helmi ... hänen nimensä on Pierrotte ja _hän_ myö
porsliiniastioita Saumon'in kauppakujassa... Ahaa, nyt ymmärrän,
miksi et tahtonut antaa minulle rasiaa.' Ja hän nauroi, että oli
pakahtua.
En tiedä, mikä minut silloin valtasi, häpeä harmi tai raivo...
Kaikki musteni silmissäni. Minä syöksyin hänen kimppuunsa
temmatakseni häneltä kirjeet. Hän säikähti, astui askeleen
taaksepäin ja sotkeutuen laahukseensa kaatui kauheasti kirkaisten.
Neekerinainen kuuli sen viereisestä huoneesta ja juoksi heti
paikalle puolialastomana, hapset hajalla, mustana ja hirveänä.
Koetin estää häntä tulemasta sisään, mutta hän puukkasi minut
suurella rasvaisella kädellään seinää vasten ja asettui minun ja
emäntänsä väliin.
Tuo toinen oli sillaikaa noussut ylös maasta, ja oli itkevinään.
Itkeä tuhertaessaan jatkoi hän edelleen rasian penkomistaan.
-- Etpäs tiedä, sanoi hän neekerinaiselleen, etpäs tiedä,
minkätähden hän aikoi lyödä minua...? Siksi, että olen keksinyt,
ettei hänen ylhäinen neitinsä ole lainkaan ylhäinen ja että hän
myö lautasia eräässä liikekujassa...
-- Ei kaikki kultaa kuin kiiltää, sanoi eukko.
-- Kas vain, sanoi murhenäyttelijätär, näetkös mitä
rakkaudenpantteja hänen puotimamselinsa on hänelle antanut...
Neljä karvaa tukastaan ja viiden pennin orvokkikimpun... Tuo
lähemmäksi lamppusi, Valkea Käki.
Neekerinainen lähensi lamppunsa; hiukset ja kukkaset leimahtivat
kahisten palamaan. Minä annoin sen tapahtua, olin kivettynyt.
-- No, mutta mitäs tämä on? jatkoi murhenäyttelijätär käärien auki
silkkipaperin palasta... Hammas?... Eipäs, se näyttää olevan
sokuria... Niinpä se onkin ... se on makeismuisto ... pieni
sokurisydän.
Ah, mustat silmät olivat sen eräänä päivänä ostaneet
Saint-Gervais'in markkinoilta ja antaneet sen minulle sanoen:
-- Annan sinulle sydämeni.
Neekerinainen katseli sitä ahnain silmin.
-- Tahdotko saada sen, Käki, huusi hänen emäntänsä. Tuossa, -- ota
kiinni!
Ja hän heitti sen hänen suuhunsa aivan kuin koiran suuhun... Se on
ehkä naurettavaa, mutta kun kuulin sokurin narskuvan neekerinaisen
leukain välissä, kävi väristys koko ruumiini läpi! Minusta tuntui,
kuin olisi tuo mustahampainen paholainen nielaissut noin
riemuissaan mustien silmien oman sydämen.
Luulet kai, Jacques rukka, että tämän jälestä kaikki oli lopussa
meidän välillämme? Eikö mitä! Jos seuraavana päivänä tämän
kohtauksen jälkeen, rakas ystävä, olisit tullut Irma Borel'in luo,
olisit tavannut hänet harjoittamasta Hermionen osaa
kyttyräselkänsä kanssa ja yhdessä nurkassa, pienellä matolla,
papukaijan vieressä, olisit nähnyt kyyröttävän turkkilaispojan,
hampaissa suuri piippu, jonka varsi meni kolmasti hänen
vyötäistensä ympäri... Mikä luonteenomainen pää sinulla on,
Dani-Dan!
Mutta tottahan sitten ainakin, sanot sinä, sait häpeäsi palkaksi
tietää, mitä tahdoit, mitä hän teki joka aamu kahdeksasta
kymmeneen. Niin, Jacques, sain sen tietää, mutta vasta tänä aamuna
hirvittävän kohtauksen jälkeen, -- viimmeisen kohtauksen jälestä,
luonnollisesti! -- jonka saat kuulla!... Mutta hiljaa!... Joku
tulee rappusia ylös... Onkohan se hän, tulisiko hän vielä
kiusaamaan minua... Se kyllä häneltä syntyisi senkin jälkeen, mitä
on tapahtunut. Odotappas!... Minä väännän avaimen kahteen
lukkoon... Hän ei saa tulla sisään, ole vaan huoleti!
Hän ei saa tulla sisään.
Puoliyö.
Se ei ollut hän, se oli hänen neekerinaisensa. Se olisikin ollut
ihmeellistä, kun en ole kuullut hänen vaunujensa palaavan...
Valkea Käki on jo pannut maata. Kuulen seinän läpi pullon
pulputuksen ja tuon hirveän loppusäkeen, _tokotolotinjan_... Nyt
hän kuorsaa. Luulisi kuulevansa suuren kellon heilurin liikkeen.
Kuule siis kuinka meidän surullinen rakkaudentarinamme päättyi.
Noin kolme viikkoa takaperin sanoi kyttyräselkä, joka antaa
tunteja Irma Borel'ille, että tämä oli kypsynyt suuriin
traagillisiin voittoihin ja että hän tahtoi tämän esiintymään
muutamien hänen muiden oppilaidensa kanssa.
Nytkös näyttelijättäreni oli haltioissaan... Kun heillä ei ollut
mitään varsinaista teatteria käytettävänään, päätettiin muuttaa
erään taiteilijan atelieri teatterisalongiksi ja lähetettiin
kutsuja kaikille Pariisin teatterijohtajille...
Alkajaiskappaleeksi valittiin pitkien neuvottelujen jälestä
_Athalie_... Sen taisivat kyttyräselän oppilaat koko
ohjelmistostaan paraiten. Sen aikaansaamiseksi ei tarvittu muuta
kuin joitakuita soveltamisia ja yhteisharjoituksia. Olkoon siis
menneeksi!... Kun Irma Borel oli liian suuri vaivautuakseen
muualle, pidettiin harjotukset hänen luonansa. Joka päivä toi
kyttyräselkä taloon oppilaansa, neljä, viisi pitkää, laihaa
juhlallisennäköistä tyttöä, joilla oli kolmentoista francin
viidentoista centime'in kashimirisaalit, ja kolme, neljä
vaivaista, onnettoman näköistä herraa, joiden takit olivat
kiiltäviksi kuluneet... Harjoitukset kestivät koko päivän, paitsi
kahdeksasta kymmeneen, sillä näytelmävalmistuksista huolimatta
eivät nuo salaperäiset ulkonakäynnit olleet lakanneet. Irma,
kyttyräselkä ja oppilaat tekivät työtä kuin mielettömät. Kahteen
päivään ei muistettu antaa papukaijalle ruokaa. Nuorta Dani-Dania
ei kukaan enää huomannut... Kaikki kävi mainiosti, atelieeri oli
valmiiksi koristettu, lava oli pystyssä, puvut valmiina ja
kutsukortit lähetetyt. Mutta silloinpas kolme, neljä päivää ennen
näytäntöä Eliacin, noin kymmenvuotias tyttö, kyttyräseljän
veljentytär, sairastuu... Mitä on tehtävä? Mistä voisi saada
Eliacin, lapsen, joka oppisi osansa kolmessa päivässä? Yleinen
neuvottomuus... Yhtäkkiä Irma Borel kääntyy minuun:
-- Entäpä jos sinä, Dani-Dan, ottaisit tuon osan?
-- Minä? Laskette leikkiä... Minun ijälläni!...
-- Luuletko ehkä olevasi mies... Mutta sinähän olet viidentoista
vuotisen näköinen, pikku ystäväni. Näyttämöllä, puettuna ja
maalattuna, tulet näyttämään kahdentoistavuotiaalta... Sitä paitsi
soveltuu osasi mainiosti pääsi tyyppiin.
Turhaa oli minun vastustelemiseni. Minun oli hänen tahtoonsa
alistuminen, niinkuin aina. Minä suuri raukka...
Näytännöstä tuli tosi... Jos olisin naurutuulella, kylläpä saisit
hauskan kuvauksen tuosta päivästä... Luultiin Gymnase'in ja
Théâtre-Fançaise'in johtajien varmasti tulevan, mutta noilla
herroilla oli nähtävästi muuta tehtävää, ja me saimme tyytyä
erääseen laitakaupungin teatterin johtajaan, joka saatiin
viimmeisellä hetkellä tulemaan. Muuten ei tämä pieni perhenäytäntö
onnistunut niinkään huonosti... Irma Borel'ille taputettiin
vahvasti. Minusta oli tällä kiinalaisella Athalie'lla liian paljon
paatosta ja ilmeettömät kasvot, ja ranskaa hän puhui niinkuin --
espanjalainen kottarainen. Mutta hänen taiteilijaystävänsä eivät
olleet niin turhantarkkoja. Kun vain puku oli ajanmukainen, nilkka
hieno ja kaulaviiva oikea. Eivät he muuta vaatineet. Mitä minuun
tulee, niitin minäkin pääni luonteenomaisuudella suurta suosiota,
en kuitenkaan niin suurta kuin Valkea Käki mykässä imettäjän
osassaan. Hänen päänsä oli varmaankin vielä paljon
luonteenomaisempi kuin minun. Niinpä kaikuikin koko sali yhtenä
'hyvä' merenä kun hän viidennessä näytöksessä ilmestyi näyttämölle
tuo mahdottoman suuri papukaija käsivarrellaan, -- turkkilaisensa,
neekerinaisensa ja papukaijansa oli Irma Borel välttämättömästi
tahtonut saada kappaleessa esiintymään, -- ja pyöritteli
ällistyneenä ja julmana suuria valkeita silmiään. 'Mikä loistava
menestys!' sanoi Athalie ilosta säihkyen...
Jacques! ... Jacques!... Kuulen hänen vaunujensa tulevan. Voi,
tuo kurja nainen! Mistä hän tulee näin myöhään? Hän on siis voinut
unohtaa meidän kauhean aamuisen kohtauksemme, josta minä yhä vielä
värisen!
Portti suljettiin... Kunpa hän nyt ei vain tulisi tänne! Kauheata,
näetkö, on olla saman katon alla sellaisen naisen kanssa, jota
kiroo!
Kello yksi.
Näytäntö, josta sinulle kerroin, oli kolme päivää sitten.
Näinä kolmena päivänä hän on ollut iloinen, lempeä, hellä ja
rakastettava. Hän ei ole kertaakaan lyönyt neekerinaistaan. Hän on
useamman kerran kysynyt sinua ja vieläkö yhä yskit, vaikka ei hän
suinkaan ole sinun ystäviäsi... Minun olisi pitänyt epäillä
jotain.
Tänä aamuna hän tulee minun huoneeseeni juuri, kun kello oli
yhdeksän. Yhdeksän!... En ollut milloinkaan nähnyt häntä siihen
aikaan!... Hän lähestyy minua ja sanoo hymyillen:
'Kello on yhdeksän!'
Siten hän yhtäkkiä kävi juhlalliseksi ja sanoi:
'Ystäväni, olen pettänyt sinua. Kun tapasimme toisemme, en ollut
vapaa. Minun elämässäni oli mies, silloin kun sinä tulit minun
tielleni, mies, jota saan kiittää ylellisyydestäni, huolettomasta
elämästäni, kaikesta, mitä minulla on.'
Sanoinhan sinulle, Jacques, että tuon salaperäisyyden alla oli
jotain häpeällistä.
'Siitä päivästä, kun tutustuin sinuun, kävi tuo suhde minulle
sietämättömäksi... En ole sinulle siitä puhunut siksi, että tiesin
sinut liian ylpeäksi suostuaksesi jakamaan toisen kanssa. Jos en
ole sitä katkaissut, niin on syy siinä, että en ole voinut luopua
tästä huolettomasta, loistavasta elämästä, johon olen syntynyt...
Nyt en enää voi elää näin... Tämä valhe painaa minua, tämä
jokapäiväinen petos tekee minut hulluksi... Ja jos vielä huolit
minusta tämän tunnustuksen jäljestä, jonka olen tehnyt, olen
valmis jättämään kaikki ja elämään kanssasi jossakin sopukassa,
missä vain tahdot...'
Nuo viimmeiset sanat, 'missä vain tahdot', hän sanoi kuiskaten,
melkein kiinni huulissani, huumatakseen minut...
Minulla oli kuitenkin voimaa vastata hänelle, vieläpä jokseenkin
kuivasti, että olin varaton, joka en voinut itseänikään elättää
enkä liioin saattanut vaatia veljeäni Jacques'ia häntä elättämään.
Tämän vastauksen kuullessaan, hän kohotti päänsä voitonriemuisena
ja sanoi:
-- Entäpä, jos minä olisin keksinyt kunniallisen ja varman keinon,
jolla voimme molemmat elättää itsemme tarvitsematta jättää
toisiamme, mitä siitä sanoisit?
Ja sitten hän veti taskustaan jonkin leimasimella varustetun
raapustuksen ja alkoi lukea sitä. Se oli sopimus, jolla
sitouduimme molemmat rupeamaan erään Pariisin
laitakaupunkiteatterin palvelukseen, hän sadan francin palkasta ja
minä viidenkymmenen francin palkasta kuussa. Kaikki oli valmiina,
meidän ei tarvinnut muuta kuin kirjoittaa nimemme alle.
Katselin häntä kauhuissani. Tunsin, että hän tahtoi viedä minut
mukanaan johonkin maailman loukkoon ja pelkäsin hetkisen, etten
olisi kyllin vahva panemaan vastaan... Kun hän oli lukenut
raapustuksen loppuun, alkoi hän antamatta minulle vastauksen
aikaa, kuumeisella innolla puhua näyttelijäradan loistosta ja
siitä ihanasta elämästä, jota tulisimme teatterissa viettämään
vapaina, ylpeinä, kaukana maailmasta, eläen vaan taiteellemme ja
rakkaudellemme.
Hän puhui liian kauvan, se oli virhe. Minulla oli aikaa tyyntyä ja
sydämeni syvyydestä avukseni huutaa Jacques äitiäni, ja kun hän
oli lorunsa lopettanut, voin sanoa hänelle aivan kylmänä:
-- Minä en tahdo ruveta näyttelijäksi...
Ei hän tietystikään hellittänyt, vaan aloitti kauniit lorunsa
alusta.
Turha vaiva... Mitä ikänä hän sanoi, vastasin minä ainoastaan:
-- Minä en tahdo ruveta näyttelijäksi...
Hän alkoi kadottaa kärsivällisyytensä.
-- Tahdot siis ennemmin, sanoi hän kalpeana, että palaan elämääni
kahdeksasta kymmeneen, ja että asiat jäävät ennalleen...
Tähän vastasin hiukan sovinnollisemmin.
-- En pidä sitä, enkä tätä parempana. Mielestäni on hyvin
kunnioitettavaa, että tahdot itse elättää itsesi, etkä olla
riippuvainen jostain kahdeksan ja kymmenen välisestä herrasta...
Mutta sanon sinulle vielä kerran, etten tunne itsessäni
minkäänlaista näyttelijäkutsumusta ja etten rupea näyttelijäksi.
Silloin sain kuulla kunniani.
-- Vai niin, sinä et rupea näyttelijäksi... Miksikä sitten
aijot?... Ehkäpä luulet itsesi runoilijaksi?... Hän luulee itsensä
runoilijaksi. Mutta eihän sinulla ole mitään, mitä siihen
vaaditaan, hupsu raukka! Siitäkö syystä, että olet painattanut
vaivasen kirjan, josta ei kukaan huoli, luulet olevasi
runoilija... Voi, onneton, sinun kirjasi on pelkkää pötyä, sen
sanovat kaikki... Kahteen kuukauteen ei sitä ole myyty kuin yksi
ainukainen kappale, se, jonka minä ostin... Sinä runoilija, mene
suolle!... Ainoastaan veljesi voi uskoa niin päätöntä... Siinä
toinen yhtä hyvä! ... entä hänen kirjeensä ... hänen Gustave
Planche hätänsä saa minut naurusta pakahtumaan... Tämän arvostelua
odottaessaan tappaa hän itsensä työllä elättääkseen sinut: ja
sinä, mitä sinä teet sillaikaa, sinä, sinä ... niin, mitä sinä
oikeastaan teet? Tiedätkö sen edes itse?... Kun vaan päässäsi on
jotain luonteenomaista, on siinä mielestäsi kyllin. Pukeudut
turkkilaiseksi ja luulet, että siinä on kaikki! Voin sinulle
sitäpaitsi ilmoittaa, että pääsi on viime aikoina alkanut
arveluttavasti kadottaa luonteenomaisuuttaan ... sinä olet ruma,
oikein ruma. Katsoppas itseäsi peilissä ... olen varma, ettei
sinun Pierrotte mamsellisi enää sinusta huolisi, jos palaisit
hänen luoksensa... Mutta te olette juuri luodut toisillenne... Te
olette molemmat syntyneet porsliinikauppiaiksi. Se virka sinulle
todella sopii eikä näyttämö...
Enempää ei hän enää saanut suustaan. Et ole kuuna päivänä nähnyt
tämän vertaa. Minä katselin häntä sanaakaan sanomatta. Kun hän
vaikeni, menin hänen luokseen, -- vaikka koko ruumiini vapisi, --
ja sanoin aivan tyynesti:
-- Minä en rupea näyttelijäksi.
Sen sanottuani menin ovelle, avasin sen ja näytin sitä hänelle.
-- Vai ulos, sanoi hän ilkkuen... En vielä ... minulla on sinulle
vielä paljo sanottavaa.
Nyt en voinut enää kauvempaa kestää. Veri syöksähti päähäni.
Tempasin hiilikoukun ja hyökkäsin hänen päällensä ... uskotko,
että hänelle tuli kiire... Tällä hetkellä ymmärsin espanjalaisen
Pachecon.
Hänen mentyään otin hattuni ja lähdin ulos. Harhailin koko päivän
kuin humalassa pitkin kaupunkia... Voi, jospa sinä olisit ollut
täällä... Hetkisen ajattelin mennä Pierrotte'in luo, heittäytyä
hänen jalkoihinsa, pyytää anteeksi mustilta silmiltä. Minä menin
aina puotin ovelle asti, mutta en uskaltanut astua sisään... En
ole käynyt siellä kahteen kuukauteen. He ovat kirjoittaneet
minulle, minä en ole vastannut. He ovat tulleet minua etsimään,
minä olen mennyt piiloon. Kuinka he voisivat antaa anteeksi?...
Pierrotte istui kirjoituspöytänsä ääressä. Hän näytti niin
murheelliselta... Seisoin ja katselin häntä vähän aikaa akkunan
takaa, sitten lähdin itkien pois.
Pimeän tultua palasin kotiin. Itkin kauvan akkunan ääressä, sitten
aloin kirjoittaa sinulle. Näin tulen kirjoittamaan sinulle koko
yön. Minusta tuntuu kuin olisit täällä, kuin puhelisin kanssasi,
ja se tekee minulle hyvää.
Mikä hirviö tuo nainen onkaan! Kuinka varma hän oli minusta!
Kuinka hän piti minua leikkikalunaan, omaisuutenaan... Käsitätkö,
että hän aikoi viedä minut kanssaan laitakaupunkiin, -- teatteria
näyttelemään!... Neuvo minua, Jacques, minun on niin vaikea, minä
kärsin... Näetkö, hän on tehnyt minulle niin paljon pahaa! Hän on
ottanut minulta uskon itseeni, minä epäilen itseäni, minä pelkään.
Mitä minun on tehtävä? ... työtä?... Mutta voi, hän on oikeassa,
minä en ole runoilija, kirjani ei ole käynyt kaupaksi... Ja kuinka
saamme sen maksetuksi?...
Koko elämäni on pilattu. En näe enää mitään enkä tajua mitään.
Minun ympärilläni on pimeätä... Jotkut nimet ovat kohtalokkaita.
Sellainen on Irma Borel. Se merkitsee meidän tienoillamme Irma
Pyöveli!... Kuinka hyvin se sopii hänelle!... Tahtoisin muuttaa
pois. Tämä huone on käynyt minulle vastenmieliseksi. Ja minä voin
aina tavata hänet rapuissa... Mutta voit olla huoleti, jos hän
joskus tulisikin tänne... Mutta hän ei tule. Hän on unohtanut
minut. Onhan hänellä taiteilijansa, jotka lohduttavat häntä...
Laupias Jumala, mitä kuulen... Jacques veljeni, se on hän. Sanon
sinulle, että se on hän! Hän tulee tänne, tunnen hänen
askeleensa... Hän on täällä, aivan lähelläni. Kuulen hänen
hengityksensä... Hänen silmänsä katsoo minua avaimenreijästä, se
polttaa minua, se...»
Tämä kirje jäi lähettämättä.
XII.
TOLOKOTOTINJAN.
Nyt olen tullut elämäntarinani synkimmille sivuille, niihin kurjuuden ja
häpeän päiviin, joita Daniel Eyssette on viettänyt tuon naisen rinnalla
näyttelijänä Pariisin laitakaupungissa. Kummallista! Tuo vaiherikas,
jännittävä, huumaava aika elämästäni on jättänyt jälkeensä vain
katumusta eikä muistoja.
Koko tuo kolkka muistostani on aivan sumussa, kaikki on siinä hämärää...
Mutta odottakaa!... Minun ei ole tarvis muuta kuin sulkea silmäni ja
hyräillä pariin, kolmeen kertaan tuo kummallinen, surumielinen kertosäe:
_Tolokototinjan! Tolokototinjan!_ ja kuin taikasauvan kosketuksesta
himmeät muistoni heräävät, ja aikoja unohdetut hetket hiipivät esiin
haudoistaan ja minä näen Pikku Miehen semmoisena kuin hän oli silloin,
suuressa uudessa talossa Montparnasse'in bulevardin varrella, seuranaan
Irma Borel, joka harjoittelee osiaan ja Valkea Käki. joka jorottaa
lakkaamatta:
_Tolokototinjan! Tolokototinjan!_
Huu, tuo kauhea talo! Näen vielä sen tuhannet ikkunat, sen viheriät,
tervatut raput, sen ammoittavat likaviemärit, sen numeroidut ovet, sen
valkeat, pitkät käytävät, jotka haisivat vastamaalatuilta ... kaikki
aivan uutta, mutta jo likaista!... Talossa oli sata kahdeksan huonetta,
ja joka huoneessa perhe. Ja mitä perheitä!... Koko päivän kuului toraa,
huutoja, melua ja tappelua, öisin taas lasten itkua, paljaitten jalkojen
liikehtimistä lattialla ja kehtojen raskasta, yksitoikkoista kolketta.
Ja vaihteeksi ilmestyi aika ajoin poliisi taloon.
Tänne, tähän seitsenkerroksiseen luolaan, olivat Irma Borel ja Pikku
Mies kätkeneet itsensä ja rakkautensa... Synkkä asunto, ja juuri omansa
sellaiselle hyyryläiselle!... He olivat valinneet sen siksi, että se oli
lähellä heidän teatteriansa, ja niinkuin kaikissa uusissa taloissa, oli
vuokra halpa. Neljästäkymmenestä francista saivat he toisesta
kerroksesta kaksi huonetta, johon kuului parvekeakkuna bulevardille
päin. Talon kaunein huoneisto... He palasivat joka ilta puoliyön seutuun
kotiin, näytännön päätyttyä. Kolkkoa oli kulkea noita suuria, autioita
katuja, joilla kuljeksi äänettömiä työmiehiä, paljaspäisiä tyttöjä ja
yövahteja pitkissä, harmaissa päällystakeissa.
He kulkivat nopeasti keskellä katua. Kotiin tullessa oli heitä varten
pöydän kulmalla hiukan kylmää lihaa. Valkea Käki istui odottamassa
heitä, sillä Irma Borel oli ottanut hänet mukaansa tänne. Kahdeksan ja
kymmenen välinen herra oli ottanut takaisin kuskinsa, huonekalunsa,
pöytäkalustonsa ja vaununsa. Irma Borel oli pitänyt neekerinaisensa,
papukaijansa, muutamia koristeita ja kaikki pukunsa. Niitä hän ei
tietenkään enää voinut käyttää muualla kuin näyttämöllä, sillä eiväthän
sametti- ja silkkilaahukset olleet omiaan laitakaupunkibulevardeja
lakaisemaan... Koko toinen huone oli näiden pukujen vallassa. Ne
riippuivat metallikoukuissa ympäri seiniä, ja niiden leveät
silkkilaskokset, niiden räikeät värit, muodostivat kummallisen
vastakohdan kuluneelle lattialle ja haalistuneille huonekaluille. Tässä
huoneessa nukkui neekerinainen.
Sinne oli hän sijoittanut patjansa, hevosenkenkänsä ja viinapullonsa,
mutta tulenvaaran pelosta ei hänelle annettu lainkaan kynttilää. Niinpä
näyttikin Valkea Käki, kun hän siinä kuun valossa kyyrötti patjallaan
heidän kotiin tullessaan noiden salaperäisten hameiden keskellä,
vanhalta noita-akalta, jonka ritari Siniparta oli pannut seitsemää
hirtettyä vaimoaan vartioimaan... Toisessa huoneessa, joka oli pienempi,
asustivat he ja papukaija. Siinä oli hädin tuskin tila vuoteelle,
kolmelle tuolille, pöydälle ja papukaijan suurelle, kullatulle orrelle.
Niin kolkko ja ahdas kuin heidän asuntonsa olikin, eivät he liikahtaneet
sieltä minnekään. Kaiken ajan, minkä eivät olleet teatterilla, viettivät
he kotonaan opettelemassa osiaan, ja siinäkös oli meteli. Talon toisesta
päästä toiseen kuului heidän juhlallinen karjuntansa: »Tyttäreni,
antakaa minulle takaisin tyttäreni! -- Tänne, Gaspard! -- Hänen nimensä,
hänen nimensä, kur-rja!» Lisäksi tuli vielä papukaijan räikeät huudot ja
Valkean Käen kimeä ääni, joka toisti lakkaamatta:
_Tolokototinjan!... Tolokototinjan!_
Irma Borel puolestaan oli onnellinen. Tämä elämä oli hänen mieleensä:
hänestä oli hauskaa leikkiä köyhäin taiteilijain elämää. »En kaipaa
mitään», oli hänellä tapana sanoa. Mitä hän olisi voinut kaivata? Sinä
päivänä, jolloin köyhyys kävi hänelle ikäväksi, jolloin hän oli juonut
tarpeekseen litraviiniä ja syönyt kyllikseen tuota kauheata ruokaa
paksuine kastikkeineen, jota heille tuotiin ruokapaikasta, sinä päivänä,
kun hän oli saanut yllin kyllin laitakaupungin näytelmätaiteesta, sinä
päivänä tiesi hän palaavansa entiseen elämäänsä. Hänen ei tarvinnut
muuta kuin ojentaa sormensa saadakseen takaisin kaiken, minkä oli
jättänyt.
Tämä varaovi antoi hänelle rohkeutta ja pani hänet sanomaan: »Minä en
kaipaa mitään.» Hän ei kaivannut mitään, mutta minä, minä?...
Heidän ensi esiintymisensä tapahtui _Kalastajapoika Gaspardossa_, joka
on mitä ihanin sanahelinäkappale. Irma Borel'ille taputettiin kovasti,
ei tietenkään hänen taiteelleen, -- sillä ääni oli huono ja liikkeet
naurettavat, -- vaan hänen lumivalkeille käsivarsilleen ja
samettipuvuilleen. Laitakaupungin yleisö ei ole tottunut lumivalkean
lihan ja neljäkymmentä francia metri maksavien kankaitten
näyttelemiseen. Katsomossa sanottiin: »Hän on oikea herttuatar!» ja
ällistyneet katupojat paukuttivat niin, että kämmenet olivat haljeta...
Pikku Mies ei saavuttanut samaa menestystä. Hän oli kaikkien mielestä
liian pieni, ja sitten hän pelkäsi ja ujosteli. Hän puhui hyvin hiljaa,
niinkuin rippituolissa. Hänelle huudettiin: »Kovempaa, kovempaa!» Mutta
hänen kurkkuaan kuristi, niin että sanat katkesivat kesken. Lopuksi
hänelle vihellettiin... Eihän se ollut ihme, Irman puheista huolimatta,
puuttui taipumusta. Ja joskin on huono runoilija, niin ei siltä tarvitse
olla hyvä näyttelijä.
Kreolitar koetti häntä parhaansa mukaan lohduttaa: »He eivät ymmärrä
pääsi luonteenomaisuutta...» sanoi hän usein. Johtaja puolestaan ei
erehtynyt hänen päänsä suhteen. Kahden myrskyisän näytännön jälkeen
kutsutti hän hänet huoneeseensa ja sanoi hänelle: Pieni ystäväni,
murhenäytelmä ei ole sinun alasi. Me olemme erehtyneet. Koitetaanpas
huvinäytelmää. Luulen, että onnistut paremmin koomillisissa osissa. Ja
seuraavana päivänä kokeiltiin huvinäytelmää. Pikku Mies näytteli nuoria,
koomillisia rakastajia, typeriä keikareita, joille juotetaan
kuohulimonaatia muka sampanjana ja jotka juoksentelevat pitkin näyttämöä
vatsaansa pidellen, punatukkaisia idiootteja, jotka itkeä mouruaavat:
»Huh ... huh ... huh!» maalaiskosijoita, jotka silmiään mulkoillen
sanovat: »Minä rakastan sua ... tota noin ... se on vallan totta, että
minä rakastan sua kamalasti!»
Hän näytteli pölkkypäitä ja jänishousuja, kaikkia rumia ja naurettavia
olentoja, kaikkia niitä, jotka herättävät naurua, ja minun on totuuden
nimessä sanottava, ettei hän suoriutunut niistä niinkään huonosti. Hän
oli suorastaan onnistunut, hän sai katsomon nauramaan!
En voi selittää, mistä se johtui. Juuri näyttämöllä
teatterihetaleissaan, paksulla maalilla tahrittuna, ajatteli Pikku Mies
Jacques'ia ja mustia silmiä. Keskellä irvistystä, hulluinta temppua
tehdessään ilmestyivät äkkiä hänen eteensä kaikkien niiden rakkaiden
olentojen kuvat, jotka hän oli halpamaisesti pettänyt.