hän yhtäkkiä, aivan kesken sujuvinta lausettaan, kävi sanattomaksi ja
jäi suu auki töllöttämään... Niinä hetkinä hänen sielunsa jätti hänet,
hyppäsi rampin yli, puhkasi teatterin katon yhdellä siiven iskulla ja
lensi kauvas suutelemaan Jacques'ia ja rouva Eyssette'ia ja pyytämään
anteeksi mustilta silmiltä, katkerasti valittaen sitä surullista
ammattia, jota hänet pakoitettiin harjoittamaan.
»Tota noin, se on vissi, että minä rakastan sua niin kamalasti!...»
sanoi yhtäkkiä kuiskaajan ääni ja silloin onneton Pikku Mies unelmistaan
ja taivaastaan temmaistuna katsoi ympärilleen suurin, kummastunein
silmin, joissa kuvastui niin luonnollinen säikähdys, että koko sali
remahti nauramaan. Sitä kutsutaan teatterikielellä häikäisykeinoksi.
Tietämättään oli hän keksinyt häikäisykeinon.
Joukkue, johon hän kuului, esiintyi useammissa paikoissa. Se oli
tavallaan kiertävä seurue, joka näytteli milloin Grenelle'issa. milloin
Montparnasse'issa. Sèvres'issa, Sceaux'issa tai Saint-Cloud'issa.
Paikasta toiseen siirryttäessä oli ahtauduttava teatterin omnibusiin --
vanhaan kahvinruskeaan omnibusiin, jota veti keuhkotautinen hevoskaakki.
Tiellä laulettiin ja pelattiin korttia. Ne, jotka eivät taitaneet
osiaan, vetääntyivät omnibusin peräpuoleen vihkojaan tutkimaan. Siellä
oli hänen paikkansa.
Siellä hän istui äänettömänä ja synkkänä, niinkuin suuret koomikot
ainakin, kuurona kaikelle sille tyhmälle lorulle, joka porisi hänen
ympärillään. Niin syvälle kuin hän oli vajonnutkin, oli hän kuitenkin
tämän kuljeksivan komeljanttijoukon yläpuolella. Häntä hävetti olla
tässä seurassa. Naiset olivat vanhoja kuihtuneita koketteja, maalattuja,
teeskenteleviä ja mahtipontisia. Miehet sivistymättömiä, ihanteettomia,
hädin tuskin kirjoitustaitoisia, partureiden ja hedelmäkauppiaiden
poikia, jotka joko laiskuudesta tai muun toimen puutteessa olivat
ruvenneet näyttelijöiksi tai myöskin pukeutumis- ja koreilemishalusta,
voidakseen esiintyä näyttämöllä vaaleissa säärenmukaisissa housuissa ja
pitkässä takissa, laitakaupunki Don Juaneita, joille ulkoasu oli
pääasia, joiden koko palkka meni parturille ja jotka saattoivat
tyytyväisinä sanoa: »Tänään olen ollut hyvin ahkera», viisi tuntia
laitettuaan itselleen Ludvig XV aikuisia kenkiä kahdesta metristä
kiiltopaperia... Kannattipa todellakin tehdä pilkkaa Pierrotte'in
soitannollisesta salongista ja itse päätyä näille markkinarattaille.
Toverit eivät pitäneet hänestä hänen nyrpeän naamansa ja kopean
vaiteliaisuutensa takia. He sanoivat hänestä: »Siinä vasta
teeskentelijä.» Kreolitar sitävastoin oli osannut valloittaa kaikkien
sydämet. Hän istua kekotti omnibusissa kuin seikkailuretkille
hairahtunut prinsessa ja nauroi sydämensä pohjasta, viskaten päätään
taaksepäin, jotta hänen kaunis kaulansa näkyisi, sinutteli kaikkia,
kutsui herroja »ukkoseni», naisia »pienokaiseni» ja pakoitti
jöröimmätkin sanomaan hänestä: »Hän on hyvä tyttö». Hyvä tyttö, mikä
iva!...
Näin nauraen ja raakaa leikkiä laskien vyöryttiin näytäntöpaikalle. Kun
näytäntö oli lopussa, vaihdettiin yhdessä käden käänteessä pukua ja
noustiin jälleen vaunuihin, jotta päästäisiin takaisin Pariisiin. Oli
pimeä. Kuiskuteltiin ja tunnusteltiin toisiaan polvilla. Väliin kuului
tukahdettua naurua... Mainen etukaupungin tulliportin luona oli noustava
vaunuista, sillä täällä pantiin vaunut vajaan ja koko seurue saatti Irma
Borel'ia aina tuon suuren kasarmin ovelle asti, jossa Valkea Käki
vahvassa hutikassa heitä odotti laulaen surumielistä lauluaan:
_Tolokototinjan!... Tolokototinjan!_
Kun näki heidät näin toisiinsa kytkettyinä, olisi voinut tulla siihen
luuloon, että rakastivat toisiaan. Mutta ei, niin ei ollut laita. He
tunsivat toisensa liian hyvin voidakseen rakastaa. Daniel Eyssette
tiesi, että Irma Borel oli valehtelija, kylmä ja sydämetön. Irma Borel
tiesi, että Pikku Mies oli heikko ja horjuva, melkeinpä pelkuri. Hän
ajatteli: »Jonain aamuna tulee hänen veljensä ja vie hänet minulta
saattaakseen hänet takaisin porsliinityttönsä helmaan.» Pikku Mies
ajatteli: »Jonakin päivänä kyllästyy hän siihen elämään, jota me
vietämme ja karkaa jonkun kahdeksan ja kymmenen välisen herran kanssa ja
minä jään yksin tähän likalätäkköön...» Toistensa kadottamisen pelko oli
heidän rakkautensa pääsisältö. He eivät rakastaneet toisiaan ja olivat
kuitenkin mustasukkaisia.
Eikö olekin kummallista, että ihmiset jotka eivät rakasta toisiaan,
voivat olla mustasukkaisia toistensa takia. Niin se vaan on... Kun Irma
Borel puhutteli tuttavallisesti jotakuta teatterissa, kävi Pikku Mies
kalpeaksi. Ja kun tämä sai kirjeen, tempasi Irma Borel sen itselleen ja
aukasi sen vapisevin sormin... Useimmiten se oli Jacques'in kirje. Hän
luki sen pilkallisena päästä päähän ja heitti sen sitten jonnekin sanoen
halveksivasti: »Aina samaa». Niin juuri, aina samaa, samaa hellyyttä,
samaa jalomielisyyttä ja uhrautuvaisuutta. Siksi kai Irma Borel
halveksikin niin syvästi tuota veljeä...
Siitä ei kunnon Jacques'illa ollut mitään aavistusta. Hän ei epäillyt
mitään. Hänelle kirjoitettiin, että kaikki kävi hyvin, että kolme
neljännestä _Paimennäytelmästä_ oli myyty ja että oltiin saamassa
kirjakauppiailta niin paljon rahaa, kuin tarvittiin, sittekun vekselit
lankeisivat. Luotettavaisena ja hyvänä kuten aina lähetti hän yhä
edelleen kuukausittain Bonaparte kadulle sata francia, jotka Valkea Käki
kävi sieltä perimässä.
Jacques'in sadalla francilla ja omilla teatteripalkoillaan olisivat he
voineet tulla toimeen, etenkin tässä köyhälistön kaupunginosassa. Mutta
ei kumpanenkaan heistä tuntenut sitä, mitä sanotaan rahan arvoksi:
Daniel Eyssette siitä syystä, ettei hänellä sitä milloinkaan ollut
ollut, Irma Borel taas siksi, että hänellä oli ollut sitä liikaa. Niinpä
sen annettiinkin mennä. Jo viidentenä päivänä kuun alusta oli kassa, --
pieni jaappanilainen maissioljesta punottu tohveli, -- tyhjä. Ensinnäkin
tuli jo papukaijan ruoka yhtä kalliiksi kuin yhden täysikasvuisen
ihmisen elanto. Tuli sitten lisäksi pesu, kivihiilet, puuteri,
huulirasva, puuteriviuhkat, kaikki mitä teatterimaalaustaiteessa
tarvitaan. Sitten olivat teatterin osavihot liian vanhat, liian
likaiset, rouva tahtoi uudet. Ja sitten hänellä täytyi olla kukkia,
paljon kukkia. Ennen hän olisi ollut syömättä kuin voinut nähdä
kukkamaljakkonsa tyhjinä.
Kahden kuukauden perästä olivat he korviaan myöten velassa. He olivat
velkaa asunnostaan, ruuastaan ja teatterin ovenvartijalle. Vähän väliä
sai joku velkojista kyllikseen odottamisesta ja tuli jonain aamuna
suurella pauhulla vaatimaan saatavaansa. Semmoisina päivinä juoksi Pikku
Mies epätoivoissaan kirjansa kustantajan luo ja lainasi häneltä muutamia
kultarahoja Jacques'in nimeen. Kustantaja, joka parhaillaan painatti
markiisin kuuluisain muistelmain toista nidosta ja tiesi, että Jacques
yhä edelleen oli markiisin kirjurina, lainasi hänelle ilman epäilystä.
Niin oli Pikku Mies vähitellen tullut lainanneeksi häneltä neljäsataa
francia, joten Jacques'in velka, _Paimennäytelmän_ painatus siihen
laskettuna, nyt oli noussut tuhanteen kolmeensataan franciin.
Jacques äiti raukka! Mitkä onnettomuuden sanomat odottivatkaan häntä
kotiin palatessaan! Daniel kadonnut, mustat silmät kyynelten vallassa,
ei ainoatakaan nidosta kirjasta myyty ja tuhat kolmesataa francia
velkaa! Mitenkä hän niistä selviytyisi? Kreolitar ei sillä päätään
vaivannut. Muitta Pikku Miehelle ei tämä ajatus antanut rauhaa. Hänen
elämänsä oli yhtämittaista piinaa ja levottomuutta. Turhaan koetti hän
päästä ajatuksistaan tekemällä työtä kuin hevonen, (mitä työtä, Jumala
paratkoon!) opettelemalla uusia ilveilyjä, harjoittamalla peilin edessä
uusia irvistyksiä, aina vain heijasti peili Jacques'in kuvan, hänen
omansa asemesta; ja Langlumeau'in, Josias'in ja muiden ilveilyn
henkilöiden sijasta näki hän osiensa rivien välissä vain yhden nimen:
Jacques, Jacques, aina vain Jacques!
Joka aamu katseli hän kauhistuneena almanakkaa, ja laskien päivät, jotka
vielä olivat jäljellä ensimmäisen vekselin lankeamiseen, sanoi hän
itsekseen vapisten: »Ainoastaan yksi kuukausi ... ainoastaan kolme
viikkoa!» Sillä hän tiesi, että ensimmäisen vekselin joutuessa
protestiin kaikki tulisi ilmi, ja että silloin vasta koettaisi hänen
veljensä marttyyrikausi. Tämä ajatus ei antanut hänelle yönkään rauhaa.
Joskus hän heräsi vavahtaen, sydän tuskasta pakahtumassa, kasvot
kyynelten kostuttamina, hämärästi muistaen kauhean, merkillisen unen,
jota juuri oli nähnyt.
Tämä aina sama uni uusiutui melkein joka yö. Hän oli olevinaan suuressa,
vieraassa huoneessa, jossa oli suuri, rautaisilla heloilla varustettu
kaappi. Sohvalla makasi Jacques kalpeana, hirvittävän kalpeana; hän oli
juuri kuollut. Siellä oli myöskin Camille Pierrotte, hän seisoi kaapin
edessä ja koetti avata sitä ottaakseen sieltä kuolinvaatteita. Mutta hän
ei saanut sitä auki. Haparoiden avaimella avaimen reikää, sanoi hän
sydäntä särkevällä äänellä: »Minä en osaa avata... Olen itkenyt liiaksi.
Minä en näe enää...»
Vaikka Pikku Mies koetti sotia vastaan, oli hän tämän unen vallassa.
Heti kun hän sulki silmänsä, näki hän Jacques'in makaavan pitkällään
sohvalla ja Camille'in sokeana kaapin edessä. Tunnonvaivat ja nämä
kauhut tekivät hänet päivä päivältä synkemmäksi, ärtyisemmäksi.
Kreolitar puolestaan alkoi myöskin kadottaa kärsivällisyytensä. Hän
tunsi sitäpaitsi vaistomaisesti, että Daniel Eyssette liukui hänen
käsistään, -- vaikkei hän tiennyt mihin, -- ja se saattoi hänet vihan
vimmaan. Kauheat kohtaukset, huudot ja solvaukset olivat nyt
jokapäiväisiä, niin että olisi luullut olevansa pesutuvassa.
Irma Borel sanoi Daniel Eyssette'ille: »Mene Pierrotte'isi luo, jotta
hän antaa sinulle sokurisydämiä.»
Ja Daniel Eyssette vastasi heti: »Mene sinä Pachecosi luo, jotta hän lyö
huulesi halki.»
Irma Borel huusi hänelle: »Poroporvari!»
Daniel Eyssette vastasi: »Portto!»
Sitten he sulivat kyyneliin ja antoivat jalomielisesti toisilleen
anteeksi aloittaakseen seuraavana päivänä saman elämän uudelleen.
Näin he elivät, -- ei, vaan mädäntyivät yhdessä, taottuina samaan
jalkarautaan, viruen samassa katuojassa. Tuo likainen elämä, nuo
kurjuuden hetket liukuvat vielä tänään silmieni ohi, kun hyräilen
neekerinaisen kummallista, surumielistä kertosäettä:
_Tolokototinjan! Tolokototinjan!_
XIII.
PAKO.
Kello oli yhdeksän illalla Montparnasse'in teatterissa. Pikku Mies,
joka esiintyi ensimmäisessä kappaleessa, oli juuri päässyt näyttämöltä
ja oli menossa pukuhuoneeseensa. Hän kohtasi rapuissa Irma Borel'in,
joka oli juuri menossa näyttämölle. Hän oli loistavan kaunis Célimène,
sametti- ja pitsileningissään, viuhka kädessä.
-- Mene saliin katsomaan, sanoi hän ohimennessään. Minä tulen
näyttelemään hyvin ... ja olen kaunis.
Daniel Eyssette kiiruhti pukuhuoneeseensa ja otti nopeasti pois
päältään. Tämä pukuhuone, joka kuului hänelle ynnä kahdelle muulle
näyttelijälle, oli matala kopukka, jossa ei ollut ikkunaa, vaan paloi
öljylamppu. Pari kolme olkituolia oli huoneen ainoa kalustus. Pitkin
seiniä riippui peilin kappaleita, pörröisiä tekotukkia, kultaketjuilla
koristettuja rääsyjä, haljastunutta samettia ja mustuneita
kultareunuksia. Yhdessä huoneen nurkassa oli maassa pari kannetonta
punamaaliruukkua ja muutamia puuteriviuhkoja, joista olivat höydyt
poissa.
Pikku Mies oli ollut siellä hetken, pyyhkien maalia kasvoistaan, kun hän
kuuli jonkin kulissimiehen huutavan alhaalla: »Herra Daniel! Herra
Daniel!» Hän meni ulos pukuhuoneesta ja kysyi kumartuen portaiden
kostean käsipuun yli: »Mikä on?» Kun ei kukaan vastannut, tuli hän
portaita alas siinä asussaan, puolipukeissa, kasvot punaisiksi ja
valkeiksi maalattuina ja päässä suuri, keltainen tekotukka, joka ulottui
aina hänen silmiinsä saakka.
Portaiden juuressa tuli hän suoraan jotakuta vasten.
-- Jacques! huudahti hän peräytyen.
Se oli Jacques... He katsoivat toisiinsa hetkisen sanattomina. Vihdoin
pani Jacques kätensä ristiin ja kuiskasi lempeällä, kyynelten
tukahduttamalla äänellä: »Voi Daniel!» Se oli tarpeeksi. Pikku Mies,
sydämen pohjia myöten järkytettynä, katsoi ympärilleen kuin arka lapsi
ja sanoi hyvin hiljaa, niin hiljaa, että veli sen tuskin voi kuulla:
»Vie minut täältä pois!»
Jacques vavahti, ja ottaen Pikku Miestä kädestä veti hänet mukanaan
ulos. Oven edessä seisoivat vaunut, he nousivat niihin. »Rue des Dames,
Batignolles'issa!» huusi Jacques äiti. -- »Sieltähän minäkin olen»,
vastasi ajuri iloissaan ja vaunut vierivät pois.
Jacques oli ollut kaksi päivää Pariisissa. Hän saapui Palermosta, josta
kirje Pierrotte'ilta hänet vihdoin tavoitti kolme kuukautta häntä
takaa-ajettuaan.
Tämä kirje ilmoitti hänelle lyhyesti ja kaunistelematta Danielin
katoamisesta.
Sen luettuaan Jacques arvasi kaikki. Hän sanoi: »Lapsi tekee tyhmyyksiä.
Minun täytyy lähteä Pariisiin». Ja hän pyysi heti markiisilta
virkalomaa.
-- Virkalomaa! huudahti markiisi hypähtäen pystyyn. Oletteko hullu? Entä
minun muistelmani?
-- Ainoastaan viikoksi, herra markiisi. Vain niin pitkäksi ajaksi kuin
tarvitaan tulla ja mennä: veljeni elämä on kysymyksessä.
-- Mitä teidän veljenne minuun kuuluu. Tiesittehän ehdot palvelukseen
ruvetessanne. Oletteko unohtanut sopimuksemme?
-- En, herra markiisi, mutta...
-- Ei mitään muttia. Te ette ole mikään poikkeus. Jos jätätte paikkanne
viikoksi, niin ei teidän tarvitse siihen milloinkaan palata. Ajatelkaa
sitä, pyydän... Ja sillä aikaa kun tuumitte asiaa, istukaa tuohon. Minä
sanelen teille.
-- Asia on jo valmiiksi tuumittu, herra markiisi. Minä lähden.
-- Lähtekää sitten hiiteen.
Sitten otti taipumaton vanhus hattunsa ja lähti Ranskan konsulivirastoon
kuulustelemaan itselleen uutta kirjuria.
Jacques lähti vielä samana iltana.
Saavuttuaan Pariisiin kiiruhti hän Bonaparte kadulle. »Onko veljeni
tuolla ylhäällä?» huusi hän portinvartijalle, joka poltti pihalla
piippuaan istuen hajareisin kaivon päällä. Portinvartija rupesi
nauramaan. »Hän on jo kauvan ollut kulkuteillä», sanoi hän lyhyesti.
Hän ei ollut aluksi mitään tietävinään, mutta viiden francin raha sai
hänen suunsa aukenemaan. Hän siis kertoi, että viidennen kerroksen pieni
herra ja ensimmäisen kerroksen nainen jo aikoja sitten olivat kadonneet
ja että he piilottelivat jossain, ties missä Pariisin kolkassa, mutta
aivan varmasti yhdessä, sillä neekerinainen Valkea Käki kävi joka
kuukausi kyselemässä, oliko heille tullut kirjeitä. Hän lisäsi vielä,
että Daniel herra oli lähteissään unohtanut sanoa huoneen irti, ja hänen
oli siis saatava neljän viimmeisen kuukauden vuokra, muutamista
pikkuveloista puhumatta.
-- Hyvä, sanoi Jacques, kaikki maksetaan. Ja kadottamatta hetkeäkään,
panematta edes aikaa matkatomun pudistamiseen vaatteistaan, lähti hän
etsimään lastansa.
Hän meni ensin kirjankustantajan luo arvellen, että Daniel varmaankin
kävi siellä usein, kun siellä oli _Paimennäytelmän_ päävarasto.
-- Olin juuri aikeissa kirjoittaa teille, sanoi kustantaja nähdessään
hänen astuvan sisään. Muistattehan, että ensimmäinen vekseli joutuu
maksettavaksi neljän päivän perästä.
Jacques vastasi silmäänsä räpäyttämättä: »Kyllä muistan... Käyn huomenna
kirjakauppiaiden luona. Olen heiltä saamassa. Kirja on mennyt hyvin
kaupaksi.»
Kustantaja levitti suuret siniset elsassilaissilmänsä aivan levälleen.
-- Mitenkä?... Kirja on mennyt hyvin kaupaksi? Kuka teille niin on
sanonut.
Jacques kävi kalpeaksi: hän sai kauhean aavistuksen.
-- Katsokaapas siis tuonne nurkkaan, jatkoi elsassilainen, kaikkia noita
kirjapinoja. Siinä on _Paimennäytelmä_. Viiteen kuukauteen, jonka se on
kaupassa ollut, ei sitä ole myyty kuin yksi kappale. Lopuksi saivat
kirjakauppiaat siitä tarpeeksi ja lähettivät minulle takaisin kaikki,
mitä heillä oli varastossa. Nyt voin kaiken tuon myydä ainoastaan
paperin arvosta. Se oli vahinko: kirja oli hyvin painettu.
Jokainen tuon miehen sana sattui kuin rautapäisen kepin isku Jacques'in
päähän, mutta surmanisku tuli vasta, kun kustantaja kertoi, että Daniel
oli hänen nimeensä lainannut tältä rahaa.
-- Vielä aivan eilispäivänä, sanoi säälimätön elsassilainen, lähetti hän
tänne hirveännäköisen neekerinaisen pyytämään minulta neljääkymmentä
francia. Mutta minä en antanut. Ensinnäkin tuntui tuo salaperäinen,
mustanaama asiamies minusta epäilyttävältä ja sitten, te ymmärrätte,
herra Eyssette, minä en ole varakas ja olen jo lainannut veljellenne yli
neljänsadan francin.
-- Minä tiedän sen, vastasi Jacques äiti ylpeästi, mutta olkaa huoletta,
saatte pian rahanne takaisin. Sitten hän kiiruhti ulos, jottei
huomattaisi kuinka liikutettu hän oli. Kadulla hänen täytyi käydä
istumaan erään talon kivijalalle. Hänen jalkansa eivät kannattaneet
häntä enää. Lapsi tiessään, hän itse paikatta, kustantajalle maksettavat
rahat, huoneen vuokra, ovenvartijan saatava, ylihuomenna lankeava
vekseli, kaikki kohisi ja pyöri hänen päässään... Yhtäkkiä hän nousi
ylös: »Ensimmäiseksi velat», sanoi hän, »se on tärkeintä». Ja vaikka
hänen veljensä oli käyttäytynyt niin kelvottomasti Pierrotte'ja kohtaan,
päätti hän hetkeäkään arvelematta kääntyä heihin.
Tullessaan sisään entiseen Lalouette'in puotiin, näki Jacques
kirjoituspulpetin takana suuret, keltaiset pöhökasvot, joita hän ei
aluksi tuntenut, mutta puotin oven kolahduksesta nuo suuret kasvot
kohosivat pulpetista ja sitten kuului kaikuva: »Niinkuin on tapana
sanoa», jonka suhteen ei voinut erehtyä... Pierrotte parka! Tyttären
suru oli tehnyt hänestä toisen ihmisen. Muinainen, hyväntahtoinen ja
hyvinvointiaan punottava Pierrotte oli kadonnut. Ne kyyneleet, joita
hänen pikku tyttönsä oli viisi kuukautta vuodattanut, olivat tehneet
hänen silmänsä punaisiksi ja murtaneet hänen poskensa loville.
Entisaikojen raikkaan naurun sijasta väikkyi hänen värittömillä
huulillaan heikko, hiljainen hymy, leskien ja hyljättyjen rakastettujen
hymy. Hän ei ollut enää Pierrotte, vaan Ariadne tai Nina.
Muuten oli entisessä Lalouette'in puotissa kaikki muu ennallaan.
Värikkäät paimentytöt ja pulleavatsaiset kiinalaiset hymyilivät aina
yhtä autuaallisesti korkeilla hyllyillään böömiläislasien ja
suurikukkasellisten lautasten keskellä. Pulleakupuiset liemivadit ja
maalatut porsliinilamput prameilivat yhä vanhalla paikallaan samojen
lasiruutujen takana ja puotikamarista kuului entistä arkailevaa
huilunsoittoa.
-- Se olen minä. Pierrotte, sanoi Jacques äiti, koettaen tehdä äänensä
varmaksi, tulen pyytämään teiltä suurta palvelusta. Lainatkaa minulle
tuhat viisisataa francia.
Mitään vastaamatta veti Pierrotte auki kassalaatikkonsa, liikutteli
siellä muutamia hopearahoja, työnsi sitten laatikon kiinni ja nousi
tyynesti ylös.
-- Minulla ei ole niitä täällä, Jacques herra. Odottakaa hiukan, niin
käyn hakemassa ylhäältä. Ennenkuin hän lähti, lisäsi hän työläästi: »En
pyydä teitä tulemaan mukaan: se olisi hänelle liian raskasta.»
Jacques huokasi. »Olette oikeassa Pierrotte; on parasta, etten tule
mukaan.»
Cévenniläinen palasi viiden minuutin perästä mukanaan kaksi tuhannen
markan seteliä, jotka hän pani Jacques'in käteen. Jacques ei tahtonut
ottaa niitä.
»En tarvitse muuta kuin tuhat viisisataa francia», sanoi hän.
Mutta cévenniläinen oli itsepäinen:
-- Minä pyydän. Jacques herra, pitäkää ne kaikki. Sen pitää olla juuri
kaksi tuhatta francia. Se on se summa, jonka Neiti lainasi minulle
aikoinaan palkatakseen minulle etulaisen. Ellette ota niitä vastaan,
niinkuin on tapana sanoa, niin pahoitatte ikipäiväksi mieleni.
Jacques ei uskaltanut kieltää, hän pisti rahat taskuunsa ja ojentaen
kätensä cévenniläiselle sanoi yksinkertaisesti: »Hyvästi, Pierrotte, ja
kiitos!» Pierrotte ei hellittänyt hänen kättänsä.
Näin seisoivat he jonkun aikaa vastakkain liikutettuina ja äänettöminä.
Molempien huulilla oli Daniel'in nimi, mutta samasta hienotuntoisuudesta
he eivät uskaltaneet sitä lausua... Tämä isä ja tämä äiti ymmärsivät
toisensa niin hyvin!... Jacques irroitti ensimmäisenä hiljaa kätensä.
Hänen oli vaikea vastustaa kyyneleitä, hänelle tuli kiire pois.
Cévenniläinen saattoi häntä kadulle asti. Siellä ei mies raukka enää
voinut pidättää sitä mielikarvautta, joka täytti hänen sydämensä, vaan
hän alkoi moittivan näköisenä sanoa: »Voi, Jacques herra ... voi,
Jacques herra ... niinkuin on tapana sanoa!...» Mutta hän oli liian
liikutettu voidakseen jatkaa kääntämistään eikä voinut muuta kuin pariin
kertaan toistaa: »Niinkuin on tapana sanoa... Niinkuin on tapana
sanoa...»
Voi, niin, niinkuin oli tapana sanoa!...
Erottuaan Pierrotte'ista meni Jacques uudestaan kirjanpainajan luo.
Elsassilaisen vastustelemisista huolimatta tahtoi hän heti paikalla
maksaa takaisin ne neljäsataa francia, jotka tämä oli Daniel'ille
lainannut. Hän jätti tälle sitäpaitsi, päästäkseen siitäkin huolesta,
rahat noihin kolmeen lankeavaan vekseliin, ja sitten hän sanoi itsekseen
keveämmällä sydämellä: »etsikäämme nyt lapsi.» Pahaksi onneksi oli liian
myöhäistä enää sinä päivänä alkaa etsiskelyjä. Sitä paitsi oli
matkaväsymys, liikutus ja tuo pieni, kuiva, alituinen yskä, joka jo
kauvan oli häntä jäytänyt, niin murtanut Jacques rukan, että hänen
täytyi palata takaisin Bonaparte kadulle hetkiseksi levähtämään.
Voi, kun hän astui pikku huoneeseen ja laskevan lokakuun auringon
viimmeisissä säteissä näki jälleen kaikki ne esineet, jotka kertoivat
hänen lapsestaan, runopöydän akkunan edessä, hänen juomalasinsa, hänen
mustepullonsa, hänen piippunysänsä, kun hän kuuli Saint-Germain'in
tuttujen kellojen sumun takia hiukan sortuneella äänellä soivan, kun
ilta _Angelus_, -- tuo surunvoittoinen _Angelus_, jota Daniel niin
suuresti rakasti, -- löi siivellään kosteita ruutuja vasten, -- mitä
Jacques äiti silloin tunsi, sen voisi ainoastaan sureva äiti sanoa...
Hän kävi pariin, kolmeen kertaan huoneen ympäri, katseli kaikki paikat,
avasi kaikki kaapit siinä toivossa että löytäisi jotakin, mikä johtaisi
hänet karkurin jäljille. Mutta turhaan, kaapit olivat tyhjät. Hän ei
löytänyt muuta kuin vanhoja liinavaatteita ja rääsyjä. Kaikki tässä
huoneessa todisti häviötä ja rappiota. Tästä huoneesta ei oltu muutettu,
vaan paettu. Lattialla nurkassa oli kynttilänjalka ja uunissa suuren
paperituhkakasan alla valkea, kullalla koristettu rasia. Tuon rasian hän
tunsi. Siihen Daniel pani mustien silmien kirjeet. Ja nyt hän löysi sen
tuhasta. Mikä pyhyyden häväistys.
Jatkaessaan etsiskelyjään löysi hän kirjoituspöydän laatikosta muutamia
paperiarkkia, jotka olivat täynnä säännötöntä, kuumeista käsialaa,
sellaista kuin Daniel kirjoitti, kun hän oli innoissaan. »Varmaankin
joku runo», sanoi Jacques äiti itsekseen, mennessään akkunan luo sitä
lukemaan. Se oli todellakin runoelma, synkkä runoelma, joka alkoi näin:
»Jacques, minä olen valehdellut sinulle. Kahteen kuukauteen en ole
sanonut sinulle ainoatakaan totuuden sanaa...» Tämä kirje oli jäänyt
lähettämättä, mutta saapui kuitenkin, niinkuin näette, määräpaikkaansa.
Sallimus toimitti tällä kertaa postin virkaa.
Jacques luki sen päästä päähän. Kun hän tuli siihen kohtaan kirjeessä,
jossa mainittiin Montparnassilaisteatterin palvelukseen liittymisestä,
jota Irma Borel niin itsepintaisesti vaati ja Daniel niin päättävästi
vastusti hypähti hän ilosta koholle: