minulle niin lempeästi loistaneet vanhan lyseon kolkkojen muurien
sisällä, lasisilmänoidan mustat silmät, sanalla sanoen: mustat silmät...
Luulin näkeväni unta. Olisin tahtonut huutaa niille: »Kauniit mustat
silmät, tekö täällä? Tapaanko teidät jälleen toisissa kasvoissa?» Ja
kuinka ne olivat aivan ne! Oli aivan mahdoton niissä erehtyä. Samat
ripset, sama loisto, sama tumma, hillitty tuli. Olisi ollut hulluutta
ajatellakaan, että maailmassa oli kaksi paria noita silmiä! Ja parhaana
todistuksena siitä, että ne olivat mustat silmät itse eivätkä mitkään
niiden näköiset mustat silmät, on se, että nekin olivat tunteneet minut,
ja me olisimme varmaankin taasen aloittaneet tuommoisen entisen, mykän
keskustelumme, kun kuulin aivan lähelläni, melkein korvani juuressa,
hiiren nakerrusta. Tämän äänen kuullessani käänsin päätäni ja näin
nojatuolissa pianon nurkassa henkilön, jota en ollut tähän asti
huomannut... Näin pitkän, kuivan, kalpean vanhuksen, jolla oli linnun
pää, taaksepäinluisuva otsa, terävä nenä, pyöreät, elottomat silmät,
jotka olivat liian kaukana toisistaan melkein ohimoissa... Ellei olisi
nähnyt sokuripalasta, jota mies piti kädessään ja silloin tällöin
nakerteli, olisi voinut luulla hänen nukkuvan. Hämilläni tein syvän
kumarruksen tuon vanhan variksen edessä, mutta hän ei vastannut... »Ei
hän näe sinua», sanoi Jacques, »se on sokea herra Lalouette...»
Jottei minun enää tarvinnut nähdä tuota kauheata linnunpäävanhusta,
käännyin joutuun mustain silmäin puoleen; mutta voi, lumous oli
särkynyt, mustat silmät olivat kadonneet. Heidän sijassaan oli vain
pieni porvaristyttö, joka istui selkäkenossa pianotuolillaan...
Samassa salin ovi aukeni, ja Pierrotte tuli touhuten sisään. Häntä
seurasi huilunpuhaltaja huilu kainalossa. Hänet nähdessään linkosi
Jacques häneen niin musertavan katseen, että se olisi voinut vaikka
puhvelihärän surmata; mutta luultavasti ei se osunut, sillä
huilunpuhaltaja ei ollut tietävinään.
-- No typykkäni! sanoi cévenniläinen suudellen tytärtään kummallekin
poskelle, oletko nyt tyytyväinen? Nyt olet saanut Danielisi... Mitä
pidät hänestä? Eikö hän ole kaunis? Niinkuin on tapana sanoa ... aivan
Neidin ilmi elävä kuva.
Ja nyt Pierrotte aloitti saman kohtauksen kuin alhaalla puotissa alusta
ja vei minut väkisin keskelle huonetta, että jokainen voisi nähdä neidin
silmät ... neidin nenän, neidin kuoppaleuvan... Tämä näytteillepano oli
hirveä... Rouva Lalouette ja erinomainen nainen keskeyttivät pelinsä ja
ottaen oikein mukavan asennon nojatuolissaan, tarkastelivat minua mitä
kylmäverisimmin, arvostellen tai kehuen kovalla äänellä milloin mitäkin
palasta minusta, aivan kuin olisin ollut torilla myytävä kananpoika.
Meidän kesken puhuen, näytti »erinomainen nainen» olevan jokseenkin hyvä
kananpoikain tuntija.
Onneksi teki Jacques lopun piinastani pyytämällä neiti Pierrotte'a
soittamaan jotain. »Niin juuri, soittakaamme jotakin», sanoi
huilunpuhaltaja innokkaasti, törmäten esiin huilu koholla. Mutta Jacques
kirkui: »Ei ... ei ... ei mitään duo'a eikä huilua!» Silloin
huilunsoittaja linkosi häneen nopean, vaaleansinisen katseen, joka oli
myrkyllinen kuin intiaanien nuolet, mutta toinen ei hievahduttanut
haiventakaan, huusi vain edelleen: »Ei huilua!...» Lopuksi Jacques pääsi
voitolle, ja neiti Pierrotte soitti meille ilman huilun pihaustakaan
yhden noista tunnetuista tremoloista, joita kutsutaan Rosellen'in
Haavelmiksi... Hänen soittaessaan itki Pierrotte ihastuksesta, Jacques
oli haltioissaan; hiljaisena kuin huilu hampaissa löi huilunpuhaltaja
olkapäillään tahtia ja puhalsi sisällisesti huiluaan.
Kun Haavelma oli lopussa, kääntyi neiti Pierrotte minun puoleeni: »Entä
te, Daniel herra», sanoi hän luoden silmänsä alas, »emmekö saa kuulla
mitään teiltä? Tiedän, että olette runoilija.»
-- Ja hyvä runoilija, tokasi Jacques, tuo hirveä Jacques... Minulla ei
juuri puolestani ollut halua lausua runojani noille amaleekkiläisille.
Jospa edes mustat silmät olisivat olleet saapuvilla. Mutta ei, ne olivat
olleet jo pitkän ajan sammuksissa: etsin niitä turhaan ympäriltäni...
Olisittepa ollut vain kuulemassa, millä huolettomalla äänellä vastasin
neiti Pierrotte'ille:
-- Antakaa anteeksi, neiti, en ottanut tänä iltana lyyryä mukaani.
-- Muistakaa tuoda se ensi kerralla, sanoi tuo kunnon Pierrotte, joka
ymmärsi minun kuvakieleni puustavillisesti. Mies rukka luuli aivan
tosissaan, että minulla oli lyyry ja että soitin sitä aivan kuin hänen
puotipalvelijansa soitti huiluaan... Aah, olihan Jacques tehnyt minulle
selväksi, minkälaiseen maailmaan hän minut vei!
Yhdentoista aikaan tarjottiin teetä. Neiti Pierrotte kulki edestakaisin
huoneessa tarjoten sokeria ja kaadellen kermaa, hymyhuulin, pikkusormi
kohollaan. Tähän aikaan illasta näin mustat silmät uudelleen. Ne
ilmestyivät yhtäkkiä eteeni loistavina ja lempeinä, sitten taasen
katosivat, ennenkuin ehdin niille mitään sanoa... Mutta juuri silloin
huomasin erään seikan, sen nimittäin, että neiti Pierrotte'issa oli
kaksi aivan erillaista olentoa: toinen leveäjakauksinen neiti Pierrotte,
porvaristyttö, joka oli aivan omiansa hallitsemaan entisessä
Lalouette'in kaupassa, ja sitten mustat silmät, nuo suuret runolliset
silmät, jotka aukesivat kuin pari samettikukkasta ja ilmestyessään
muuttivat koko tuon naurettavan romukauppaympäristön toiseksi. Neiti
Pierrotte'ista en olisi mistään hinnasta välittänyt; mutta mustat
silmät ... ah, nuo mustat silmät!...
Vihdoin tuli lähdön hetki. Rouva Lalouette antoi siihen merkin. Hän
kietoi miehensä suureen huiviin ja vei hänet ulos kainalossaan,
niinkuin vanhan kääreisiin kiedotun muumion. Pierrotte pidätti meitä
loppumattomalla sanatulvallaan vielä kauvan rappusissa: »No, nyt kai
näemme teidät täällä usein, Daniel herra, kun olette kerran tien
löytänyt. Meillä ei ole milloinkaan paljon vieraita, vain valittu
seura ... niinkuin on tapana sanoa... Ensinnäkin herra ja rouva
Lalouette, entinen isäntäväkeni; ja sitte, rouva Fribou, erinomainen
nainen, jonka kanssa voitte jutella ja sitte, puotiapulaiseni, kunnon
poika, joka toisinaan soittaa meille huilua ... niinkuin on tapana
sanoa... Te voitte soittaa yhdessä... Se olisi oikein hauskaa.»
Huomautin kainosti, että minulla oli paljon työtä, niin etten ehkä
voinut tulla niin usein, kuin olisin tahtonut.
Sekös häntä nauratti.
-- Vai paljon työtä, Daniel herra... Kyllä ne teikäläisten työt
tunnetaan, ne Quartier Latin'in hommat ... niinkuin on tapana sanoa ...
siellä mahtaa olla joku viehättäjätär.
-- Eipä todellakaan, sanoi nyt Jacques nauraen, neiti Valkea Käki ole
ilman viehätystään.
Nytkös Pierrotte yltyi nauramaan:
-- Kuinka te sanoitte, Jacques herra... Valkea Käki ... ha, ha,
ha,--katsokaapas tuota veitikkaa ... hänen ijällään... Hän vaikeni
äkkiä, kun huomasi tyttärensä kuuntelevan, mutta vielä rappusten
alapäässä kuulimme hänen naurun hohotuksensa, joka pani rappuset
tärisemään.
-- No mitä pidät heistä? sanoi Jacques, ulos päästyämme.
-- Pierrotte itse on kamala, mutta neiti Pierrotte on viehättävä.
-- Eikös ole? sanoi rakastunut raukka niin innoissaan, etten voinut olla
nauramatta.
-- Nytpä tuli salaisuus ilmi, Jacques, sanoin minä puristaen hänen
kättään.
Sinä iltana kävelimme hyvin myöhäiseen joen rantaa. Allamme helmeili
hiljainen, tumma joki tuhansina tähtinä. Suurten alusten touvit
natisivat. Suloista oli kävellä hiljalleen hämärissä ja kuulla Jacques'n
puhuvan rakkaudesta... Hän rakasti, koko sydämellään, mutta hän ei
saanut vastarakkautta, sen hän tiesi.
-- Hän rakastaa siis toista, Jacques.
-- Ei. rakas Daniel, luulen, ettei hän ennen tätä iltaa vielä ole
rakastanut ketään muuta.
-- Ennen tätä iltaa! Mitä sinä sillä tarkoitat, Jacques?
-- Sitä, että kaikki pitävät sinusta, Daniel ... voisihan siis hänkin
pitää sinusta!
Rakas Jacques parka! Olisitte nähneet millä surullisella kohtaloonsa
alistuvalla ilmeellä hän sen sanoi. Rauhoittaakseni häntä, remahdin
kovaan nauruun, kovempaan kuin aijoinkaan.
-- Voi veikkonen, kylläpä sinä teet nopeaan johtopäätöksiä... Kylläpä
minä olisin vastustamaton tai neiti Pierrotte helposti syttyvää
laatua... Joutavia, rakas Jacques äiti. Neiti Pierrotte on yhtä kaukana
minun ajatuksistani, kuin minä hänen. Minua ei sinun tarvitse
vähintäkään peljätä, usko se. Sanoin sen aivan rehellisestä sydämestä.
Neiti Pierrotte oli minulle aivan yhdentekevä... Mutta mustat silmät
olivat toista.
VII.
PUNAINEN RUUSU JA MUSTAT SILMÄT.
Ensimmäisen käyntini jälestä entisessä Lalouette'ien kauppahuoneessa, en
sinne pitkään aikaan palannut. Jacques sen sijaan teki uskollisesti joka
sunnuntaisen pyhiinvaellusretkensä ja keksi joka kerta uuden viettelevän
kaulaliinasolmun... Jacques'in kaulahuivi oli kokonainen runoelma,
hillityn, palavan rakkauden hymni, tuollainen itämainen _selam_, se on
syvämerkityksellisistä kukista koottu kukkavihko, joita ylhäiset
turkkilaiset antavat lemmityilleen, tulkitakseen heille rakkautensa
kaikki vivahdukset.
Jos minä olisin ollut nainen, olisi Jacques'in kaulahuivi tuhansine
solmuineen, joita hän vaihteli loppumattomiin, liikuttanut minua
enemmän kuin kaikki rakkaudentunnustukset... Mutta eiväthän naiset
semmoisista mitään ymmärrä, hyvät ystävät... Joka sunnuntai, ennen
kotoalähtöään, rakastaja raukka ei voinut olla kysymättä: »Minä menen
_sinne_, Daniel ... tuletko mukaan?» Ja minä vastasin aina samalla
tavalla: »En, Jacques, jään tekemään työtä...» Silloin hän lähti
nopeasti, ja minä jäin yksin, aivan yksin runopöytäni ääreen.
Olin puolestani päättänyt, vakavasti päättänyt, etten enää menisi
Pierrotte'ien luo. Mustat silmät peloittivat minua. Sanoin itsekseni:
»Jos näet ne vielä kerran, niin olet hukassa», ja minusta oli parasta
olla niitä näkemättä ... toisin sanoen, en saanut niitä enää pois
päästäni, noita suuria, mustia, noiduttuja silmiä. Näin ne kaikkialla.
Ajattelin vain niitä niin nukkuessani kuin valvoessanikin. Kaikkiin
vihkoihini oli piirustettu suuria mustia silmiä tuon pituisine
ripsineen.
Olin aivan lumottu.
Ah, kun Jacques loistavin silmin ja kepeänä lähti Saumon'in
kauppakujaan, kaulahuivi syvämerkityksellisessä solmussa, tunsin hurjaa
halua harpata alas portaita hänen jäljessään ja huutaa hänelle: »Odota
minua!» Mutta en tehnyt sitä. Jokin ääni sisälläni varoitti minua sinne
menemästä, ja minulla oli kuin olikin lujuutta pysyä pöytäni ääressä ...
ja sanoa: »Ei, kiitos, Jacques, jään tekemään työtä.»
Näin kului jonkun verran aikaa. Ajan pitkään olisi minun varmaankin
Runottaren avulla onnistunut karkoittaa mustat silmät mielestäni.
Pahaksi onneksi olin niin varomaton, että menin niitä vielä kerran
katsomaan. Ja silloin minun kävi hullusti: kadotin niin sydämeni kuin
päänikin. Se tapahtui näin:
Sitten kun Jacques joen rannalla oli avannut sydämensä minulle, ei hän
enää ollut puhunut sen enempää rakkaudestaan; mutta minä näin kyllä,
etteivät asiat käyneet hänen mielensä mukaan... Kun hän sunnuntaisin
palasi Pierrotte'ien luota, oli hän aina alakuloinen. Öisin kuulin hänen
huokailevan, yhä huokailevan... Jos kysyin häneltä: »Mikä sinun on,
Jacques?» niin hän vastasi minulle hätäisesti: »Ei mikään.» Mutta minä
ymmärsin, että jokin häntä vaivasi vain äänestä, jolla hän sen sanoi.
Hän, joka muuten oli niin hyvä ja kärsivällinen, antoi minun joskus
tuntea pahoja tuuliaan. Toisinaan katseli hän minua aivan kuin olisi
ollut vihainen minulle. Arvasin tietenkin että kaiken tuon alla piili
joku suuri sydänsuru, mutta kun Jacques itsepäisesti vaikeni, niin en
uskaltanut minäkään siitä puhua mitään. Mutta eräänä sunnuntaina, kun
hän tuli kotiin tavallista alakuloisempana, tahdoin ottaa selvän
asiasta.
-- Kas niin, Jacques, mikä sinun on? kysyin tarttuen häntä käsiin...
Asiat eivät siis siellä luonnista?
-- Ei, ne eivät luonnista ... sanoi poika raukka masentuneena.
-- No, mutta mikä siinä sitten on? Onko Pierrotte ehkä huomannut jotain?
Paneeko hän esteitä teidän rakkaudellenne...?
-- Ooh, ei suinkaan, Pierrotte ei ole meille esteeksi... Mutta Camille
ei rakasta minua eikä tule milloinkaan rakastamaan.
-- Hullutuksia, Jacques! Mistä sinä voit tietää, ettei hän tule sinua
milloinkaan rakastamaan... Oletko edes sanonut hänelle, että rakastat
häntä?... Et, et tietenkään?... No! mutta siinä tapauksessa...
-- Se, jota hän rakastaa, ei ole sanonut mitään, hänen ei ole tarvinnut
sanoa mitään ollakseen rakastettu...
-- Luuletko todellakin, Jacques, että huilunsoittaja...?
Jacques ei näyttänyt kuulleen minun kysymystäni.
-- Se, jota hän rakastaa, ei ole sanonut mitään, sanoi hän toistamiseen.
Ja muuta en saanut tietää. Sinä yönä ei Saint-Germain'in kellotornissa
paljoakaan nukuttu.
Jacques vietti melkein koko yönsä akkunan ääressä ja katseli huokaellen
tähtitaivasta. Minä mietin. »Menisinkö sinne katsomaan asioita
lähempää... Voihan Jacques erehtyä. Neiti Pierrotte ei ole varmaankaan
ymmärtänyt sitä rakkauden ylenpalttisuutta, mikä piilee kaulahuivin
laskoksissa... Koska ei Jacques uskalla puhua rakkaudestaan, niin ehkä
olisi hyvä, jos minä puhuisin hänen puolestaan... Juuri niin, se on
päätetty, minä menen sinne ja puhun tuolle pikku Philistine'ille
Jacques'in puolesta ja sitten saamme nähdä.»
Seuraavana päivänä panin Jacques'ille mitään sanomatta kauniin
päätökseni täytäntöön. Jumala on todistajani, ettei minulla sinne
mennessäni ollut pienintäkään itsekästä ajatusta. Menin sinne Jacques'in
takia, yksinomaan Jacques'in takia. Mutta kun Saumon'in kauppakujan
kulmassa näin entisen Lalouette'in kauppahuoneen vihreine laudotuksineen
ja _Porsliini- ja kristallikyltteineen_, tunsin lievää sydämen
tykytystä, jonka olisi pitänyt olla minulle varoituksena... Astuin
sisään. Puoti oli tyhjä. Huilunsoittaja oli puotikamarissa
syömähommissa; syödessäänkin oli hänellä huilu vieressään pöydällä. »On
aivan mahdotonta, että Camille olisi epätietoinen tuon vaeltavan huilun
ja minun Jacques äitini välillä», vakuuttelin itsekseni noustessani
portaita ylös. »No saammehan nähdä...»
Tapasin Pierrotte'in ruokapöydässä tyttärensä ja erinomaisen naisen
seurassa. Mustat silmät eivät kaikeksi onneksi olleet saapuvilla. Kun
astuin sisään, tervehdittiin minua hämmästyksen huudoilla. »Tuossa hän
nyt vihdoinkin on!» huudahti kunnon Pierrotte jymyäänellään. »Niinkuin
on tapana sanoa, hän tulee paraiksi kahville.» Minulle tehtiin sijaa
pöydässä. Erinomainen nainen kävi hakemassa minulle kauniin
kultareunaisen kahvikupin, ja minä istuin neiti Pierrotte'in viereen.
Neiti Pierrotte oli sinä päivänä hyvin sievä. Hän oli pistänyt juuri
korvansa yläpuolelle -- nykyään ei niitä enää pidetä siinä paikassa, --
pienen punaisen ruusun, niin, niin punaisen... Luulenpa, että tuo
punainen pikku ruusu oli noiduttu, kun se saattoi tehdä tuon pikku
korvanipukan niin sieväksi. »Vai niin. Daniel herra», sanoi Pierrotte
nauraen leveätä hyväntahtoista nauruaan; »te olette rikkonut välit
ettekä aijo tulla enää meitä tervehtimään!...» Koitin pyydellä anteeksi
ja puhua kirjallisista töistäni. »Niin, niin kyllä, minä tunnen Quartier
Latin'in!» kiusoitteli Pierrotte. Ja hän alkoi nauraa täyttä kurkkua
heittäen syrjäkatseita erinomaiseen naiseen, joka yski merkitseväisesti
ja polki minua jalalle pöydän alla. Näiden kunnon ihmisten mielestä
Quartier Latin merkitsi öillisiä hurjia kemuja, viuluineen, naamioineen,
raketteineen, särjettyine astioineen, ja ties mitä. Ah, jos minä olisin
kertonut heille erakkoelämästäni Saint-Germain'in kellotornissa, niin
kylläpä he olisivat hämmästyneet. Mutta niinkuin tiedätte, nuorena ei
ole lainkaan pahoillaan, jos saakin hurjastelijan maineen. Pierrotte'in
syytöksiä kuullessani koetin näyttää varsin kainolta ja puolustauduin
vain heikonlaisesti: »Ei suinkaan, ei suinkaan, minä vakuutan ... ei
siinä ole mitään perää.» Kylläpä Jacques olisi nauranut, jos olisi
kuullut.
Juuri kun olimme juoneet kahvin, kuului pihalta pieni huilunpuhallus. Se
oli merkki, että Pierrotte'in oli mentävä puotiin. Tuskin oli hän
selkänsä kääntänyt, kun erinomainen nainen vuorostaan meni kyökkiin
pelaamaan korttia kyökkipiian kanssa. Meidän kesken puhuen luulen
puolestani, että erinomaisen naisen ainoa erinomaisuus oli se, että hän
osasi hyvin sekoittaa kortit.
Nähdessäni, että minut jätettiin yksin pienen punaisen ruusun kanssa,
ajattelin: »Nyt on otollinen hetki!» Ja Jacques'in nimi oli jo
huulillani, mutta neiti Pierrotte ei antanut minulle suun vuoroa, vaan
sanoi yhtäkkiä matalalla äänellä minuun katsomatta:
-- Neiti Valkea Käkikö estää teidät tulemasta ystäviänne tervehtimään?
Luulin ensin, että hän laski leikkiä, mutta ei, hän oli ihan tosissaan.
Näyttipä hän vielä varsin liikutetultakin, poskien heleästä punasta ja
povensa nopeasta kohonnasta päättäen. Hänen aikanaan oli varmaankin
puhuttu Valkeasta Käestä, ja hän luulotteli itselleen aivan olemattomia.
Olisin yhdellä ainoalla sanalla voinut valaista hänelle asian, mutta en
voi käsittää, mikä typerä turhamaisuus minut siitä esti. Nähdessään,
etten hänelle mitään vastannut, neiti Pierrotte kääntyi minuun päin ja
kohottaen pitkät silmäripsensä, jotka hän tähän asti oli pitänyt
alasluotuina, hän katsoi minuun... Ei, nyt en puhu totta. Hän ei
katsonut minuun, vaan mustat silmät, täynnä kyyneleitä ja helliä
nuhteita. Ah! rakkaat mustat silmät, sydämeni sulo!
Se oli vain hetken ilmestys. Pitkät ripset painuivat melkein heti
paikalla alas, mustat silmät katosivat ja minun rinnallani oli vain
neiti Pierrotte. Joutuun, joutuun, odottamatta uutta ilmestystä, minä
aloin puhua Jacques'ista. Aloitin kertomalla, kuinka hyvä, kuinka
uskollinen, kuinka kunnollinen ja epäitsekäs hän oli. Minä kerroin hänen
ehtymättömästä rakkaudestaan, hänen hellästä äidillisyydestään, jota
moni oikea äiti olisi voinut häneltä kadehtia. Jacques elätti minut,
piti minut vaatteissa, hankki meidän toimeentulomme, ties millä
raatamisella ja uhrauksilla. Ilman häntä olisin vielä ollut tuossa
Sanlande'in synkässä vankilassa, jossa olin niin hirveästi kärsinyt...
Tullessani tähän kohtaan kertomuksestani, neiti Pierrotte näytti
liikutetulta, ja minä näin suuren kyyneleen vierähtävän hänen
poskelleen. Luulin yksinkertaisuudessani, että se oli Jacques'in tähden
ja sanoin itsekseni: »Tämäpä alkaa käydä hyvin!» ja tulin yhä
kaunopuheisemmaksi. Kerroin Jacques'in alakuloisuudesta ja tuosta
syvästä, salaisesta rakkaudesta, joka kalvoi hänen sydäntään. Ah!
tuhatkertaa onnellinen se nainen, joka...
Tässä kohden se punainen pikku ruusu, joka oli neiti Pierrotte'in
tukassa, irtausi, en tiedä mitenkä, ja putosi jalkaini juureen. Juuri
silloin tuumin, miten hienolla tavalla voisin saada Camille'in
ymmärtämään, että hän oli se tuhansin kerroin onnellinen nainen, johon
Jacques oli ihastunut. Tuo pieni punainen ruusu tuli minulle
putoamisellaan avuksi. Johan olen teille sanonut, että tuo punainen
pikku ruusu oli noiduttu. -- Otin sen hitaasti ylös, mutta en
antanutkaan sitä takaisin. »Annan sen Jacques'ille teidän puolestanne»,
sanoin neiti Pierrotte'ille ymmärtäväisesti hymyillen. -- »Jacques'ille,
jos tahdotte!» vastasi neitï Pierrotte huokaisten. Mutta samassa
hetkessä ilmestyivät mustat silmät ja katsoivat minuun niin hellästi,
ikäänkuin tahtoen sanoa: »Ei Jacques'ille, vaan sinulle itsellesi!» Ja
olisittepa nähneet, miten ne sen sanoivat, kuinka luottavasti, millä
kainolla, vastustamattomalla rakkaudella. Mutta minä epäröin vielä, ja
niiden oli pakko toistaa pari, kolme kertaa peräkkäin: »Niin! ... juuri
sinulle ... juuri sinulle.»
Silloin minä suutelin pientä punaista ruusua ja pistin sen poveeni.
Sinä iltana tapasi Jacques minut kotiin tullessaan, niinkuin
tavallisesti, runopöytäni ääressä, ja minä annoin hänen olla siinä
luulossa, etten koko päivänä ollut käynyt ulkona. Pahaksi onneksi putosi
pieni, punainen ruusu riisuessani povestani lattialle sängyn jalkoihin:
noidathan ovat aina täynnä kujeita. Jacques näki sen, otti sen maasta ja
katseli sitä kauvan. En tiedä, kumpi meistä oli punaisempi, punainen
ruusu vai minä.
-- Minä tunnen sen, sanoi hän, se on siitä ruusupensaasta, joka on
heidän salinsa ikkunalla.
Sitten hän lisäsi antaissaan sen minulle:
-- Minulle ei hän ole milloinkaan antanut ruusuja.
Hän sanoi sen niin surullisella äänellä, että kyyneleet nousivat
silmiini.
-- Jacques, rakas Jacques, minä vannon, etten ennen tätä iltaa...
Hän keskeytti minut lempeästi: »Ei mitään anteeksipyyntöjä, Daniel. Minä
tiedän varmaan, ettet ole mitenkään vilpillisesti menetellyt. Tiesin
niin varmaan, että hän rakasti sinua. Muistatko, mitä sinulle sanoin:
Se, jota hän rakastaa, ei ole sanonut mitään, hänen ei ole tarvis sanoa
mitään ollakseen rakastettu.» Ja sitten poika parka alkoi mitellä
huoneemme lattiata. Ja minä katselin häntä äänettömänä, pitäen punaista
ruusua kädessäni. »Se mikä tapahtui, sen piti tapahtuman», jatkoi hän
hetken kuluttua. »Jo aikoja sitten aavistin, että näin piti käymän.
Tiesin, ettei hän välittäisi minusta mitään, jos näkisi sinut... Siksi
en tahtonut viedä sinua pitkiin aikoihin sinne. Olin jo edeltäpäin
mustasukkainen sinulle. Anna anteeksi, olin niin kovin rakastunut
häneen!... Mutta eräänä päivänä halusin tehdä kokeen ja otin sinut
mukaani. Sinä iltana minulle selvisi, ettei minulla ollut pienintäkään
toivoa. Tuskin oli kulunut viisi minuuttia, kun hän jo katsoi sinuun,
niinkuin en ollut nähnyt hänen katsovan kehenkään muuhun. Kyllä sinäkin
sen huomasit. Oh myönnä vain, sinä huomasit sen. Sentähden pysyit sieltä
poissa enemmän kuin kuukauden, mutta se ei minua auttanut...
Hänenlaisensa olennot eivät unohda poissaolevia, päinvastoin. Joka kerta
kun menin sinne, hän ei puhunut muusta kuin sinusta, ja niin
teeskentelemättä, niin luottavaisesti ja hellästi... Se oli minulle
todellinen piina. Nyt se on ohi... Ja se on parempi.»
Näin puhui Jacques kauvan yhtä lempeästi ja samalla kohtaloonsa
alistuvalla hymyllä. Kaikki, mitä hän sanoi, tuotti minulle samalla sekä
tuskaa että riemua. Tuskaa, koska näin, että hän oli onneton; riemua,
koska jokaisen hänen sanansa takaa näin mustien silmien loistavan
minulle, ajattelevan vain minua. Kun hän oli lopettanut, menin hänen
luoksensa hiukan häpeilläni, mutta panematta pois punaista ruusuani ja
sanoin: »Etkö sinä tästälähin enää pidä minusta?» Hän hymyili ja puristi
minua rintaansa vasten, sanoen: »Elä puhu joutavia, minä pidän sinusta
vielä enemmän.»
Ja se oli totta, punainen ruusu ei tuottanut mitään muutosta Jacques
äidin hellyydessä minua kohtaan, eipä edes saattanut häntä huonolle
tuulelle. Luulen, että hän kärsi kovin, mutta hän ei antanut sitä
milloinkaan huomata. Ei huokausta, ei valitusta, ei niin mitään.
Niinkuin ennenkin, meni hän joka sunnuntai sinne ja oli ystävällinen
kaikille. Ainoastaan kaulahuivin solmut jäivät häneltä tekemättä. Muuten
raatoi hän työssään tyynenä ja ylevänä, pyrkien rohkeasti elämässä yhtä
ainoata päämäärää kohti, ja se oli uusi koti... Oi Jacques! Minun
Jacques äitini!