heitti takanaan olevalle sohvalle luuveitsensä ja kirjansa, veti
viehättävällä liikkeellä hihansa alas ja tuli vierastaan kohti, käsi
toverillisesti ojennettuna.
-- Hyvää päivää, naapuri! sanoi hän viehättävällä hymyllä; te yllätätte
minut täydessä traagillisessa innostuksessa. Minä opettelen
Klytemnestran osaa... Eikö se ole järisyttävää?
Hän pyysi Pikku Miehen istumaan viereensä sohvalle ja keskustelu alkoi.
-- Te harrastatte näytelmätaidetta, hyvä rouva? (Hän ei uskaltanut sanoa
»naapuri».)
-- Ooh. se on vain päähänpisto ... niinkuin kuvanveisto ja musiikkikin,
joita myös olen harjoittanut... Mutta tällä kertaa tulen luultavasti
menemään pitemmälle ... minä aijon esiintyä Théâtre-Française'issa.
Hänen tätä sanoessaan lentää lehautti mahdottoman suuri, keltaharjainen
lintu kovalla siipein läiskeellä Pikku Miehen kammatulle päälaelle
istumaan.
-- Älkää peljästykö, sanoi nainen nauraen, nähdessään hänen
kauhistuksensa, se on vain minun papukaijani ... komea elävä, jonka olen
tuonut mukanani Markiisisaarilta.
Hän otti linnun käteensä, hyväili sitä, sanoi sille pari kolme sanaa
espanjaksi ja vei sen takaisin kullatulle orrelle salin toiseen
päähän... Pikku Mies oli ihmeissään. Neekerinainen, papukaija,
Théâtre-Française, Markiisisaaret...
Mikä ihmeellinen nainen! ajatteli hän itsekseen täynnä ihastusta.
Nainen tuli jälleen hänen viereensä istumaan, ja keskustelua jatkui.
Ensin puhuttiin yksinomaan _Paimennäytelmästä_. Nainen oli sitten
eilisen lukenut ja yhä lukenut sen uudelleen. Hän osasi siitä pitkiä
säkeitä ulkoa ja lausui niitä täynnä innostusta. Ei milloinkaan Pikku
Miehen turhamaisuutta ollut niin kutkutettu. Nainen tahtoi tietää hänen
ikänsä, mistä hän oli kotoisin, hänen elämästään, ottiko hän osaa
seuraelämään, oliko hän rakastunut... Pikku Mies vastasi kaikkiin näihin
kysymyksiin hyvin kainosti ja tulos oli, että nainen tunnin kuluttua
tunsi perinpohjin Jacques äidin ja kauppahuone Eyssette'in historian ja
tuon uuden koti rukan, jonka lapset olivat vannoneet perustavansa. Neiti
Pierrotte'ista ei tietenkään hiiskuttu sanaakaan. Mutta Pikku Mies puhui
eräästä nuoresta suuren maailman naisesta, joka oli pahasti rakastunut
häneen ja itsevaltiaasta isästä, -- Pierrette raukka, -- joka oli heidän
rakkautensa tiellä.
Näiden tunnusten aikana tuli joku sisään. Se oli vanha, valkohapsinen
kuvanveistäjä, joka oli antanut naiselle tunteja siihen aikaan, kun tämä
harjoitti muovailua.
-- Lyönpä vetoa, sanoi hän tälle puoliääneen katsellen ivallisesti Pikku
Miestä, lyönpä vetoa, että täällä on teidän neapelilainen
korallikalastajanne.
-- Aivan niin, vastasi nainen nauraen, ja kääntyen korallipoikaan,
joka oli hyvin hämmästynyt uudesta nimestään, sanoi hän: Te ette kai
muista erästä aamua, jolloin tapasimme toisemme?... Te tulitte minua
vastaan avokauloin, rinta paljaana, tukka epäjärjestyksessä,
kantaen saviruukkua ... luulin näkeväni jonkun noista pienistä
korallikalastajista, joita tapaa Neapelin lahden rannoilla... Samana
iltana kerroin teistä ystävilleni. Mutta emme voineet silloin
aavistaakaan, että pikku korallipoika oli suuri runoilija, ja että
tuon saviruukun pohjalla oli _Paimennäytelmä_.
Onko tarvis sanoa, kuinka ihastunut Pikku Mies oli, kun häntä kohdeltiin
tällaisella kunnioittavalla ihailulla. Juuri kun hän kumarsi ja hymyili
kainosti, toi Valkea Käki uuden vieraan sisään, joka ei ollut kukaan muu
kuin suuri Baghavat, päivällispöytäni intialainen runoilija. Baghavat
meni sisääntullessaan suoraan naisen luo ja ojensi hänelle
viheriäkantisen kirjan.
-- Tuon teidän perhosenne takaisin, sanoi hän. Siinäpä vasta
sepustus!...
Nainen teki viittauksen, joka sai hänet vaikenemaan. Hän ymmärsi, että
tekijä oli saapuvilla ja katsoi tähän päin suu väkinäisessä hymyssä.
Juuri kun kaikki olivat hetken vaiti ja hämillään, saapui onneksi kolmas
vieras. Tämä oli lausunnonopettaja, pieni, hirvittävä kyttyräselkä,
jolla oli tuhkanharmaa naama, punainen valetukka ja madonsyömät hampaat.
Kaikki olivat sitä mieltä, että kyttyräselkä ilman kyttyräänsä olisi
ollut aikakautensa suurin näyttelijä. Mutta kun ei hän ruumiinvikansa
takia voinut esiintyä näyttämöllä, lohdutti hän itsensä oppilaiden
kehittämisellä ja kaikkien samanaikuisten näyttelijäin parjaamisella.
Heti kun hän tuli sisään, huusi nainen:
-- Oletteko nähnyt juutalaisen? Millainen hän oli tänä iltana?
Juutalaisella tarkoitettiin suurta näyttelijätär Rachel'ia joka silloin
oli maineensa kukkuloilla.
-- Hän käy päivä päivältä huonommaksi, sanoi opettaja kohauttaen
olkapäitänsä... Hänestä ei ole mihinkään... Hän on hanhi, todellinen
hanhi.
-- Todellinen hanhi, varmensi oppilas ja hänen takanaan toistivat nuo
molemmat toiset syvällä vakaumuksella: »Todellinen hanhi...»
Naista pyydettiin nyt lausumaan jotakin.
Antamatta itseään rukoilla nousi hän ylös, otti paperiveitsen, kääri
aamupukunsa hihan ylös ja alkoi lausua.
Hyvinkö vai huonosti? Pikku Miehen olisi ollut hyvin vaikea sitä sanoa.
Tuon lumivalkean käsivarren häikäisemänä ja tuon hurjasti liehuvan
kultatukan lumoamana, hän vain katseli eikä kuunnellut. Kun nainen oli
lopettanut, taputti Pikku Mies kovemmin kuin kukaan muu ja selitti
vuorostaan, että Rachel oli vain hanhi, todellinen hanhi.
Hän näki koko yön unta tuosta lumivalkeasta käsivarresta ja tuosta tukan
kultasumusta. Kun hän päivän tultua aikoi istua runopöytänsä ääreen,
tuli tuo hurmaava käsivarsi vielä vetämään häntä hihasta. Kun hän siis
ei voinut tehdä työtänsä, eikä tahtonut lähteä uloskaan, alkoi hän
kirjoittaa Jacques'ille ja kertoa hänelle ensimmäisen kerroksen
naisesta.
»Ah, rakas veli, mikä nainen! Hän tietää kaikki, hän tuntee
kaikki. Hän on säveltänyt sonaatteja, hän on maalannut tauluja.
Hänen uuninsa reunalla on sievä Colombine poltetusta savesta,
jonka hän on itse muovaillut. Nyt hän on kolme kuukautta näytellyt
traagillisia osia ja hän on jo nyt niissä parempi kuin kuuluisa
Rachel. -- Tuo Rachel mahtaa tosiaan olla vain todellinen hanhi.
-- Niin, hän on sellainen nainen, josta et ole milloinkaan
uneksinutkaan. Hän on nähnyt kaikki, hän on ollut kaikkialla. Hän
saattaa yhtäkkiä sanoa: 'Kun olin Pietarissa' ... ja sitten hän
hetken kuluttua selittää pitävänsä Rion satamaa kauniimpana kuin
Neapelin. Hänellä on papukaija, jonka hän on tuonut
Markiisisaarilta, neekerinainen, jonka hän otti mukaansa
Port-au-Prince'istä... Mutta sinähän tunnetkin hänen
neekerinaisensa, sehän on meidän naapurimme, Valkea Käki.
Huolimatta ihmissyöjänaamastaan on Valkea Käki erinomainen olento,
hiljainen, luotettava ja uskollinen. Hänen puheensa on pelkkiä
sananlaskuja, niinkuin Don Quixotte'in Sanchon. Kun naapurit
koettavat urkkia häneltä tietoja hänen emännästään, onko hän
naimisissa, onko jossakin jokin herra Borel, onko hän niin rikas
kuin sanotaan, niin vastaa Valkea Käki omalla murteellaan: Ei
vuohen asiat lammasta liikuta, tai: Kenkä tietää, onko sukassa
reikä. Hänellä on sellaisia vastauksia ainakin sata varastossaan,
eivätkä uteliaat pääse kunnekaan kysymyksillään... Tiedätkö, kenen
myös olen tavannut ensi kerroksen naisen luona?...
Päivällispöytäni hindurunoilijan, itse suuren Baghavat'in. Hän
näyttää olevan vahvasti rakastunut naiseen ja sepittelee hänelle
kauniita runoja, joissa hän vuoroin vertaa tätä kondoriin,
lotuskukkaan tai puhveliin, mutta nainen ei ole hänen
suitsutuksestaan juuri milläänkään. Hän on niin tottunut
semmoiseen: kaikki taiteilijat, jotka käyvät hänen luonaan, -- ja
niitä on sekä monia että hyvin kuuluisia, -- ovat häneen
rakastuneet.
Hän on niin kaunis, niin omituisen kaunis!... Pelkäänpä, että
sydämeni olisi vaarassa, ellei se jo olisi toisen oma. Onneksi
ovat mustat silmät minua suojelemassa... Rakkaat mustat silmät!
Minä menen illaksi niiden luo ja me puhumme koko ajan sinusta
rakas Jacques äiti.»
Juuri kun Pikku Mies lopetti kirjettään, koputettiin hiljaa ovelle. Ensi
kerroksen nainen lähetti hänelle Valkean Käen kautta kutsun omaan
aitioonsa Théâtre-Française'iin hanhea katsomaan. Hän olisi niin
kernaasti suostunut, mutta hän muisti, ettei hänellä ollut hännystakkia
ja siksi täytyi antaa kieltävä vastaus. Tästä hän tuli oikein pahalle
tuulelle. »Jacques olisi voinut teettää minulle hännystakin», tuumi
hän... »Ilman sitä ei voi tulla toimeen... Kun arvostelut alkavat
ilmestyä sanomalehtiin, niin minun on käytävä kiittämässä
arvostelijoita... Kuinka voin sen ilman hännystakkia tehdä?»... Illalla
hän meni Saumon'in liikekujaan, mutta hänen paha tuulensa ei siellä
haihtunut. Cévenniläinen nauraa hohotti liiaksi, neiti Pierrotte'illa
oli liian tumma hipiä. Turhaan mustat silmät katsoivat häneen salavihkaa
ja sanoivat tähtien salaperäisellä kielellä: »Rakasta minua!» tuo
kiittämätön ei ollut ymmärtävinään. Kun Lalouette'it päivällisen jälestä
tulivat sisään, vetääntyi hän synkkänä ja murjottaen erääseen nurkkaan
ja kuvitteli sillä aikaa kun pelilaatikko soitteli pikkulaulujaan
näkevänsä Irma Borel'in avoimessa aitiossaan, näki hänen lumivalkean
käsivartensa leyhyttelevän viuhkaa ja hänen kultatukkansa kimaltelevan
juhlavalaistussa salissa. »Kuinka minä häpeisin, jos hän näkisi minut
täällä», ajatteli Pikku Mies.
Meni useampia päiviä ilman että mitään tapahtui. Irma Borel ei antanut
enää mitään elonmerkkiä. Kaikki suhteet ensimmäisen ja viidennen
kerroksen välillä näyttivät katkenneen. Joka yö kuuli Pikku Mies
istuessaan runopöytänsä ääressä naisen vaunujen palaavan kotiin ja ilman
että hän sitä itse huomasi, säpsähti hän kuullessaan vaunujen kumean
jytinän ja kuskin huudon: »Avatkaa portti, olkaa hyvä!» Hän ei voinut
edes ilman liikutusta kuulla neekerinaisen tulevan huoneeseensa. Jos hän
olisi uskaltanut, olisi hän tältä mennyt kyselemään hänen emännästään...
Kaikesta tästä huolimatta olivat mustat silmät kuitenkin vielä hänen
sydämensä valtijatar. Pikku Mies vietti tuntikausia niiden seurassa.
Muulloin hän istui huoneessaan ja etsi loppusointuja varpusten suureksi
hämmästykseksi, jotka kokoontuivat häntä kaikilta ympäristön katoilta
katselemaan, sillä latinakorttelin varpuset luulottelivat, niinkuin
erinomainen nainenkin kaikenmoista typerää vinnikamarien ylioppilaista.
Saint-Germain'in kellot sitävastoin, -- nuo Jumalalle pyhitetyt ja
niinkuin Karmeliittiveljekset, ijäkseen luostariin suljetut kello rukat,
-- riemastuivat nähdessään Pikku Miehen alati istuvan pöytänsä ääressä
ja kaijuttivat häntä rohkaistakseen kauneimmat sävelensä.
Tällä välin saapui kirje Jacques'ilta. He olivat asettuneet Nizzaan ja
hän kertoi laveasti asunnostaan... »Tämä ihana seutu, niinkuin tuo
merikin akkunoitteni alla, innostaisi sinua, Daniel! Minulla ei ole
siitä suurtakaan iloa; minä en pääse koskaan ulos... Markiisi sanelee
koko päivän. Piru vieköön koko miehen! Kohotan joskus kahden lauseen
välillä päätäni ja näen taivaan rannalla pienet punaiset purjeet, mutta
sitten täytyy heti painaa nenänsä papereihin... Neiti d'Hacqueville on
edelleenkin hyvin sairas... Kuulen hänen päämme päällä yskivän
taukoamatta... Tuskin olin päässyt tänne, kun itsekin sain aika yskän,
joka ei ota asettuakseen...»
Hiukan etempänä puhuessaan ensi kerroksen naisesta, Jacques sanoi:
»... Jos tahdot ottaa neuvoni varteen, niin älä palaa enää tuon naisen
luo. Hän on liian monivaiheinen sinulle. Ja sanoakseni suoraan,
vainuanpa hänen olevan seikkailijattarenkin... Kuuleppas, näin eilen
satamassa hollantilaisen prikin, joka oli juuri palannut matkalta
maapallon ympäri ja jolla oli Jaappanista mastot, Chilestä parret ja
miehistö kirjava kuin maailman kartta... Minusta on sinun Irma Borel'isi
tuon laivan kaltainen. Maat ja mantereet kiertänyt laiva on hyvä, mutta
toista on naisen laita. Se, joka on niin monessa liemessä kiehunut,
pistää helposti toisen pussiin. Älä luota häneen, älä luota häneen,
Daniel ja ennen kaikkia pyydän sinua, ettet saata mustia silmiä
itkemään...»
Nämä viimmeiset sanat sattuivat suoraan Pikku Miehen sydämeen. Se huoli,
millä Jacques valvoi sen onnea, joka oli hyljännyt hänen rakkautensa,
oli hänestä niin ihailtava. »Oi, ei, Jacques, älä pelkää, minä en saata
häntä itkemään», sanoi hän itsekseen ja päätti heti lujasti, ettei
milloinkaan palaisi ensi kerroksen naisen luo... Luottakaa vain Pikku
Miehen lujiin päätöksiin.
Kun vaunut sen päivän iltana vyöryivät portista sisään, hän sitä tuskin
huomasi. Eikä neekerinaisen laulukaan tehnyt häntä hajamieliseksi. Oli
myrskyinen, synkkä syysyö... Hän kirjoitti, ovi puoleksi auki. Yhtäkkiä
luuli hän kuulevansa puuportaiden, jotka toivat hänen huoneeseensa,
narisevan. Pian hän eroitti kepeätä astuntaa ja hameitten kahinaa. Joku
tuli portaita ylös, se oli varma ... mutta kuka...?
Valkea Käki oli aikoja sitten tullut huoneeseensa... Ehkä tuli ensi
kerroksen nainen sanomaan jotain neekerinaiselle...
Tämä ajatus pani Pikku Miehen sydämen hurjasti sykkimään, mutta hänellä
oli voimaa jäädä paikoilleen pöydän ääreen... Askeleet tulivat yhä
lähemmäksi. Portaitten päässä ne pysähtyivät... Vallitsi hetken
hiljaisuus, sitten naputettiin kepeästi neekerinaisen ovelle ilman että
kuului vastausta.
-- Se on hän, ajatteli Pikku Mies hievahtamatta paikoiltaan.
Yhtäkkiä täytti hajuveden tuoksu hänen huoneensa. Ovi narahti, joku tuli
sisään.
Silloin kysyi Pikku Mies päätään kääntämättä vavisten:
-- Kuka siellä on?
XI.
SOKURISYDÄN.
Jacqnes'in lähdöstä on jo kulunut pari kuukautta eikä hän ole vieläkään
tulossa kotiin päin. Neiti d'Hacqueville on kuollut. Markiisi kirjurinsa
seuraamana haihduttaa suruaan Italiassa keskeyttämättä päiväksikään
hirveätä muistelmiensa sanelemista. Puoleksi nääntynyt Jacques ehtii
hädin tuskin kirjoittaa jonkun rivin veljelleen, milloin Roomasta,
milloin Neapelista, Pisasta tai Palermosta. Mutta jos näiden kirjeiden
postileima yhtämittaa vaihtuukin, niin niiden sisältö on melkein aina
sama: »Teetkö ahkerasti työtä?... Kuinka mustat silmät voivat?... Onko
Gustave Planche'in arvostelu ollut lehdissä?... Vieläkö käyt Irma
Borel'in luona?» Näihin aina samoihin kysymyksiin Pikku Mies vastaa joka
kerta, että hän on hyvin ahkera, että kirja menee hyvin kaupaksi ja että
mustat silmät voivat hyvin, ettei hän ole sen koommin nähnyt Irma
Borel'ia eikä kuullut puhuttavan Gustave Planche'ista.
Kuinka paljon perää tässä kaikessa on?... Sen saamme tietää viimmeisestä
Pikku Miehen kirjeestä, jonka hän kirjoitti kuumeisena myrsky-yönä.
»_Herra Jacques Eyssette, Pisa_. Sunnuntai-iltana kello 10.
Jacques, minä olen valehdellut sinulle. Kahteen kuukauteen en ole
sanonut sinulle ainoatakaan totuuden sanaa. Olen kirjoittanut
sinulle, että olen ahkera, ja kaksi kuukautta on mustepulloni
ollut kuivillaan. Olen kirjoittanut sinulle, että kirjani menee
hyvin kaupaksi, eikä kahteen kuukauteen ole myyty ainoatakaan
kappaletta. Olen kirjoittanut sinulle, etten enää käy Irma
Borel'in luona, ja olen ollut kaksi kuukautta yksinomaan hänen
seurassaan. Ja mustat silmät... Voi, Jacques, Jacques, miksen
totellut sinua? Miksi palasin tuon naisen luo?
Olet oikeassa, hän on seikkailijatar eikä mitään muuta. Ensin
luulin häntä älykkääksi. Se oli suuri erehdys ... kaikki mitä hän
sanoo, on lähtöisin jonkun toisen suusta. Hänellä ei ole päätä
eikä sydäntä. Hän on kavala, kyynillinen ja häijy. Olen nähnyt
hänen silmittömässä raivossa ratsastuspiiskalla pieksevän
neekerinaistaan ja heittävän hänet maahan ja potkivan häntä.
Muuten on hän raaka nainen, joka ei usko jumalaa eikä perkelettä,
mutta luottaa sokeasti unissakävijäin jaarituksiin ja antaa povata
itselleen kahvista. Mitä taas hänen näyttelijätaipumuksiinsa
tulee, niin suotta hän ottaa tunteja tuon kyttyräselkähirviönsä
edessä ja viettää päivänsä kotonaan kumipallot suussa: ei hänestä
ainoakaan teatteri välittäisi. Mutta yksityiselämässään on hän
oivallinen näyttelijätär.
En voi todellakaan käsittää, rakas Jacques kulta, kuinka minä
jouduin tuon otuksen kynsiin, minä, joka niin suuresti rakastan
hyvyyttä ja yksinkertaisuutta. Mutta minä voin vannoa sinulle,
että olen päässyt hänen pauloistaan ja nyt on kaikki lopussa,
aivan lopussa... Et voi arvata, kuinka raukkamainen olen ollut, ja
mitä hän on minusta tehnyt! Olen kertonut hänelle elämäni, olen
puhunut hänelle sinusta, äidistä, mustista silmistä... Voisin
kuolla häpeästä, kun sitä ajattelenkaan. Olin antanut hänelle koko
sydämeni, koko elämäni, mutta hän ei omasta elämästään olisi
virkkanut minulle sanaakaan. En tiedä, kuka hän on, en tiedä,
mistä hän tulee. Kun eräänä päivänä kysyin häneltä, onko hän ollut
naimisissa, purskahti hän nauruun. Muistathan tuon pienen arven
hänen suupielessään; se on puukonisku, jonka hän on saanut
kotitienoillaan Kuballa. Tahdoin tietää, kuka häntä oli lyönyt:
'Eräs espanjalainen, jonka nimi on Pacheco', eikä mitään muuta.
Paljonko siitä viisastuin? Tiedänkö minä siltä, mikä tuo Pacheco
on. Eikö hän olisi ollut velvollinen antamaan minulle jonkinlaisen
selityksen? Puukonisku ei ole mikään jokapäiväinen asia. Mutta
taiteilijat, jotka liehuvat hänen ympärillään, ovat julistaneet
hänet kummalliseksi naiseksi ja hän tahtoo olla maineensa
arvoinen. Ooh, nuo taiteilijat, kuinka minä vihaan heitä. Jospa
tietäisit, millaisia he ovat! Kun he aina elävät taulujen ja
kuvapatsaiden parissa, tulevat he lopuksi siihen luuloon, ettei
maailmassa muuta olekaan. He puhuvat vaan muodoista, viivoista ja
väreistä, kreikkalaisten taiteesta, puolipinnoista ja
nisälihaksista. He katselevat nenääsi, käsivarttasi ja leukaasi.
He etsivät sinussa jotain tyyppiä, jotain tyyliä, jotain
luonteenomaista. Mutta siitä, mitä rinnassasi liikkuu, tunteistasi
ja kyyneleistäsi välittävät he yhtä vähän kuin kuolleesta
kissasta. Nuo kunnon veikot keksivät, että minun päässäni oli
jotain luonteenomaista, mutta että minun runoiltani sitä tykkänään
puuttui. He riistivät minulta viimmeisenkin rohkeuteni.
Suhteemme ensi aikoina luuli nainen minussa keksineensä pienen
ihmelapsen, suuren vinnikamarirunoilijan. Kuinka hän minut
ikävystytti tuolla vinnikamarillaan! -- Myöhemmin, kun hänen
lautakuntansa oli hänelle todistanut, että minä olin vain hölmö,
piti hän minut luonaan luonteenomaisen pääni takia. Mutta tämä
luonteenomaisuus vaihteli ihmisten mukaan. Eräs hänen
maalareistaan, joka näki minussa italialaistyypin, käytti minua
pifferaron mallina, toinen taasen algerialaisen kukkakaupustelijan
mallina, kolmas -- Jumala ties minä. Useimmiten seisoin hänellä
itsellään mallina ja hänelle mieliksi täytyi minun koko päivän
esiintyä noissa hetaleissani hänen salongissaan papukaijan
rinnalla. Olemme viettäneet tuntikausia täten, minä turkkilaisena,
pitkä piippu hampaissa, leposohvan toisessa päässä, ja hän
toisessa, lausuen osiaan kumipallot suussa. Aika ajoin hän
keskeytti lausumisensa sanoakseen minulle: 'Sinun päässäsi on
jotain tavattoman luonteenomaista, rakas Dani-Dan'ini!' Kun olin
turkkilaisena, kutsui hän minua Dani-Dan'iksi, kun olin
italialainen Danieloksi, ei milloinkaan Daniel'iksi... Minulla on
muuten kunnia esiintyä molemmissa näissä osissani ensi
taulunäyttelyssä. Luettelossa tulee seisomaan: 'Nuori pifferaro
Irma Borel'ilta' -- 'Nuori fellah Irma Borel'ilta.' Ja ne ovat
minä ... mikä häpeä!
Keskeytän kirjoittamiseni hetkiseksi, Jacques. Aukaisen ikkunan ja
hengitän hiukan yöilmaa. Olen tukehtua ... kaikki mustenee
silmissäni.
Kello kaksitoista.
Ilma teki minulle hyvää. Kun jätän akkunan auki, voin jatkaa
kirjoittamistani sinulle. Sataa, ja on pimeä, kellot soivat.
Kuinka tämä huone on kolkko!... Meidän rakas pikku huoneemme! Ja
minä kun rakastin sitä ennen niin suuresti, nyt on minun täällä
ikävä. Hän on sen tärvellyt, hän on ollut täällä liian usein.
Ymmärräthän, että olin täällä niin helposti saatavissa, samassa
talossa, se oli mukavaa. Oo, tämä ei ole enää mikään työhuone!
Olinpa kotona tai en, tuli hän tänne milloin tahansa ja kaiveli
kaikki paikat. Eräänä iltana tapasin hänen tutkimasta erästä
laatikkoa, johon olen sulkenut mitä minulla on kalleinta
maailmassa, äidin kirjeet, sinun kirjeesi, mustien silmien
kirjeet. Nuo viimeksimainitut ovat kullatussa rasiassa, jonka kai
muistat. Juuri kun tulin sisään, piti Irma Borel tätä rasiaa
kädessään ja aikoi avata sen.
Ennätin tuskin syöksyä sisään ja tempaista sen hänen kädestään.
-- Mitä siitä tahdot? huusin suuttuneena. Hän rupesi hyvin
surulliseksi ja sanoi:
-- Äitisi kirjeet olen jättänyt kajoamatta, mutta nämä kuuluvat
minulle; minä tahdon ne... Anna minulle takaisin tuo rasia.
-- Mitä aijot sillä tehdä?
-- Lukea kirjeet, jotka siinä ovat.
-- Ei milloinkaan, sanoin. Minä en tiedä mitään sinun elämästäsi
ja sinä tunnet minun elämäni kokonaan.
-- Voi, Dani-Dan! -- Sinä päivänä olin turkkilainen. -- Voi,
Dani-Dan, voitko sinä soimata minua siitä. Saathan sinä tulla
milloin vain tahdot luokseni. Ja etkö sinä tunne kaikkia, jotka
käyvät luonani?
Näin puhuen mielistelevimmällä äänellään koetti hän ottaa rasian
minulta.
-- No hyvä, sanoin minä; olkoon menneeksi, minä annan sinulle
luvan avata se, mutta yhdellä ehdolla.
-- Millä?
-- Että sanot minulle, missä olet joka aamu kahdeksasta kymmeneen.
Hän kävi kalpeaksi ja katsoi minua suoraan silmiin. En ollut
koskaan puhunut siitä hänelle. Ei suinkaan halun puutteesta. Tuo
hänen joka-aamuinen menonsa hermostutti ja ärsytti minua samoin
kuin arpi, ja Pacheco ja koko tuon kummallisen olennon elämä.
Olisin tahtonut tietää, mutta samalla pelkäsin saavani tietää.
Tunsin, että tässä alla oli jotakin salaperäistä, jotakin
häpeällistä, joka olisi pakoittanut minut pakenemaan. Mutta tuona
päivänä uskalsin kysyä, niinkuin näet. Hän oli siitä hyvin
hämmästyksissään. Hän epäröi hieman, mutta sanoi sitten vaivalla
ja matalalla äänellä:
-- Anna minulle rasia, niin saat kaikki tietää.
Silloin annoin hänelle rasian. Jacques, se oli konnantyö, eikö
niin? Hän avasi sen ilosta vavisten ja alkoi lukea kirjeitä, --
niitä oli noin parikymmentä, -- hitaasti, puoliääneen, hyppäämättä
rivinkään yli. Tämä nuori, puhdas rakkaudentarina näkyi herättävän
hänen mielenkiintoansa. Olin sen hänelle jo kertonut, mutta omalla
tavallani, uskotellen, että mustat silmät oli ylhäisen
ylimysperheen tytär, jota hänen vanhempansa eivät suostuneet
antamaan tuolle pikku plebeijille, Daniel Eyssette'ille vaimoksi.
Tunnethan sinä naurettavan turhamaisuuteni.
Joskus keskeytti hän lukunsa, sanoakseen: 'Katsoppas, sepä oli
koko sievästi!' tai 'Ohho, ollakseen niin hieno tyttö!' Sitte hän
sitä myöten, kun sai ne luetuksi, lähensi ne kynttilän liekkiin ja
katseli niiden palavan suu ilkeässä naurussa. Minä en estänyt
häntä, tahdoin tietää, missä hän oli joka aamu kahdeksasta
kymmeneen...
Mutta näiden kirjeiden joukossa oli yksi, joka oi kirjoitettu
Pierrotte'in kauppahuoneen leimatulle paperiarkille, jonka
yläsyrjässä oli kolme pientä viheriäistä lautasta ja niiden alla
sanat: 'Porsliini- ja kristallitavaroita. Pierrotte, Lalouette'in
jälkeläinen...' Mustat silmäraukat! Ne olivat varmaankin jonain
päivänä puotissa tunteneet halua kirjoittaa minulle ja ensimmäinen
niiden käsiin osunut paperi oli kelvannut tähän tarkoitukseen...
Voit arvata, mikä löytö se oli murhenäyttelijättärelle! Siihen
asti oli hän uskonut minun juttuni hienosta tytöstä ja
ylimysvanhemmista, mutta kun hän sai tämän kirjeen käsiinsä,
ymmärsi hän kaiken ja purskahti aika nauruun: