ... meillä asuu
pappeja, jotka...
Jacques hymyili: »Ah, minä ymmärrän... Teitä kauhistaa tuo kahdelle
kattaminen... Olkaa huoleti hyvä herra Pilois, se ei ole nainen». Mutta
itsekseen hän sanoi astellessaan Montparnasse'ia kohti: »Vaikka
oikeammin, se on nainen, tarmoton nainen, järjetön lapsi, jota ei saa
milloinkaan jättää yksin.»
Voitteko sanoa, kuinka Jacques äiti niin varmasti uskoi löytävänsä minut
Montparnasse'ista. Olisinhan minä varsin hyvin siitä ajasta lähtein,
jolloin kirjoitin hänelle tuon kauhean kirjeen, joka jäi lähettämättä,
voinut jättää teatterin tai olisi ollut mahdollista, etten lainkaan
olisi mennyt teatteriin... Mutta eipäs! Äidillinen vaisto johti häntä.
Hän oli vakuutettu, että löytäisi minut sieltä ja toisi minut sieltä
pois vielä samana iltana. Mutta hän ajatteli täydellä syyllä: »Jotta
voisin viedä hänet mukanani, täytyy hänen olla yksin, tuo nainen ei saa
mitään tietää.» Tämä seikka esti häntä lähtemästä suoraa päätä
teatteriin hankkimaan tietoja. Kulissit ovat juoruhaluisia: yksi ainoa
sana voi herättää epäluuloja... Hän piti parempana hankkia
yksinkertaisesti tietonsa teatteri-ilmoituksista ja lähti joutuun niitä
tutkimaan.
Etukaupunkien teatteriohjelmat riippuvat pienen ristikon takana
viinikauppiaiden ovella, vähän samaan tapaan kuin naimailmoitukset
elsassilaisissa kylissä. Jacques päästi ilohuudon niitä lukiessaan.
Montparnasse'in teatteri näytteli sinä iltana _Marie-Jeanne'in_,
näytelmä viidessä näytöksessä, jossa esiintyivät Irma Borel, Désirée,
Levrault, Guigne y.m.
Alkukappaleena näyteltiin:
_Rakkaus ja luumut_, ilveily yhdessä näytöksessä, esiintyjät: herrat
Daniel. Antonin ja neiti Leontine.
-- Kaikki käy hyvin, sanoi hän itseksensä. He eivät esiinny samassa
kappaleessa; minä voin olla varma asiastani.
Ja hän meni muutamaan Luxemhourgin kahvilaan odottamaan otollista aikaa.
Illan tultua lähti hän teatterille. Näytäntö oli jo alkanut. Hän käveli
noin tunnin ajan edestakaisin teatterin sisäänkäytävän edessä
kunnalliskaartilaisten joukossa.
Silloin tällöin kuuluivat sisältä kättentaputukset aina tänne asti
niinkuin kaukainen raesade ja Jacques'in sydäntä ahdisti ajatellessaan,
että ehkä taputeltiin tuolla tavoin hänen lapsensa tempuille... Yhdeksän
aikaan tuhahti katu täyteen meluavia ihmisiä. Ilveily oli lopussa;
jotkut katsojista nauroivat vieläkin. Vihellettiin ja huudettiin
toisilleen kaikkia Pariisin roskaväen kokkapuheita... Se oli toista kun
italialaisten teatterista lähtö!
Hän odotti vielä hetkisen meluavassa ihmisjoukossa. Mutta kun väliaika
lähestyi loppuaan, pujahti hän pimeään, likaiseen käytävään teatterin
sivulla, -- taiteilijain sisäänkäytävään, -- ja pyysi saada puhutella
rouva Borel'ia.
-- Mahdotonta, kuului vastaus. Hän on näyttämöllä...
Kuinka viekasjuoninen tuo Jacques äiti olikaan! Hän vastasi mitä
rauhallisimmalla ilmeellä: »Koska en voi tavata rouva Borel'ia, olkaa
hyvä ja pyytäkää herra Daniel puheilleni, hän kyllä toimittaa asiani
rouva Borel'ille.»
Minuutti senjälkeen oli Jacques äiti ottanut lapsensa pois ja kuljetti
häntä kiireesti Pariisin toiseen päähän.
XIV.
UNI.
Näetkös, Daniel, sanoi minulle Jacques äitini, kun astuimme sisään
Pilois'in hotellin huoneeseen, tämä on aivan kuin sinä yönä, kun saavuit
Pariisiin!
Niinkuin sinä yönä odotti meitä todella nytkin hyvä illallinen
lumivalkealla pöytäliinalla: piirakasta levisi hyvä tuoksu, viinipullo
oli juhlallisen näköinen, lasit kimmeltelivät kynttilöiden kirkkaassa
valossa... Ja kuitenkin oli kaikki toisin! On sellaista onnea, jota ei
voi milloinkaan tuntea uudelleen. Illallinen oli sama, mutta parhaat
meidän entisistä pöytäkumppaneistamme puuttuivat: uuteen paikkaan
saapumisen ihana ilo, työsuunnitelmat, kunnian unelmat ja tuo
lapsellinen itseluottamus, joka panee nauramaan ja antaa hyvän
ruokahalun. Ah, ei aivan ainoakaan noista menneiden aikojen
pöytätovereista ollut saapunut hotelli Pilois'han. Ne olivat kaikki
jääneet Saint-Germain'in kellotorniin; itse Avosydämisyyskin, joka oli
luvannut tulla juhlaamme, lähetti viimmeisellä hetkellä sanan, ettei
tulekaan.
Ei, kaikki oli toisin. Minä ymmärsin sen niin hyvin; sen sijaan että
Jacques'in huomautus olisi tehnyt minut iloiseksi, kyyneleet
purskahtivat valtoinaan silmistäni. Uskon varmasti, että hänkin
sydämensä syvyydessä tunsi halua itkeä, mutta hänellä oli voimaa
pidättää itsensä. Hän sanoi minulle hilpeän näköisenä: »No, Daniel,
nyt on itketty tarpeeksi! Ethän ole muuta tehnyt kokonaiseen tuntiin.
(Ajaessamme olin koko ajan itkenyt hänen olkapäätään vasten,
kun hän puhui minulle.) Onpas nämä kummat tervetuliaiset! Sinä
muistutat todellakin mieleeni elämäni pahimmat päivät, minun
liimakuppiaikakauteni, jolloin aina kuuli: Jacques, sinä olet aasi!
No, pyyhkikääpäs nyt kyyneleenne, nuori katumuksentekijä ja vilkaiskaa
itseänne peilissä, niin saatte hauskaa.»
Katsoin peiliin, mutta en nauranut. Minä häpesin itseäni... Keltainen
valetukkani oli lätistyneenä otsallani, poskeni olivat vielä punaisella
ja valkealla tuhritut, hien ja kyynelten kastelemat... Olin kauhean
näköinen! Inholla kiskaisin valetukan päästäni! mutta juuri kun olin
heittämäisilläni sen maahan, muutin mieltäni ja ripustin sen naulaan
keskelle seinää.
Jacques katsoi minuun kovin hämmästyneenä: »Miksi panet sen siihen,
Daniel? Tuo intiaanien voitonmerkki on kovin ruma... Voisi luulla, että
me olemme riistäneet Polichinelle'ilta päänahan.»
Minä vastasin siihen hyvin vakavasti: »Ei, Jacques. voitonmerkki se ei
ole. Se on minun katumukseni, minun näkyvä, käsin kosketeltava
katumukseni, jonka tahdon pitää aina silmieni edessä.»
Jacques'in huulilla väikkyi katkeransekainen hymy, mutta hän otti heti
jälleen iloisen muotonsa ja sanoi: »Joutavia, mitäs niistä. Kunhan olet
pessyt itsesi puhtaaksi, ja minä taas saan nähdä sinun oman rakkaan
naamasi, istumme pöytään, keikari kulta: minä kuolen nälkään.»
Se ei ollut totta; ei hänellä ollut nälkä, eikä miilullakaan. Turhaan
koetin antaa ruuan maistua, kaikki mitä söin, tarttui kurkkuuni, ja
vaikka ponnistin kaikki voimani näyttääkseni tyyneltä, kostutin
kuitenkin salaa piirakkani kyyneleillä. Jacques, joka tarkasteli minua
salavihkaa, sanoi hetken kuluttua: »Miksi itket? Kadutko, että olet
täällä? Oletko vihainen minulle, kun toin sinut pois?»
Vastasin hänelle murheellisena: »Tuo ei ollut kauniisti sinulta,
Jacques! Mutta minä olen antanut sinulle oikeuden sanoa minulle mitä
tahansa.»
Me jatkoimme vielä vähän aikaa syömistämme, taikka oikeammin, olimme
syövinämme. Lopuksi Jacques kyllästyneenä tähän molemminpuoliseen
näyttelemiseen, työnsi lautasen luotaan, nousi ylös ja sanoi:
»Illallinen ei näy todella maittavan; parasta on panna maata.»
Löytyy sananlasku, joka sanoo: Huoli ja uni eivät viihdy samassa
sängyssä. Sen sain kokea tuona yönä. Minun suruni oli siinä, että
ajattelin kaikkea sitä hyvää, mitä Jacques äitini oli minulle tehnyt ja
kaikkea sitä pahaa, millä olin hänet palkinnut. Vertasin omaa elämääni
hänen elämäänsä, itsekkäisyyttäni hänen uhrautuvaisuuteensa, omaa
pelkurimaista lapsensieluani tuohon sankarisydämeen, joka oli ottanut
tunnuslauseekseen: Maailmassa on ainoastaan yksi onni: tehdä toiset
onnellisiksi. Ja minä sanoin itsekseni: »Nyt on elämäni pilalla. Olen
kadottanut Jacques'in luottamuksen, mustien silmien rakkauden ja
itsekunnioitukseni... Mitä minusta nyt tulee?»
Tämä kauhea suru piti minut hereillä aamuun saakka. Jacques ei liioin
nukkunut. Kuulin hänen kääntelevän vuoteellaan sekä yskivän pientä,
kuivaa yskää, joka viilsi sydäntäni. Kerran kysyin häneltä hyvin hiljaa:
»Sinä yskit, Jacques. Oletko sairas?» Hän vastasi: »Ei se mitään
merkitse. Nuku!» Ja minä kuulin hänen äänestään, että hän oli paljon
suuttuneempi minulle, kuin hän tahtoi näyttää. Tämä ajatus teki suruni
kaksinkertaiseksi, ja minä aloin itkeä uudestaan peitteeni alla, siksi
kunnes nukuin. Suru karkoittaa unen, mutta kyyneleet ovat oikea
unilääke.
Kun heräsin, oli täysi päivä. Jacques ei ollut enää vieressäni. Luulin
hänen lähteneen ulos, mutta kun työnsin vuodeuutimet syrjään, näin hänen
makaavan huoneen toisessa päässä sohvalla ja niin kalpeana -- voi, niin
kalpeana... En tiedä mikä kauhea ajatus iski päähäni. -- »Jacques!»
huusin minä ja syöksyin hänen luoksensa. Hän nukkui eikä herännyt
huudostani. Ihmeellistä! Hänen kasvoillaan oli nukkuessa surullinen,
kärsivä ilme, jota en ollut niissä milloinkaan ennen nähnyt, mutta joka
ei kuitenkaan ollut minulle vieras. Katsellessani hänen kuihtuneita
piirteitänsä, hänen kapeaksi käyneitä kasvojaan, hänen poskiensa
kalpeutta ja hänen käsiensä sairaanloista läpikuultavuutta, tunsin
tuskaa, mutta tuskaa, jota olin jo ennen tuntenut.
Jacques ei ollut kuitenkaan koskaan ollut sairas. Eikä hänellä ollut
milloinkaan ennen ollut noita mustia silmien aluksia eikä noita laihoja
kasvoja... Missä edellisessä elämässä oli minulla siis ollut tämä näky?
Yhtäkkiä johtui uneni mieleeni. Niin, niin se oli, tuossa oli minun
uneni Jacques, kalpeana, peloittavan kalpeana pitkällään sohvalla; hän
on juuri kuollut... Jacques on kuollut, Daniel Eyssette, ja sinä olet
hänet tappanut... Juuri tällä hetkellä pujahtaa heikko auringon säde
akkunasta sisään ja liukuu kuin sisilisko noilla kalpeilla, elottomilla
kasvoilla. Jumalan kiitos! Kuollut herää, hieroo silmiään ja sanoo
iloisesti hymyillen, nähdessään minun seisovan edessään:
-- Hyvää huomenta, Daniel. Oletko nukkunut hyvin? Minä olen yskinyt
kovasti. Muutin tähän sohvalle maata, jotten herättäisi sinua.
Hänen näin levollisena puhuessaan, tunsin polveni yhä vapisevan siitä
kauheasta näystä, jonka olin nähnyt ja sanoin itsekseni syvällä
sydämessäni:
-- Ijankaikkinen Jumala, anna minun pitää Jacques äitini!
Tästä surullisesta heräämisestä huolimatta oli meillä jokseenkin
hauskaa. Melkeinpä meille syntyi entinen raikas naurumme, kun
pukeutuessa huomasin, ettei minulla ollut muita vaatteita kuin
pumpuliset polvihousut ja punaiset, pitkäliepeiset liivit,
teatterirääsyjä, jotka olivat päälläni, kun minut vietiin pois.
-- Peijakas vieköön, rakas veli, sanoi Jacques. Eihän sitä tule kaikkia
ajatelleeksi. Ainoastaan julkeat Don Juan'it ajattelevat kapioita, kun
ryöväävät kaunottaren. Älähän ole milläsikään. Puemme sinut uudelleen.
Sekin on taas niinkuin Pariisiin tullessasi.
Hän sanoi sen tehdäkseen minut iloisemmaksi, sillä hän tunsi yhtä hyvin
kuin minä, että kaikki oli nyt toisin.
-- Kas niin, Daniel! jatkoi tuo hyvä Jacques nähdessään minun jälleen
vaipuvan ajatuksiini. Älkäämme ajatelko enää menneitä. Nyt meille aukeaa
uusi elämä; alkakaamme se ilman tunnon nuhteita ja epäluuloja;
katsokaamme vain, ettei se laita meille samanlaisia kolttosia kuin
entinen. En kysy, mihin nyt aijot ryhtyä, rakas veli, mutta jos aijot
kirjoittaa uuden runoteoksen, niin näyttää minusta tämä paikka sopivalta
työhön. Huone on rauhallinen. Puutarhassa laulavat linnut. Sinä panet
runopöytäsi akkunan eteen...
Keskeytin hänet nopeasti: »Ei, Jacques, runojen aika on ohi. Ne ovat
mielikuvitteluja, jotka tulevat sinulle liian kalliiksi. Nyt tahdon
tehdä työtä, niinkuin sinäkin, tahdon ansaita leipäni ja auttaa sinua
kaikin voimin uuden kodin perustamisessa.»
Hän vastasi levollisesti hymyillen:
-- Kauniita suunnitelmia, hyvä herra siniperho. Mutta siitä ei ole
lainkaan kysymys. Sinun ei ole tarvis elättää itseäsi, kunhan vaan
lupaat... Mutta kylläksi, voimme puhua siitä myöhemmin. Mennään ostamaan
sinulle vaatteita.
Voidakseni mihinkään lähteä, täytyi minun pukea päälleni hänen
päällystakkinsa, joka ulottui kantapäihini asti, niin että näytin
italialaiselta katusoittajalta, ei puuttunut muuta kuin harppu. Jos
minun joitakuita kuukausia aikaisemmin olisi täytynyt esiintyä kadulla
sellaisessa asussa, olisin kuollut häpeästä, mutta nyt oli minulla niin
paljon muuta hävettävää, että vastaantulevat naiset saivat kernaasti
nauraa minulle, kaikki oli toisin kuin silloin, kun kävelin kalosseissa
Pariisin kadulla. Niin, kaikki oli toisin.
-- Nyt, kun olet kristityn ihmisen näköinen, sanoi Jacques äiti, kun
tulimme vaatekaupustelijan puotista, saatan sinut takaisin hotelliin;
sitten menen kuulostamaan, antaako rautakauppias, jonka kirjanpidon
hoidin ennen lähtöäni, minulle vielä työtä. Pierrotte'in rahat eivät voi
ijankaiken kestää. Minun täytyy ajatella leipäpalastamme.
Olisin tahtonut sanoa hänelle: »Jacques, mene nyt vain rautakauppiaasi
luo. Kyllä minä löydän tien yksinkin kotiin.» Mutta ymmärsin, miksi hän
teki näin; hän tahtoi olla varma siitä, etten palaisi takaisin
Montparnasse'iin. Voi, jospa hän olisi nähnyt minun sydämeeni!
Jotta hän voisi olla rauhallinen, annoin hänen tulla kanssani hotelliin
asti, mutta tuskin hän oli selkänsä kääntänyt, kun riensin takaisin
kadulle. Minulla oli myöskin menoni.
Oli jo myöhäistä, kun palasin kotiin. Suuri, tumma varjo kulki
levottomana sumuisessa puutarhassa edestakaisin. Se oli Jacques äitini.
»Olipa hyvä, että tulit», sanoi hän väristen vilusta. »Olin jo lähdössä
Montparnasse'iin.»
Vereni kuohahti ja minä sanoin: »Epäilet minua liiaksi, Jacques, se ei
ole kauniisti sinulta... Näinkö siis tulemme aina olemaan? Etkö enää
milloinkaan voi luottaa minuun? Vannon kaiken kautta, mitä minulla on
rakkainta maailmassa, etten tule sieltä, mistä luulet, että tuo nainen
on kuin kuollut minulle, etten enää milloinkaan tahdo häntä nähdä, että
olet minut kokonaan taas saanut omaksesi, ja että tunnen ainoastaan
katumusta enkä vähintäkään kaipausta ajatellessani tuota kauheata
menneisyyttä, josta sinun rakkautesi on minut temmannut... Oi, mitä
voisin vielä sanoa, että uskoisit minua! Oh, sinä ilkeä Jacques! Jospa
voisin repäistä rintani auki, niin näkisit, etten valehtele.»
Ei ole jäänyt mieleeni, mitä hän vastasi, mutta muistan, että hän tuolla
pimennossa pudisti surullisena päätään, ikään kuin olisi tahtonut sanoa:
»Voi, tahtoisin niin mielelläni uskoa sinua...» Ja kuitenkin olin
puhunut hänelle totta. Minulla ei varmaankaan yksinäni olisi ollut
voimia riistäytyä irti tuosta naisesta, mutta nyt kun kahleeni olivat
katkaistut, tunsin sanomatonta huojennusta. Aivan niinkuin ihminen,
joka aikoo tappaa itsensä häkään ja joka katuu viimmeisessä
silmänräpäyksessä, kun jo on liian myöhäistä, kun häkä jo on salvannut
hänen hengityksensä ja kivettänyt hänen jäsenensä: silloin rientävät
yhtäkkiä naapurit apuun, ovi lyödään säpäleiksi, pelastava ilma virtaa
huoneeseen, ja itsemurhaaja raukka ahmii sitä nautinnolla ylen
onnellisena siitä, että elää vielä ja lujasti päättäen olla uudelleen
yrittämättä. Niinpä minäkin viisikuukautisen siveellisen tukahtumisen
jälkeen, ahmin täysin siemauksin kunniallisen elämän puhdasta,
vahvistavaa ilmaa, täytin sillä keuhkoni ja voin pyhästi vakuuttaa,
etten halunnut palata entiseen elämääni... Sitä Jacques ei voinut uskoa,
eivätkä koko maailman valat olisi saaneet häntä uskomaan, että puhuin
totta... Poika raukka! Olin vannonut hänelle niin monta valaa!
Me vietimme tämän ensimmäisen illan kotona, istuen valkean ääressä aivan
kuin talvella, sillä huone oli kostea ja puutarhan sumu kävi luihin ja
ytimiin. Sitä paitsi tekee hyvää katsella leimuavaa tulta, kun on
alakuloinen... Jacques teki työtä; hän laati numeroitaan. Hänen
poissaollessaan tahtoi rautakauppias itse hoitaa kirjanpitonsa, ja sen
tuloksena oli niin ihana töherrys, sellainen saatavien ja maksettavien
sekasotku, että oli kuukauden kova työ tarpeen, ennenkuin asiat jälleen
tulisivat oikealle tolalleen. Tietysti en mitään niin hartaasti halunnut
kuin auttaa Jacques äitiä tässä hommassa. Mutta siniset perhoset eivät
ymmärrä mitään laskuopista, niinpä täytyi minunkin, istuttuani tunnin
verran noiden suurten punaisella viivoitettujen tilikirjain ääressä,
jotka olivat täynnä ihmeellisiä hieroglyfejä, heittää kynä kädestäni.
Jacques sitävastoin suoriutui mainiosti tuosta kuivasta työstä. Hän
rupesi vaikka minkälaisten lukujen kanssa puskusille, eivätkä
pisimmätkään yhteenlaskettavat sivut peloittaneet häntä. Tuon tuostakin,
kesken työtään kääntyi hän minuun ja sanoi vähän levottomana minun
hiljaisesta uneksimisestani:
-- Onhan meidän täällä hyvä olla. Eihän sinulla ole ikävä?
Minun ei ollut ikävä, mutta kävin murheelliseksi nähdessäni hänen noin
raatavan ja ajattelin katkeralla mielellä: »Miksi minä olen
maailmassa?... En osaa käyttää käsivarsiani mihinkään... Minulla ei ole
mitään olemisen oikeutta. Minä en kelpaa muuhun kuin ihmisiä kiusaamaan
ja itkettämään niiden silmiä, jotka rakastavat minua...» Sitä sanoessani
ajattelin mustia silmiä ja katselin murheellisena pientä, kullattua
rasiaa, jonka Jacques oli asettanut, -- tarkoituksella kenties, --
pöytäkellon lasikuvun päälle. Mitä muistoja herättikään tuo rasia! Mitä
ihania puheita se pitikään minulle pronssijalustaltaan! »Mustat silmät
olivat antaneet sinulle sydämensä, mitä olet tehnyt sillä», sanoi se
minulle ... »sinä olet jättänyt sen eläinten ruoaksi... Valkea Käki on
syönyt sen.»
Ja minä, säilyttäen vielä toivon kipinän rinnassani, koetin herättää
eloon ja hengitykselläni lämmittää kaikki nuo muinaiset muistot, jotka
olin omin käsin surmannut. Mutta pikku rasia toisti armottomasti:
»Valkea Käki on syönyt sen!... Valkea Käki on syönyt sen!»
Tämä pitkä, surumielinen ilta, joka kului tulen loisteessa työtä tehden
ja uneksien, antaa jokseenkin hyvän kuvan siitä elämästä, jota aloimme
tästä lähin viettää. Kaikki seuraavat päivät olivat tämän illan
kaltaisia... Jacques ei tietystikään uneksinut. Hän istui kymmenen
tuntia peräkkäin suurten kirjojensa ääressä kaivautuen korviaan myöten
numeroihin. Minä kohentelin sillä aikaa tulta ja siinä kohennellessani
sanoin pienelle kullatulle rasialle: »Puhummeko hiukan mustista
silmistä?» sillä Jacques'ille en voinut ruveta niistä mitään puhumaan.
Syystä tai toisesta ei hän sanonut milloinkaan yhtään sanaa sinnepäin.
Ei edes mitään Pierrotte'ista. Niinpä minun täytyi turvautua pikku
rasiaan, ja meidän puheluistamme ei tahtonut tulla loppua.
Puolenpäivän aikaan, kun äitini oli oikein kiintyneenä kirjoihinsa,
hiivin varpaillani ovelle ja pujahdin ulos sanoen: »Hyvästi hetkeksi,
Jacques!» Hän ei milloinkaan kysynyt minne menin, mutta minä näin hänen
onnettomasta ilmeestään ja siitä levottomasta äänestä, jolla hän sanoi:
»Lähdetkö ulos?» ettei hän luottanut minuun suuresti. Hän ei saanut
tuota naista pois päästään. Hän ajatteli: »Jos Daniel näkee hänet, niin
olemme hukassa!...»
Ja kuka tietää? Ehkä hän oli oikeassa. Jos olisin jälleen nähnyt tuon
kiehtojattaren, en olisi ehkä voinut vastustaa sitä lumousta, jolla hän
vaikutti minuun, vaivaiseen, kullankellertävällä tukallaan ja
suupielensä valkealla arvella... Mutta Jumalan kiitos, en nähnyt häntä.
Joku kahdeksan ja kymmenen välinen herra sai hänet varmaankin unohtamaan
Dani Dan'insa enkä koskaan, koskaan enää kuullut puhuttavan hänestä enkä
hänen neekerinaisestaan Valkeasta Käestä.
Eräänä iltana, kun taasen palasin salaperäisiltä retkiltäni, tulin
sisään ilohuudolla: »Jacques, Jacques, hyviä uutisia. Olen onnistunut
saamaan paikan. Olen nyt kymmenen päivää sinulle mitään sanomatta
kulkenut sitä varten kaupungilla. Vihdoinkin kävi hyvin. Huomisesta
lähtein rupean ylivalvojaksi Ouly'in opistoon Montmartre'illa aivan
lähellä meitä... Menen sinne kello seitsemän aamulla ja palaan seitsemän
illalla... Tulen kyllä olemaan kauvan poissa sinun luotasi, mutta
ansaitsenhan ainakin leipäni ja voin hiukan keventää sinun kuormaasi.»
Jacques kohotti päätään numeroistaan ja vastasi jokseenkin kylmästi:
»Teet oikein, hyvä ystävä, tullessasi avukseni... Taloutemme kävisi
minun yksin hoitaa liian raskaaksi... En tiedä, mikä minun on, mutta
olen tuntenut itseni viime aikoina perin raihnaiseksi.» Ankara
yskänkohtaus katkaisi hänen puheensa. Alakuloisen näköisenä laski hän
kynän kädestään ja heittäytyi pitkälleen sohvalle... Nähdessäni hänen
makaavan siinä niin kalpeana, niin hirveän kalpeana, tuli kauhea
unennäköni jälleen silmieni eteen, mutta nopeana kuin salaman
välähdys... Melkein samalla Jacques nousi jälleen ylös ja rupesi
nauramaan nähdessään minun surkean ilmeeni.
»Ei se mitään ole, typerä Daniel! Hiukan väsymystä... Olen tehnyt liian
paljon työtä viime aikoina. Nyt kun sinulla on paikka, voin vähän levätä
ja viikossa olen terve.»
Hän sanoi sen niin luonnollisesti, niin hymyilevällä naamalla, että
minun surulliset aavistukseni hälvenivät enkä kokonaiseen kuukauteen
kuullut päässäni niiden mustien siipien havinaa...
Seuraavana päivänä ryhdyin toimeeni Ouly'in opistossa.