vapaasti ilman tunnonvaivoja sain rakastaa mustia silmiä. Olin nyt
kaiken päivää Pierrotte'ien luona. Olin valloittanut siellä kaikkien
sydämet; -- mutta millä halpamaisilla keinoilla! Kantamalla sokeria
herra Lalouette'ille, pelaamalla korttia erinomaisen naisen kanssa -- en
kammoksunut mitään... Liehakoitsija oli siihen aikaan minulle sopivin
nimi... Liehakoitsija ilmestyi tavallisesti taloon noin keskipäivän
tienoissa. Silloin oli Pierrotte puotissa ja Camille neiti aivan yksin
yläkerran salissa erinomaisen naisen kanssa. Heti kun saavuin,
ilmestyivät mustat silmät, ja melkein samalla erinomainen nainen jätti
meidät yksin. Tämä arvoisa nainen, jonka Pierrotte oli ottanut
tyttärensä seuraksi, katsoi olevansa kaikista velvollisuuksista vapaa,
heti kun minä ilmestyin. Silloin hän joutuun katosi kyökkiin kyökkipiian
luo, ja kortit vedettiin esiin. Se ei minua suinkaan surettanut, sillä
jäinhän mustien silmien kanssa kahdenkesken.
Oi, mitä ihania hetkiä olen viettänyt tuossa pienessä keltaisessa
salissa! Melkein aina toin mukanani jonkun kirjan, jonkun
lempikirjailijani ja luin siitä pitkiä otteita mustille silmille, jotka
sulivat kyyneleihin tai säihkyivät salamoina, aina sisällön mukaan.
Sillä aikaa neiti Pierrotte istui vieressämme ja ompeli tohvelia
isälleen tai soitti meille ikuisia Rosellen'in Haavelmiaan; mutta vähät
me hänestä välitimme. Toisinaan kuitenkin, kaikkein tunteellisimmissa
kohdissa, tuo pikku porvaristyttö, lausui kovalla äänellä ajatuksensa,
esimerkiksi: »Minun täytyy antaa virittää pianoni»: tai: »Olen neulonut
kaksi pistettä liikaa.» Silloin minä harmissani suljin kirjan enkä
aikonut jatkaa. Mutta mustilla silmillä oli oma omituinen tapansa katsoa
minuun, joka minut heti lepytti ja minä jatkoin edelleen lukuani.
Oli epäilemättä hyvin varomatonta jättää meidät tuolla tavoin aina
kahdenkesken pieneen, keltaiseen saliin. Ajatelkaahan, etteivät meidän
ikämme, -- mustien silmien ja Liehakoitsijan. -- tehneet yhteensä täyttä
kolmeakymmentä neljää vuotta... Onneksi ei neiti Pierrotte meitä
milloinkaan jättänyt ja hän oli hyvin järkevä, hyvin varova ja valpas
vartija, juuri omiansa ruutikellaria vahtimaan... Kerran; eräänä
lämpöisenä iltapäivänä toukokuussa istuimme me, mustat silmät ja minä,
salin sohvalla. Akkuna oli puoleksi auki ja akkunaverhot alaslaskettuina
aina lattiaan asti. Sinä päivänä luimme Faustia!... Kun olin lopettanut
lukuni, liukui kirja kädestäni; me nojauduimme hetkisen äänettöminä
toisiimme puolihämärässä hiljaisuudessa... Hänen päänsä lepäsi minun
olkapäälläni. Hänen kauluksensa aukeamasta näin pieniä hopeahelyjä,
jotka kimaltelivat hänen kaulansa ympärillä... Yhtäkkiä ilmaantui neiti
Pierrotte meidän väliimme. Olisittepa nähneet, miten sukkelaan hän
lähetti minut sohvan toiseen päähän, -- ja minkä pitkän saarnan hän
piti! »Te teette hyvin pahoin, rakkaat lapset», sanoi hän meille... »Te
käytätte väärin sitä luottamusta, jota teille osoitetaan... Teidän
täytyy puhua isälle aikeistanne... Milloin aijotte puhua isälle,
Daniel?» Lupasin puhua Pierrotte'ille hyvin pian, heti kun olin saanut
suuren runoteokseni valmiiksi. Tämä lupaus rauhoitti jonkun verran
vartijaamme. Mutta siitä huolimatta ei mustilla silmillä siitä päivästä
lähtein ollut lupa istua sohvalla Liehakoitsija vieressä. Ooh, tuo neiti
Pierrotte oli hyvin ankara, nuori nainen. Ajatelkaahan, ettei hän ensi
aikoina tahtonut antaa mustien silmien kirjoittaa minulle. Lopuksi hän
kuitenkin siihen suostui, sillä nimenomaisella ehdolla, että hän saisi
kaikki kirjeet nähdäkseen. Pahaksi onneksi ei neiti Pierrotte tyytynyt
yksinään lukemaan noita hurmaavia, rakkautta uhkuvia kirjeitä, joita
mustat silmät minulle kirjoittivat, vaan pisti niihin usein lauseita
omasta päästään, niinkuin esimerkiksi tämmöisiä:
-- ... Tänä aamuna olen surullinen. Olen löytänyt hämähäkin kaapistani.
Aamuhämähäkki tietää mielipahaa.
Tai myöskin:
-- Ei tyhjällä taloksi ruveta... Ja sitten tuo ikuinen virsi:
-- Sinun pitää puhuman isälle aikeistasi... Johon minä joka kerta
vastasin:
Heti kun olen saanut teokseni valmiiksi!...
VIII.
ERÄS ILTA SAUMON'IN KAUPPAKUJASSA.
Vihdoin viimmein sain kuuluisan runoelmani valmiiksi. Se oli neljän
kuukauden työn hedelmä, ja minä muistan, että töin tuskin voin
kirjoittaa viimmeisiä rivejä, niin kovin vapisivat käteni kuumeesta,
ylpeydestä, riemusta ja kärsimättömyydestä.
Se oli juhlahetki Saint-Germain'in kellotornissa. Jacques muuttui siksi
päiväksi jälleen tuoksi entiseksi Jacques'iksi, pahvilaatikko ja
liimakuppi Jacques'iksi. Hän sitoi minulle komean kirjan, johon hän
aikoi omakätisesti teokseni kirjoittaa puhtaaksi. Joka säe saattoi hänet
huudahtamaan ihailusta ja innostuksesta... Minä puolestani en ollut yhtä
varma teoksestani. Jacques ihaili minua liiaksi; en oikein voinut
luottaa hänen arvosteluunsa. Olisin tahtonut luettaa teokseni jollain
puolueettomalla, luotettavalla henkilöllä. Mutta kun en, pakana vieköön,
tuntenut ketään.
Ja kuitenkin olisi minulla ruokapaikassani ollut yllin kyllin
tilaisuutta tehdä tuttavuuksia. Nyt kun olimme rikkaita, söin
perähuoneessa salin takana. Siellä aterioi noin parikymmentä
kirjailijaa, maalaria ja arkkitehtiä tai oikeammin niiden aiheita. --
Nyt ovat aiheet valmistuneet: joistakuista noista nuorukaisista on
tullut kuuluisuuksia, ja kun näen heidän nimensä sanomalehdissä, niin
kirveltää minun sydäntäni, joka en mitään ole. Kun ensi kertaa tulin
heidän pöytäänsä, ottivat nuo nuorukaiset minut avosylin vastaan; mutta
kun olin liian ujo puuttuakseni keskusteluun, jouduin pian unhotukseen
ja olin yhtä yksin heidän keskellään, kuin olin ollut pikku pöytäni
ääressä yhteisessä salissa. Kuuntelin, mutta en puhunut mitään.
Kerran viikossa söi pöydässämme eräs kuuluisa runoilija, jonka nimeä en
enää muista, mutta jota nuo toiset herrat kutsuivat Baghavat'iksi, erään
hänen runonsa mukaan. Niinä päivinä juotiin bordeaux-viiniä, joka maksoi
kahdeksantoista sous'ia pullo; jälkiruokaa syötäessä lausui Baghavat
jonkun intialaisen runonsa. Intialaiset runot olivat hänen
erikoisalansa. Yhdelle niistä oli hän antanut nimen _Lakçamana_,
toiselle _Daçaratha_, kolmannelle _Kalatçala_, muuan oli _Bhagiratha_,
muuan _Cudra_, muuan taasen _Cunosépa, Visvamitra_... Mutta kaunein
kaikista oli kuitenkin _Baghavat_. Ah, kun runoilija lausui,
_Baghavat'insa_, oli perähuone aivan haltioissaan. Toiset ulvoivat,
toiset takoivat jaloillaan lattiaa tai hyppivät pöydälle seisomaan.
Minun oikealla puolellani istui pieni punanenäinen arkkitehti, joka heti
ensimmäisessä värsyssä rupesi itkemään ja koko ajan pyyhki silmiään
minun salvettiini!
Minä kiljuin seuran vuoksi vielä kovempaa kuin muut, mutta oikeastaan en
ollut lainkaan ihastunut _Baghavat'iin_. Nuo intialaiset runot olivat
kaikki aivan samanlaisia. Niissä oli aina lotuskukka, kondori, elefantti
ja puhvelihärkä: joskus kutsuttiin lotusta vaihteen vuoksi lotokseksi,
mutta tätä vaihtelua lukuun ottamatta olivat hänen kyhäyksensä aivan
toistensa kaltaisia: kaikkea intohimoa, kaikkea totuutta ja
mielikuvitusta vailla. Pelkkää sanahelinää. Hämärää ja epäselvää...
Siinä minun mielipiteeni suuresta Baghavat'ista. Ehkä olisin ollut
lievempi arvostelussani, jos joku olisi pyytänyt minua vuorostani
lausumaan omia runojani, mutta se ei juontunut kenenkään mieleen, ja se
teki minun ylen ankaraksi mielipiteissäni. Ja sitäpaitsi oli muitakin,
jotka olivat samaa mieltä tuosta hindurunoudesta. Minun
vasemmanpuoleiseen vierustoveriini ei se liioin pystynyt. Merkillinen
mies, tuo minun vasemman käden naapurini; kiiltäväksi kuluneeseen,
rasvaiseen takkiin puettu, korkeaotsainen rasvanaama, jolla oli pitkä
musta parta ja siinä melkein aina joku makaroonisäije ruuan jälkeen. Hän
oli vanhin joukosta ja ehdottomasti myöskin lahjakkain. Niinkuin suuret
henget ainakin, puhui hän hyvin vähän, ei suotta kuluttanut itseään.
Kaikki kunnioittivat häntä. Hänestä sanottiin: »Se mies pystyy ... siinä
on ajattelija.» Nähdessäni hänen suunsa vetäytyvän ivalliseen hymyyn
suuren Baghavat'in lukiessa runojaan, kohosi vasemman käden naapurini
silmissäni varsin korkealle. Ajattelin: »Siinä on mies, jolla on
makua... Entäpä jos lukisin hänelle runoelmani!»
Eräänä iltana pöydästä noustaessa, tilasin pullon konjakkia ja pyysin
ajattelijan tyhjentämään lasin kanssani. Hän kiitti, minä tunsin hänen
heikkoutensa. Siinä ryypiskellessämme johdin puheen suureen Baghavat'iin
ja haukuin aluksi vahvasti lotusta, kondoreita, elehvantteja ja
puhvelihärkiä. -- Se oli uskallettua, elehvantit ovat hyvin
salavihaisia!... Minun puhuissani, kaateli ajattelija itselleen
konjakkia sanaakaan sanomatta. Joskus hän hymyili ja nyökähytti
hyväksyvästi päätänsä murahtaen: »Mm, mm...» Saaden tästä ensi
menestyksestä rohkeutta, tunnustin hänelle, että olin minäkin sepittänyt
suuren runoelman ja halusin kuulla hänen mielipiteensä siitä. »Mm,
mm...» pani ajattelija taasen järkkymättömänä. Nähdessäni miehen näin
oikeassa mielentilassa, ajattelin: »Nyt on otollinen hetki!» ja vedin
runoni taskustani. Ajattelija kaatoi itselleen liikkumattomana viidennen
pikku lasin, levollisesti katsellen, kuinka minä levitin
käsikirjoitukseni, mutta ihan viime hetkellä laski hän vanhan
juopottelijan kätensä käsivarrelleni: »Sananen vain, nuori mies,
ennenkuin alotamme... Mikä on teidän kriteriuminne?»
Katselin häntä levottomana.
-- Teidän kriteriuminne! ... toisti kauhea ajattelija korottaen
äänensä... Mikä on teidän kriteriuminne, mittapuunne?
Herra Jumala! Minun kriteriumini! ... eihän minulla sellaista ollut, en
ollut sellaista milloinkaan ajatellutkaan, ja se kyllä näkyi
punastumisestani ja ällistymisestäni.
Ajattelija nousi loukkaantuneena istuiltaan. »Kuinka, onneton nuori
mies, teillä ei ole kriteriumia!... Silloin on joutavaa, että luette
minulle runoelmanne ... tiedän jo edeltäpäin, minkäarvoinen se on.»
Sitten hän kaasi itselleen vielä yhtä perää pari kolme lasia pullon
pohjasta, otti hattunsa ja lähti, pyöritellen uhkaavasti silmiään.
Kun illalla kerroin tuosta kohtauksesta Jacques'ille, vihastui hän
silmittömästi. Tuo sinun ajattelijasi on pässinpää, sanoi hän. »Vai
pitää olla kriteriumi?... Semmoinen on kai tarpeen Bengaliassa? ...
kriteriumi! Mikä se on?... Missä semmoisia valmistetaan? Kuka semmoisen
on nähnyt? Kriteriumikauppias, juokse hiiteen!»... Kunnon Jacques'illa
oli kyyneleet silmissä ajatellessaan sitä häväistystä, mikä oli tullut
mestariteokseni ja minun osakseni. »Kuuleppas. Daniel», sanoi hän hetken
päästä, »jotakin juohtuu mieleeni... Kun kerran tahdot lukea runosi
jollekulle, etkö voisi tehdä sitä Pierrotte'ien luona, jonain
sunnuntaina?»...
-- Pierrotte'eille... Mitä ajatteletkaan, Jacques!
-- Ja miksikä et?... Peijakas! Pierrotte ei ole mikään kotka, mutta ei
pöllökään. Hänellä on hyvä ymmärrys ja selvä järki... Ja Camille olisi
oiva tuomari, joskin hiukan puolueellinen... Erinomainen nainen on
lukenut paljon... Eikä itse vanha Lalouettekaan ole niin mahdoton, kuin
hän näyttää... Ja lisäksi tuntee Pierrotte Pariisissa paljon hyvin
huomattavia henkilöitä, joita hän voisi kutsua siksi illaksi luokseen...
Mitä sanot? Tahdotko, että puhun siitä hänelle?...
Ei ollut juuri houkuttelevaa valita arvostelijansa Saumon'in
kauppakujasta, mutta kun olin melkein kipeä halusta saada lukea
jollekulle runoelmani, suostuin hiukan nenääni nyrpisteltyä Jacques'in
ehdotukseen. Heti seuraavana päivänä esitti hän asian Pierrotte'ille. On
varsin luultavaa, ettei kunnon Pierrotte täysin tajunnut, mistä oli
kysymys, mutta kun hän tässä huomasi hyvän tilaisuuden olla neidin
lapsille mieliksi, sanoi tuo kunnon mies epäröimättä »olkoon menneeksi»
ja heti lähetettiin kutsumakortit kaikkialle.
En ollut milloinkaan ennen nähnyt pientä keltaista salia sellaisessa
juhla-asussa. Pierrotte oli minun kunniakseni kutsunut vieraikseen
porsliinimaailman parhaiston. Esityspäivän iltana oli siellä koolla
paitsi tavallista henkilökuntaa, herra ja rouva Passajon ja heidän
poikansa eläinlääkäri, Alfort'in eläinlääkäriopiston etevimpiä
oppilaita, Ferrouillat nuorempi, joka aivan äskettäin oli saavuttanut
loistavan menestyksen Suur-Looshissa, edelleen, herra ja rouva Fougeroux
ja heidän kuusi tytärtään, jotka istuivat pituuden mukaan rivissä kuin
urkujen piiput, ja lopuksi Ferrouillat vanhempi, erään kirjallisen
seuran jäsen ja illan kunniavieras. Voitte kuvitella vavistukseni
nähdessäni tämän mahtavan lautakunnan. Kun kaikille näille kunnon
ihmisille oli edeltäpäin annettu tietää, että heidät oli kutsuttu
lausumaan arvostelunsa runoteoksesta, katsoivat he velvollisuudekseen
esiintyä asian laadun mukaan juhlallisin, kylmin naamoin, vetämättä
suutaan kertaakaan nauruun. He juttelivat hiljaa ja nyökkäsivät päätään
kuin lakimiehet. Pierrotte, joka ei ymmärtänyt olla mitenkään
salaperäinen, katseli heitä kaikkia ihmeissään. Kun kaikki vieraat
olivat saapuneet, asetuttiin istumaan. Minä istuin pianoa vasten,
kuulijakunta puoliympyrässä edessäni, paitsi vanha Lalouette, joka
nakerteli sokeriaan tavallisella paikallaan. Hetken hälinän jälkeen
syntyi hiljaisuus, ja minä alotin väräjävällä äänellä runoelmani
luvun...
Se oli dramallinen runoelma, jonka olin suurenmoisesti ristinyt
_Paimenlauluiksi_. Vankeutensa ensi aikoina Sarlande'in lyseossa oli
Pikku Mies omaksi huvikseen kertonut oppilailleen mielikuvitusjuttuja,
jotka kuhisivat heinäsirkkoja, perhosia ja muita itikoita. Paimenlaulut
olivat syntyneet siten, että olin kolme näistä pikku kertomuksista
muodostanut vuoropuheluksi ja pannut runomuotoon. Runoelmassani oli
kolme osaa, mutta tuona iltana Pierrotte'in luona luin niistä ainoastaan
ensimmäisen osan. Pyydän saada luvan jäljentää tässä tuon osan
Paimenlauluista, en minään valittuna kirjallisena tuotteena, vaan
ainoastaan tarpeellisena lisänä Pikku Miehen elämäntarinaan.
Kuvitelkaa hetkinen, rakkaat lukijani, että istutte puoliympyrässä
pienessä keltaisessa salissa, ja että Daniel Eyssette aivan väristen
lukee teille ääneen.
SINIPERHOSEN SEIKKAILUT.
(Näyttämö kuvaa maisemaa. On kello kuusi illalla; aurinko on laskullaan.
Esiripun noustessa sininen Perhonen sekä nuori miespuolinen Leppäkerttu
juttelevat istuen sanajalan varrella. He ovat viettäneet päivän aamusta
asti yhdessä. Illan hämärtyessä Leppäkerttu näyttää aikovan lähteä.)
LEPPÄKERTTU.
Oo, lähdetkö jo?
PERHONEN.
Johan täytyy, ei auta!
PERHONEN.
Mihin hiiteen kiire? Kuin vankila, hauta
koti mulle on harmaa, ja ehdit kai
sä myöskin myöhemmin kotiis, vai?
Ovi, seinä, ikkunat, -- tympeät on ne,
kun päivän säihkyvän nään, kedon, jonne
suvi unikot herätti heijaamaan.
Jos unikoista et ilahdu, ootpa...
LEPPÄKERTTU.
Ah, niihin en kylläy konsanaan!
PERHONEN.
Hyvä, höpsy; siis kotona vartokootpa!
Viel' iltaa ihailemaan jää tätä.
LEPPÄKERTTU.
Mut...
PERHONEN (pudottaen hänet alas).
Tuonne heitän sun heinikkoon!
LEPPÄKERTTU (pyristellen vastaan).
Ei, en jäädä voi, en lähtöä jätä.
PERHONEN.
Hyss, hyss!
LEPPÄKERTTU (säikähtyen).
Mitä nyt?
PERHONEN.
Pyy lauleloon
suven huumeen viinitarhassa valaa --,
miten kauniina illan ilmoille halaa
sen lämmin sävel, kuin sointuu se täällä...
LEPPÄKERTTU.
Niin kyllä, vaan...
PERHONEN.
Vait!
LEPPÄKERTTU.
Mitä?
PERHONEN.
Ihmisiä!
(Ihmisiä kulkee ohi)
LEPPÄKERTTU (kuiskaten, hetken vaitiolon jälkeen).
Lie häijyläitä ne?
PERHONEN.
Häijyimpiä.
LEPPÄKERTTU.
Aron niitä, -- voi niskansa heikon päällä
jalan tuhman tuntea milloin vain...
Pien' oot sinä myös, mut on siivet sulla.
-- Uh, hirmua!
PERHONEN.
Taidatpa kauhuusi tulla!
Saat paeta moukkia niskassain,
se on vahva, ja siipiäni huoleti pole,
ne ei seittiä -- kuin sudenkorennon -- ole!
Ja niin kauas, niin kauan ma kannan sua
kuin tahdot!
LEPPÄKERTTU.
Oh ei, älä houkuta mua,
en tohtis vaikka...
PERHONEN.
Vaan helppohan
sun on niskaani nousta.
LEPPÄKERTTU.
Mut...
PERHONEN.
Nouse, houkko!
LEPPÄKERTTU.
Minut sentään kotiini kannathan,
näes...
PERHONEN.
Joudu, niin nähty pian on joka loukko.
LEPPÄKERTTU (kiiveten toverinsa selkään).
Näes rukouksia pidetähän
meill' illoin.
PERHONEN.
Tietysti. -- Taaemmas vähän!
Niin. -- Vaiti, nyt laivassa, lähdetään!
(Hyrr! He nousevat lentoon: keskustelu jatkuu ilmassa).
Ah oivaa! Et paina juur' ensinkään.
LEPPÄKERTTU (peloissaan).
Voi ystävä...
PERHONEN.
Noo?
LEPPÄKERTTU.
Minä sokaistun tästä,
mua huimaa, jo mielisin maahan päin.
PERHONEN.
Pyh, sulje vain silmäsi näkemästä!
Joko suljit?
LEPPÄKERTTU (sulkee silmänsä).
Jo.
PERHONEN.
Kestäthän?
LEPPÄKERTTU (pakotetusti).
Vähittäin.
PERHONEN (salaa nauraen).
Sukus varmaan ei ilmailu-seppeleitä
He voittanut --.
LEPPÄKERTTU.
Ee-hei!
PERHONEN.
Heidän ei syy, ettei varmemmin seilata ilmain teit.
LEPPÄKERTTU.
Eei...
PERHONEN.
Kas niin, määrämme lähestyy.
(Laskeutuu erään Kielon lehdelle.)
LEPPÄKERTTU (avaten silmänsä).
Oh, anteeksi, mut en tääll' asu minä.
PERHONEN.
Et, vaan kun on aikaa, niin ystävinä
kera Kielon voimmehan hetken viettää.
Ja tottahan suutakin voidella sietää.
LEPPÄKERTTU.
Voi, en minä jouda...
PERHONEN.
Vain hetken, jo vain!
LEPPÄKERTTU.
Ja oon outo ma seurassa suurempain.
PERHONEN.
Pois arkuus, sun lehtolapsekseni
sanon, joudu!
LEPPÄKERTTU.
Jo päiväkin mailleen meni.
PERHONEN.
Oh, vieläpä sirkka sirittää...
LEPPÄKERTTU (kuiskaten).
Vaan -- pennittä...
PERHONEN (vieden hänet mukaansa).
Kielo kestittää!
(He menevät Kielon luo. -- Esirippu laskee.)
(Toisen näytöksen alussa esiripun noustessa on melkein yö.
Toverusten nähdään lähtevän Kielon luota. Leppäkerttu on hienossa
humalassa.)
PERHONEN (tarjoten selkänsä).
Ja nyt matkaan.
LEPPÄKERTTU (kiiveten rohkeana ylös).
Matkaan!
PERHONEN.
No mitäs sanot
veli Kielosta?
LEPPÄKERTTU.
Mainio: antaa, mit' anot,
jopa varastot vierahan haltuun suo...
PERHONEN (tähystäen taivasta).
Oh. Päivähän avaa jo akkunansa!
Nyt joutuun.
LEPPÄKERTTU.
Joutuun? Ja kenen luo?
PERHONEN.
Kotikaipuus on mennyt jo menojansa?
LEPPÄKERTTU.
Oh, kumpahan ehdin rukouksiin...
Koti lähell' onkin, -- se siintää tuolta.
PERHONEN.
No ei mullakaan ole hoppua, huolta!
LEPPÄKERTTU (innoissaan).
Paras veikko! On kummani, kuinka niin
sua maailmassa voi moittia kukaan:
»se on hurjimus, huijari riihaton,
runoniekka!»
PERHONEN.
Oo, ken noin suulas on?
LEPPÄKERTTU.
No Sittinen!
PERHONEN.
Raiska! Kun itse ei mukaan,
vätys, pääse, niin hurjaksi haukkuu mua.
LEPPÄKERTTU
Ja yksinkö hän edes!
PERHONEN.
Riivattua!
LEPPÄKERTTU.
Niin, sinua Muurahaiset, Etanat,
jopa Skorpioonitkin vihaavat.
PERHONEN.
Niinkö?
LEPPÄKERTTU (tuttavallisesti).
Äläkä Lukkia kosiskele,
sua rumaks se väittää!
PERHONEN.
Tuhmaapa puhuu!
LEPPÄKERTTU.
Heh! -- Ei Madotkaan sua imartele...
PERHONEN.
Sen uskon! -- Mut samoinko minusta huhuu
sun piirisi myöskin, -- Matoihin et
sinä tietysti kuulu...?
LEPPÄKERTTU.
Päinvastaiset
siell' on mielet: oot sankari nuoremmista,
vaan hieman moraaliton vanhemmista.
PERHONEN (surullisesti).
Ei näytä siis maailma suosivan
mua liioin...
LEPPÄKERTTU.
Ei, totta, ei, ystävä polo!
Jos ois Nokkosten valta, ois nuiva sull' olo,
sua Kilpikonnankin kiroovan
oon kuullut, ja Sirkan...
PERHONEN.
Kai sun sama miel' on --?
LEPPÄKERTTU.
Voi, mua sinä hurmaat. Sa niskallas
mua kantelet lujalla luokse Kielon!
Täm' on hauskaa! -- Vaan säästähän vaivojas,
jos väsyä alat, niin voimmehan jälleen
vähän levätä jossakin...?
PERHONEN.
Pitemmälleen
sinä sentään painat, -- mut kestetään.
LEPPÄKERTTU (viitaten erästä Kieloa).
Ei, luokse Kielon nyt lepäämään!
PERHONEN.
Ah kiitos. Kielonko luokse jälleen --?
(Hiljaa viettelevällä äänellä.)
Minä mielisin tuonne...
LEPPÄKERTTU (tulipunaisena).
Ruusun luo --?
Oh, en toki...
PERHONEN (vieden hänet mukaansa).
Joudu, kun hetki suo!
(He käyvät hiljaa Ruusun luo. -- Esirippu laskee.)
Kolmannessa näytöksessä...
Kolmannessa näytöksessä...
Mutta en tahtoisi, rakkaat lukijat, kauvempaa väärinkäyttää
kärsivällisyyttänne. Runot eivät enää tähän maailman aikaan voi
miellyttää, tiedän sen. Siksi päätänkin tähän runoelmani esityksen ja
tyydyn pääpiirteissään kertomaan lopun siitä.
Kolmannessa näytöksessä on täysi yö... Toverukset lähtevät ruusun
luota... Perhonen tahtoo viedä Leppäkertun vanhempiensa luo, mutta tämä
panee vastaan, hän on tukkihumalassa, heittää kuperkeikkaa ruohistossa
ja päästää kimakoita huutoja... Perhosen on pakko kantaa hänet kotiin.
He eroavat toisistaan talon portilla, päättäen pian tavata toisensa...
Ja silloin Perhonen lentää ypö yksin pimeään yöhön. Hänkin on hiukan
humalassa, mutta hänen humalansa on surumielistä laatua; hän muistaa
mitä Leppäkerttu oli hänelle kertonut ja ihmettelee katkeroituneena,
minkätähden niin monet häntä halveksivat, häntä, joka ei milloinkaan
ollut tehnyt kenellekään mitään pahaa... Taivas on synkkä, tuuli ulvoo,
seutu on pimennossa... Perhosta peloittaa ja hänen on kylmä, mutta hän
lohduttaikse sillä, että hänen toverinsa on suojassa lämpimässä
vuoteessa... Sillä välin näkyy pimennossa suuria yölintuja, jotka
lehahtavat äänettömästi näyttämön yli. Salama leimahtaa. Ilkeät itikat,
jotka ovat olleet kivien alla väijymässä, viittovat toisilleen Perhosta
ja huutavat ilkkuen: »Nyt hän ei pääse meiltä». Ja kun Perhonen ylen
kauhistuneena lentää lepattaa puolelta toiselle, sivaltaa Ohdake häntä
ohimennen miekallaan, Skorpiooni lävistää hänet pistimellään, suuri,
karvainen Hämähäkki repäisee palasen hänen sinisestä silkkiviitastaan,
ja lopuksi Yölepakko katkaisee hänen selkärankansa yhdellä siiven
iskulla. Perhonen putoo maahan kuolettavasti haavoittuneena... Sillä
aikaa kun hän kamppailee kuoleman kanssa, riemuitsevat Nokkoset, ja
Sammakot sanovat: »Se oli oikein hänelle!»
Kun Muurahaiset aamun koittaessa menevät työhön säkkeineen ja
lekkereineen, löytävät he hänen ruumiinsa tien vierestä. He tuskin
vilkaisevat häneen ja menevät menojaan aikomattakaan haudata häntä.
Muurahaiset eivät tee palkatonta työtä... Onneksi sattuu Haudankaivajien
veljeskunta kulkemaan siitä ohi. Ne ovat, niinkuin tiedätte, pieniä,
mustia eläviä, jotka ovat tehneet lupauksen haudata kuolleita... He
valmistautuvat hartaina vetämään Perhosvainajan kirkkomaalle... Joukko
uteliaita kiiruhtaa tätä katsomaan, ja jokainen lausuu ääneen
ajatuksensa... Pienet ruskeat heinäsirkat, jotka istuvat
auringonpaisteessa oviensa edustalla, sanovat juhlallisina: »Hän
rakasteli liiaksi kukkasia. -- Hän oli liiaksi öisin ulkona!» lisäävät
Etanat ja suurimahaiset Koppakuoriaiset pöyhistelevät kimaltelevissa
takeissaan, muristen: »Liiaksi boheemi! liiaksi boheemi!» Koko tässä
suuressa joukossa ei kukaan ainoallakaan kaipauksen sanalla muistele
vainajaa, mutta yltympäri ovat suuret liljat sulkeneet kupunsa, ja
heinäsirkat lakanneet laulamasta.
Viimmeinen näytös on Perhosten hautausmaalla. Kun Haudankaivajat ovat
toimittaneet tehtävänsä, lähestyy hautaa juhlallisen näköisenä muuan
Koppakuoriainen, joka on seurannut ruumissaattoa, asettuu seljälleen ja
alkaa ylistää vainajaa. Pahaksi onneksi hänen muistonsa pettää ja siinä
hän sitte potkii seljällään tunnin ajan ja sotkeutuu yhä hullummin
pitkiin lauserakennuksiinsa... Kun puhuja on lopettanut, vetäytyvät
kaikki pois, ja silloin nähdään autiolla hautuumaalla edellisistä
näytöksistä totuttu Leppäkerttu hiipivän esiin erään haudan takaa.
Itkien polvistuu hän haudan tuoreelle mullalle, ja rukoilee palavan
rukouksen ystävä raukkansa puolesta, joka lepää siinä.
IX.
SINUSTA TULEE PORSLIINIKAUPPIAS.
Lukiessani runoelmani viime säettä, nousi Jacques innostuksissaan ylös
huutaakseen hyvä, mutta hän vaikeni kuin naulaan, nähdessään kaikkien
noiden kunnon ihmisten kauhistuneet naamat.
Jos ilmestyskirjan tulinen hevonen olisi karahuttanut keskelle keltaista
salia, ei se luultavasti olisi synnyttänyt enemmän hämminkiä kuin minun
sininen perhoni. Passajon'it ja Fougeroux'it tuijottivat tukka kauhusta
pystyssä, silmät seljällään minuun. Ferrouillatin veljekset tekivät
toisilleen merkkejä. Ei kukaan hiiskunut sanaakaan. Voitte arvata minun
mielentilani...