millainen ääni! -- kylmä, väritön, särkynyt aaveen ääni pianon takaa,
saattaen minut säpsähtämään tuolillani. Ensimmäistä kertaa kymmeneen
vuoteen kuultiin linnunnokka vanhuksen, kunnianarvoisen Lalouette'in
puhuvan: »Minusta on hyvä, että tappoivat tuon perhosen», sanoi tuo
eriskummallinen vanhus nakertaen sokeriaan vimmastuneen näköisenä; »minä
en voi sietää perhosia!...»
Kaikki purskahtivat nauramaan, ja nyt ruvettiin pohtimaan runoelmaani.
Kirjallisen seuran jäsen piti teosta hiukan liian pitkänä ja kehoitti
minua kaikin mokomin supistamaan se yhteen tai kahteen lauluun, mikä on
aito ranskalainen runomuoto. Alfortin opiston oppilas, luonnontutkija,
huomautti minulle, että leppäkertuilla on siivet, seikka, joka teki
minun runoelmani antaman opetuksen ontuvaksi. Ferrouillat nuorempi
väitti lukeneensa kaiken jostain muualta. »Älä välitä heidän
puheistaan», kuiskasi Jacques minulle, »se on mestariteos». Pierrotte
vain ei virkkanut sanaakaan. Hänellä näytti olevan muuta mielessä. Ehkä
oli tuo kunnon mies, joka istui koko esityksen ajan tyttärensä vieressä,
tuntenut pienen kätösen värähtelevän liian tuntuvasti omassaan, tai oli
hän ohimennen tavoittanut liian loistavan katseen; se vain on varmaa,
että Pierrotte sinä päivänä oli hyvin merkillisen näköinen, -- niinkuin
on tapana sanoa, -- ja ettei hän koko iltana hetkeksikään hievahtanut
tyttärensä vierestä, niin etten voinut sanoa sanaakaan mustille
silmille, vaan lähdin hyvin aikaisin pois, haluamatta kuulla kirjallisen
seuran jäsenen uusinta runoa, jota hän ei minulle milloinkaan antanut
anteeksi.
Pari päivää tuon ikimuistettavan esityksen jälkeen, sain neiti
Pierrotte'ilta lyhyen, mutta paljon sanovan kirjelapun: »Tule pian, isä
tietää kaiken.» Ja vähän alemmaksi olivat rakkaat mustat silmät
kirjoittaneet: »Minä rakastan sinua.»
Tulin, suoraan sanoen, vähän hämilleni tästä suuresta uutisesta. Olin
kaksi päivää juossut kustantajalta kustantajalle käsikirjoituksineni ja
ajattelin paljoa enemmän runoelmaani kuin mustia silmiä. Enkä minä
liioin tuntenut suurta halua ruveta mihinkään selvityksiin Pierrotte
ukon kanssa... Niinpä viivytinkin mustien silmien kiireellisestä
kutsusta huolimatta _sinne_ menoani jonkun aikaa ja sanoin itsekseni
omantuntoni rauhoittamiseksi: »Sitten kun olen myynyt runoelmani.»
Pahaksi onneksi jäi se myymättä.
Siihen aikaan, -- en tiedä, liekö asian laita vielä nytkin sama, --
olivat herrat kustantajat hyvin lempeitä, hyvin kohteliaita,
jalomielisiä ja ystävällisiä ihmisiä, mutta heillä oli yksi paha vika:
he eivät olleet milloinkaan kotona. Niinkuin useita hyvin pieniä tähtiä,
joita ei voi keksiä muuten kuin tähtitornin suurilla kaukoputkilla, ei
näitäkään herroja suuri yleisö voinut nähdä. Menit mihin aikaan tahansa
heidän luokseen, aina käskettiin sinun tulla toiste...
Kuinka minä juoksin heidän toimistoissaan, kuinka minä soitin heidän
ovikelloaan, kuinka monta kertaa seisahduin jonkun kirjakaupan eteen,
kysyen itseltäni sykkivin sydämin: »Menenkö sisään vai enkö mene?»
Sisällä oli lämmin. Siellä tuntui uusien kirjojen haju. Siellä hyöri
pieniä, toimeliaita, kaljupäitä herroja, jotka vastasivat minulle
kirjoituspöytänsä takaa tai hyllytikapuilta. Kustantaja itse oli aina
näkymätön... Joka ilta palasin kotiin alakuloisena, väsyneenä ja
hermostuneena. »Rohkeutta!» sanoi Jacques. »Huomenna sinulla on
parempi onni.» Ja seuraavana päivänä lähdin taasen liikkeelle
käsikirjoituksineni. Se kävi mielestäni päivä päivältä raskaammaksi ja
epämukavammaksi. Ensiksi kannoin sitä ylpeänä kainalossani, niinkuin
uutta sateenvarjoa, mutta lopuksi aloin sitä hävetä, panin sen poveeni
ja napitin huolellisesti päällystakkini sen päälle.
Näin kului viikko. Tuli sunnuntai. Jacques meni tapansa mukaan
päivälliselle Pierrotte'ien luo, mutta hän meni sinne yksin. Olin niin
väsynyt näkymättömien tähtien etsiskelyyn, että makasin koko päivän...
Palatessaan illalla tuli hän sänkyni laidalle istumaan ja torui minua
lempeästi:
-- Kuuleppas, Daniel, sinä teet kovin pahoin, kun et mene _sinne_.
Mustat silmät itkevät ja ovat lohduttomat, ne kuolevat ikävään... Olemme
puhuneet sinusta koko illan... Voi, miekkonen, kuinka hän rakastaa
sinua.
Jacques raukalla oli sitä sanoessaan kyyneleet silmissä.
-- Entä Pierrotte? kysyin arasti. Mitä hän sanoo?
-- Ei mitään. Hän näyttää vain hyvin hämmästyneeltä, kun et sinä tule.
Sinun täytyy mennä _sinne_, Daniel, menethän?
-- Huomispäivänä, Jacques! Lupaan sen sinulle.
Meidän puhuessamme aloitti Valkea Käki, joka oli tullut huoneeseensa,
ijankaikkisen veisunsa _tokotolotinjan, tokotolotinjan_...
Jacques purskahti nauruun: »Tiedätkö», hän kuiskasi, »mustat silmät
ovat mustasukkaiset meidän naapurillemme. Ne luulevat häntä
kilpailijakseen... Turhaan minä vakuutin, ettei niin ole laita, ne
eivät ottaneet uskoakseen... Mustat siimat mustasukkaiset Valkealle
Käelle, se vasta on mainiota!» Minä olin nauravinani niin kuin hänkin,
mutta oikeastaan häpesin syvästi, kun muistin, että itse olin antanut
aihetta siihen, että mustat silmät olivat mustasukkaiset Valkealle
Käelle.
Seuraavan päivän iltapuolella menin Saumon'in liikekujaan. Olisin
tahtonut mennä suoraan neljänteen kerrokseen puhumaan mustien silmien
kanssa, ennenkuin Pierrotte minut näki, mutta vanha cévenniläinen väijyi
minua kujan portilla, enkä voinut välittää häntä. Minun täytyi seurata
häntä puotiin ja istua hänen viereensä kirjoituspöydän ääreen. Aika
ajoin kuului puotikamarista arkailevia huilunsäveliä.
-- Daniel herra, sanoi cévenniläinen, niin varmalla äänellä ja niin
sujuvalla kielellä, etten ollut uskoa korviani, se mitä tahdon teiltä
tietää, on pian sanottu, ja minä en kulje mutkateitä. Niinkuin on tapana
sanoa, pikku typykkä on teihin rakastunut... Rakastatteko tekin häntä
todella?
-- Koko sydämestäni, herra Pierrotte.
-- Siis on kaikki hyvin. Kuulkaa nyt, mitä teille ehdoitan. Te olette
liian nuori, niinkuin pienokainenkin, mennäksenne vielä kolmeen vuoteen
naimisiin. Teillä on siis kolme vuotta aikaa hankkia itsellenne jokin
asema... En tiedä, aijotteko koko ikänne tehdä sinisten perhosten
kauppaa, mutta tiedän, mitä tekisin teidän sijassanne. Niinkuin on
tapana sanoa, minä heittäisin jutut nurkkaan, rupeisin Lalouette'in
kauppahuoneen palvelukseen, perehtyisin vähitellen porsliinikauppaan ja
laittaisin niin, että Pierrotte, joka alkaa käydä vanhaksi, minusta
kolmen vuoden perästä saisi samalla sekä liiketoverin että vävyn... No,
mitä sanotte tästä, veikkoseni?
Ja Pierrotte tuuppasi minua kyynäspäällään ja remahti oikein aika
nauruun. Hän luuli, mies rukka, minun varmaankin halkeavan ilosta
tarjotessaan minulle porsliinin myyjän paikan luonaan. Minulla ei ollut
kyllin rohkeutta suuttua, ei edes vastata hänelle; olin kivettynyt...
Lautaset, lasit ja valkeat alabasterikuvat alkoivat tanssia
silmissäni. Kirjoituspöydän vastaiselta hyllyltä katsoivat hienot
biscuit-paimentytöt ja -pojat ilkkuen minuun ja näyttivät sanovan
heiluttaen paimensauvojaan. »Sinusta tulee porsliininmyöjä!» Hiukan
kauvempana nyökkäsivät sinihameiset kiinalaiset kummitukset arvokkaasti
päätään, ikäänkuin vahvistaakseen paimenten sanan: »Niin, niin, sinusta
tulee porsliininmyöjä!...» Ja puotin perältä luritti huilu pilkaten ja
vahingon ilolla: »Sinusta tulee porsliinikauppias ... sinusta tulee
porsliinikauppias...» Olin tulla hulluksi.
Pierrotte luuli, että mielenliikutus ja ilo tekivät minut sanattomaksi.
-- Puhumme tästä illalla, sanoi hän antaakseen minulle toipumisaikaa.
Menkää nyt pienokaisen luo... Niinkuin on tapana sanoa, hänelle on
varmaankin käynyt aika pitkäksi.
Minä nousin pienokaisen luo, jonka tapasin keltaisessa salissa
erinomaisen naisen seurassa ompelemassa noita ijankaikkisia
tohveleitaan... Antakoon rakas Camilleni minulle anteeksi, mutta neiti
Pierrotte ei ollut milloinkaan näyttänyt minusta niin perin
Pierrotte'imaiselta kuin silloin; ei milloinkaan hänen tyyni tapansa
pistellä neulaansa edestakaisin kankaan läpi ja lukea pisteitänsä ääneen
ollut minua niin hermostuttanut. Hänellä oli aivan samanlaiset pienet
punaiset sormet, punaiset posket ja tyyni ilme kuin noilla värillisillä
biscuitkuvilla, jotka olivat niin hävyttömästi minulle huutaneet:
»Sinusta tulee porsliininmyöjä!» Onneksi olivat mustat silmätkin
saapuvilla, tosin hiukan verhottuina, hiukan surumielisinä, mutta niin
lapsellisen iloisina minut taasen nähdessään, että tulin aivan
liikutetuksi. Sitä ei kestänyt kauvan. Pierrotte tuli melkein
kintereilläni sisään. Hän ei varmaankaan enää yhtä paljon luottanut
erinomaiseen naiseen.
Siitä hetkestä katosivat mustat silmät ja porsliini oli kaikkialla
voitolla. Pierrotte oli hyvin iloinen, hyvin puhelias, suorastaan
sietämätön; »niinkuin on tapana sanoa» singahteli kaiken aikaa ilmassa.
Päivälliset olivat remuavat ja kestivät aivan liian kauvan. Pöydästä
noustaessa vei Pierrotte minut syrjään muistuttaakseen minulle
ehdoitustaan. Minulla oli ollut aikaa toipua ja minä sanoin hänelle
jokseenkin kylmäverisesti, että asiata sieti tuumia ja että antaisin
hänelle vastaukseni kuukauden perästä.
Cévenniläinen oli varmaan hyvin ihmeissään kun en kiiruhtanut
hyväksymään hänen tarjoustaan, mutta hän oli siksi hienotunteinen, ettei
antanut sitä huomata.
-- Se on päätetty, sanoi hän, siis kuukauden perästä. Enempää ei siitä
puhuttu... Niin se oli sanottu. Koko illan kaikui korvissani kamala,
kohtalokas, »sinusta tulee porsliininmyyjä!» Kuulin sen linnun pään
nakertelussa, joka herra Lalouette'in mukana oli tullut sisään ja
istunut pianon nurkkaan, kuulin sen huilunpuhaltajan lurituksissa:
Rosellen'in Haavelmissa. joita neiti Pierrotte ei unohtanut soittaa;
luin sen kaikkien noiden poroporvarinukkien jokaisessa liikkeessä,
heidän pukunsa kuosissa, seinäpaperin mallissa ja pöytäkellon
koristuksessa, -- Venus poimii ruusun, josta kullattu Amor lähtee
lentoon, -- huonekalujen muodossa, tämän hirveän keltaisen salin
pienimmissäkin yksityiskohdissa, jossa sama piano joka ilta soitti saman
haavelman, ja jossa samat asiat joka ilta toistuivat, niin että
keltainen sali oli kuin mikäkin musiikkikuvaelma... Keltainen sali
musiikkikuvaelma!... Missä piileksittekään, kauniit mustat silmät?...
Kun minä palattuani kotiin näistä ikävistä kekkereistä, kerroin Jacques
äidilleni Pierrotte'in ehdotuksista, oli hän vielä enemmän loukkaantunut
kuin minä.
-- Daniel Eyssette porsliinikauppiaana!... Senpä minä tahtoisin nähdä!
sanoi tuo kunnon poika suuttumuksesta punoittaen... Yhtä hyvin voisi
ehdoittaa, että Lamartine rupeisi myymään tulitikkuja, tai että
Sainte-Beuve lähtisi kaupittelemaan lattiaharjoja... Pierrotte on se
vanha aasi!... Mutta ei auta olla hänelle siitä vihoissaan; ei hän
ymmärrä enempää, mies rukka. Kun hän saa nähdä sinun kirjasi menestyksen
ja sanomalehdet täynnä sinusta, niin kyllä hän pian mielensä muuttaa.
-- Epäilemättä, rakas Jacques; mutta jotta sanomalehdet minusta
puhuisivat, täytyy kirjan ensin ilmestyä ja se ei ilmesty milloinkaan,
mikäli minä näen... Miks ei?... Siitä syystä, rakas veikko, etten minä
voi saada ainoatakaan kustantajaa käsiini ja siitä syystä, etteivät
sellaiset herrat ole milloinkaan runoilijain tavattavissa. Suuren
Baghavat'inkin on pakko itse kustantaa runonsa.
-- No niin, me teemme samoin, sanoi Jacques lyöden nyrkkinsä pöytään: me
painatamme kirjan omalla kustannuksellamme!
Minä katsoin häneen ällistyneenä:
-- Omalla kustannuksellamme...
-- Niin juuri, poikaseni, omalla kustannuksellamme. Juuri näinä päivinä
alkaa markiisi painattaa muistelmiensa ensimmäistä osaa... Tapaan hänen
kirjanpainajansa joka päivä. Hän on elsassilainen, jolla on punainen
nenä, ja hyvänlaiset lapsen kasvot. Hän painaa meidän kirjamme aivan
varmaan velaksi... Saakeli vieköön, me maksamme hänelle sitä myöten, kun
kirjaa myödään... Sanottu ja tehty! huomenna menen miehen puheille.
Jacques meni todella seuraavana päivänä kirjanpainajaa tapaamaan ja
palasi ihastuksissaan: »Asia on päätetty», sanoi hän, naama loistavana;
»huomenna pannaan sinun kirjasi painoon. Painatus maksaa meille yhdeksän
sataa francia, joutavanpäiväinen rahasumma. Minä hyväksyn kolme kolmen
sadan markan vekseliä, jotka lankeavat aina kolmen kuukauden perästä.
Ota nyt tarkoin vaari siitä, mitä sanon. Me otamme kirjasta kolme
francia kappaleelta ja painatamme tuhannen kappaletta: siis tuottaa
kirjasi meille kolme tuhatta francia ... käsitätkö, kolmetuhatta
francia. Niillä maksamme kustantajan, sekä francin joka kappaleesta
kirjakauppiaille, jotka myyvät teosta, ja vielä sanomalehtimiehille
jaettavat kappaleet... Ja meille jää puhdasta tuloa tuhat sata francia.
Se on selvä kuin päivä. Mitäs sanot? Eikö se ole mielestäsi tarpeeksi
vasta-alkajalle?...»
Oliko se tarpeeksi, vielä sitä kysyt!... Kun ei enää tarvinnut juosta
näkymättömiä tähtiä tavoittamassa eikä nöyryytettynä seista
kirjakauppojen ovella ja kaupan päällisiksi tuhat sata francia säästössä
uutta kotia varten... Kylläpä Saint-Germain'in kellotornissa sinä
päivänä riemuittiinkin! Niitä suunnitelmia, niitä unelmia! Entä
seuraavina päivinä, niitä kaikkia pieniä iloja, joista pisara pisaralta
sai nauttia: kirjapainossa käynnit, oikaisuvedosten luku, kansilehden
värin valinta, entä kun näit paperin vielä aivan kosteana tulevan ulos
painokoneesta ja paperilla painettuna omat ajatuksesi, tai kun sait
juosta pari kolme kertaa sitojalla ja vihdoin palasit sieltä kädessä
ensimmäinen kappale, jonka vapisevin käsin avasit... Voiko maailmassa
olla mitään ihanampaa?
Voitte arvata, että _Paimennäytelmän_ ensimäinen kappale kuului mustille
silmille. Minä vein sen niille vielä samana iltana, mukanani Jacques,
joka tahtoi nauttia menestyksestäni. Me astuimme voitonriemuisina ja
loistaen keltaiseen saliin. Kaikki olivat siellä koolla.
-- Herra Pierrotte, sanoin cévenniläiselle, sallikaa minun antaa
esikoisteokseni Camille'ille. Ja minä panin kirjani pieneen, rakkaaseen
käteen, joka vapisi ilosta. Olisittepa nähneet, minkä ihanan kiitoksen
mustat silmät lähettivät minulle ja kuinka ne säihkyivät lukiessaan
nimeni kansilehdeltä. Pierrotte ei ollut yhtä ihastuksissaan. Kuulin
hänen kysyvän Jacqueseilta, kuinka paljon tuollainen kirja voi tuottaa
minulle.
-- Tuhat sata francia, vastasi Jacques lujalla vakuutuksella.
Ja sitten he alkoivat puoliääneen pitkän keskustelun, mutta minä en
heitä kuunnellut. Olin pelkkää riemua, nähdessäni, kuinka mustat silmät
pitkine silkkiripsineen painuivat alas, minun kirjaani katsomaan ja
sitte taasen kohottivat ihailevan katseensa minuun... Minun kirjani,
minun mustat silmäni, kaksi suurta onnea, joista sain kiittää Jacques
äitiäni...
Samana iltana, ennen kotiin menoa, pistäysimme vielä Odéon teatterin
kirjagalleriassa nähdäksemme miltä _Paimennäytelmä_ näytti
kirjakauppiaiden tiskillä.
-- Odota vähän, sanoi Jacques, minä menen katsomaan, montako kappaletta
on myyty.
Minä odotin häntä kävellen edestakaisin, silmännurkallani katsellen
erästä viheriäkantista, mustaselkäistä kirjaa, joka paistoi
ensimmäisessä kirjarivissä.
Hetken kuluttua Jacques palasi, kalpeana mielenliikutuksesta.
-- Rakkaani, sanoi hän, yksi on jo myyty. Se on hyvä merkki...
Puristin sanattomana hänen kättänsä. Olin liian liikutettu voidakseni
puhua; mutta itsekseni ajattelin: Pariisissa on joku, joka on ottanut
kolme francia kukkarostaan ostaakseen sinun aivojesi tuotteen, joku joka
lukee sinua, joka ymmärtää sinua... Kuka on tämä joku? Tahdoin
mielelläni tietää sen... Voi, onnettomuudekseni sain pian tutustua
tuohon hirvittävään johonkuhun.
Päivää jälkeen kirjan ilmestymisen, kun juuri istuin aamiaisella
pelottavan ajattelijan vieressä, syöksähti Jacques huoneeseen aivan
hengästyneenä:
-- Suuria uutisia! sanoi hän vieden minut ulos, minä matkustan tänä
iltana kello seitsemän markiisini kanssa pois... Me lähdemme Nizzaan
katsomaan hänen sisartaan, joka on kuolemaisillaan... Ehkä viivymme
hyvinkin kauvan... Ole aivan huoleton toimeentulostasi... Markiisi antaa
minulle kahdenkertaisen palkan. Voin lähettää sinulle mahdollisesti sata
francia kuussa. No, mikä sinun on? Olethan aivan kalpea. Älä ole
joutavan lapsellinen, Daniel. Mene takasin sisään, syö aamiaisesi
loppuun ja juo puolikas bordeaux'ta rohkaisuksi. Minä juoksen sanomaan
hyvästi Pierrotte'ille, käyn tapaamassa kirjanpainajaa ja toimitan
sanomalehdille näytekappaleet... En voi viipyä minuuttiakaan
kauvemmin... Kello viisi tavataan kotona.
Minä katselin, kun hän pitkin askelin kiirehti Saint-Benoit'in katua
alas, sitten menin takaisin ravintolaani; mutta en voinut mitään syödä
enkä juoda, ajattelija tyhjensi minun bordeaux-puolikkaani. Sydäntäni
kouristi ajatellessani, että muutaman tunnin perästä Jacques äitini
olisi kaukana. Koetin ajatella kirjaani ja mustia silmiä, ei mikään
voinut haihduttaa sitä ajatusta, että Jacques oli lähdössä pois, ja että
minä jäin yksin, aivan yksin Pariisiin, omaksi herrakseni ja sain itse
vastata kaikista teoistani.
Tapasimme toisemme hänen määräämäänsä aikaan. Vaikka hän itsekin oli
kovin liikutettu, oli hän ihan viime hetkeen olevinaan hyvin iloisella
tuulella. Aivan viime hetkeen osoitti hän myöskin suurta
jalomielisyyttään ja hellää rakkauttaan minua kohtaan. Hän ajatteli
ainoastaan minua, minun hyvinvointiani, minun toimeentuloani.
Järjestäessään muka omaa matkalaukkuansa hän tarkasti minun
liinavaatteeni ja pukuni.
-- Paitasi ovat tässä nurkassa, Daniel ... nenäliinat vieressä ja
kaulahuivit takana.
Sanoin hänelle: Ethän sinä laita ollenkaan matkalaukkuasi kuntoon,
Jacques, vaan järjestät minun kaappiani...
Kun sekä kaappi että matkalaukku olivat kunnossa, lähetimme hakemaan
hevosta ja ajoimme asemalle. Tiellä Jacques antoi minulle viimmeiset
neuvonsa ja varoituksensa. Niitä oli monta laatua:
-- Kirjoita usein minulle... Lähetä minulle kaikki arvostelut
kirjastasi, mutta varsinkin Gustave Planchen'in. Minä sidon kovakantisen
vihon ja liimaan ne siihen. Siitä tulee Eyssette'in perheen kultainen
kirja... Tiedäthän, että pesijäeukko tulee aina tiistaisin... Älä nyt
vain anna menestyksen häikäistä itseäsi... Varmaa on, että se tulee
olemaan loistava, ja pariisilaismenestys on vaarallinen. Onneksi on
sinulla Camille, joka suojelee sinua kiusauksilta... Ennen kaikkea
pyydän sinua usein käymään siellä ja muista, ettet anna mustille
silmille itkun aihetta.
Juuri tällöin ajoimme Jardin des Plantes'in ohi. Jacques rupesi
nauramaan.
-- Muistatko, sanoi hän, että vietimme tässä yhden yön noin neljä, viisi
kuukautta takaperin?... Voi, veikkonen...! Mikä eroitus silloisen
Danielin ja nykyisen välillä... Kylläpä sinä olet päässyt pitkälle
viidessä kuukaudessa!...
Tuo kunnon Jacques uskoi täydellä todella, että olin päässyt hyvin
pitkälle, ja minä itse, houkkio parka, olin siitä vakuutettu.
Saavuimme asemalle. Markiisi oli jo siellä. Näin kaukaa tuon pienen,
naurettavan näköisen olennon, jolla oli pää kuin piikkisialla, juoksevan
edestakaisin eräässä odotussalissa.
-- Joutuun, joutuun, hyvästi! sanoi Jacques. Ja ottaen pääni suuriin
kämmeniinsä suuteli hän minua neljä, viisi kertaa kaikin voimin ja
juoksi sitten pyövelinsä luo.
Nähdessäni hänen katoavan, tunsin kummallisen tunteen.
Minusta tuntui, kuin olisin yhtäkkiä käynyt pienemmäksi, heikommaksi,
aremmaksi, pikku pojaksi, ikäänkuin veljeni poismennessään olisi ottanut
luistani ytimen, minun voimani ja rohkeuteni ja puolet pituudestani.
Minua peloitti ihmisjoukko ympärilläni. Minusta oli jälleen tullut Pikku
Mies.
Tuli pimeä. Hitaasti pisintä tietä, kaikkein autiompia rantakatuja tuli
Pikku Mies takaisin kellotorniin. Häntä hirvitti tuo tyhjä huone, jossa
hänen oli yksin asuminen. Hän olisi tahtonut viipyä ulkona seuraavaan
aamuun. Lopuksi oli kuitenkin mentävä sisään.
Kulkiessani portinvahdin huoneen ohi, huusi tämä:
-- Herra Eyssette, teille on kirje!
Se oli pieni, hieno, tuoksuva kirjelappu. Päällekirjoitus oli naisen
käsialaa, paljon sirompaa ja kepeämpää kuin mustien silmien... Keltä se
saattoi olla? Hän mursi nopeasti kuoren ja luki rappukäytävän valossa:
»_Herra Naapurini_!
_Paimennäytelmä_ on ollut eilisestä saakka pöydälläni; mutta
omistuskirjoitus puuttuu. Tekisitte hyvin ystävällisesti, jos
tulisitte tänä iltana sen kirjoittamaan ja samalla joisitte
luonani kupin teetä ... yksinkertaiseen taiteilijain tapaan
tietysti.
_Irma Borel_.»
Ja vähän alempana: »Ensi kerroksen nainen.»
Ensi kerroksen nainen!... Kun Pikku Mies luki tämän allekirjoituksen,
kävi väristys läpi hänen ruumiinsa. Hän näki tämän silmissään sellaisena
ilmestyksenä, jona hän hänet eräänä aamuna oli tavannut portaissa,
samettiin puettuna, kauniina, kylmänä, ylevänä, pieni valkea arpi
suupielessä. Kun hän ajatteli, että sellainen nainen oli ostanut hänen
kirjansa, paisui hänen sydämensä ylpeydestä.
Hän jäi hetkeksi seisomaan portaisiin, kirje kädessä, miettien, menisikö
omaan huoneeseensa vai pysähtyisikö ensimmäiseen kerrokseen. Silloin
muistui hänen mieleensä yhtäkkiä Jacques'in varoitus: »Ennen kaikkea,
Daniel, älä anna mustille silmille itkun aihetta». Salainen aavistus
sanoi hänelle, että hän saattaisi mustat silmät itkemään, jos menisi, ja
Jacques olisi pahoillaan. Silloin hän pisti päättävästi kirjeen
taskuunsa ja sanoi itsekseen: »En mene».
X.
IRMA BOREL.
Valkea Käki tuli avaamaan hänelle. Sillä on kai tarpeetonta sanoa, että
turhamainen Pikku Mies soitti Irma Borel'in ovikelloa viisi minuuttia
sen jälkeen, kun oli vannonut, ettei menisi sinne. Hänet nähdessään veti
kauhistuttava neekerinainen suunsa leveään, hyvällä tuulella olevan
ihmissyöjän nauruun ja antoi hänelle suurella, rasvaisella, mustalla
kädellään merkin: »Tulkaa». Kuljettuaan parin, kolmen ylen loisteliaan
huoneen läpi he pysähtyivät pienen, salaperäisen oven eteen, jonka läpi
kuului käheitä huutoja, nyyhkytyksiä, kirouksia ja pakotettua naurua,
vaikkakin paksut oviverhot nämä äänet puoleksi vaimensivat.
Neekerinainen koputti ovelle ja vei vastausta odottamatta Pikku Miehen
sisään.
Upeassa, punervalla silkkikankaalla yltyleensä verhotussa budoarissa,
joka loisti valomerenä, kulki Irma Borel aivan yksin pitkin askelin
edestakaisin ja lausui. Väljä, taivaansininen aamupuku, joka valui
pitsejä, liehui kuin pilvi hänen ympärillään. Aamupuvun toisesta
hihasta, joka oli kääräisty olkapäähän asti ylös, näkyi lumivalkea,
verrattoman hienomuotoinen käsivarsi, joka heilutti tikarin asemasta
luista paperiveistä.
Toisessa pitseihin uponneessa kädessä oli avoin kirja...
Pikku Mies jäi häikäistynä seisomaan. Ei milloinkaan ollut ensi
kerroksen nainen näyttänyt hänestä niin ihanalta. Hän ei ollut nyt niin
kalpea kuin heidän ensi kerran kohdatessaan. Hän oli päinvastoin raitis
ja punakka, mutta hänen poskiensa puna oli niin hieno, että hän oli kuin
mantelipuun suloinen kukka, ja tuo pieni arpi suupielessä näytti vielä
valkeammalta. Ja hänen hiuksensa, joita Pikku Mies ei ollut voinut ensi
kerralla nähdä, tekivät hänet vielä kauniimmaksi, sillä ne lievensivät
kasvojen hiukan ylpeätä, melkeinpä kovaa ilmettä. Hänen tukkansa oli
vaalea, ylen vaalea, melkein kuin puuteroitu ja kuinka se oli tuuhea ja
silkinhieno, aivan kuin kultainen sumu hänen päänsä ympärillä.